Tästä olettamuksesta osa pitää paikkansa, osa taas ei niinkään. Totta on, että rakastan villasukkia. Erityisesti sellaisia, joiden langaksi on valikoitunut jokin ihana, järjenvastaisen ohut ja pehmeä villasekoitelanka. Sellaiset sukat mahtuvat kenkään kuin kenkään ja sopivat käytettäväksi myös kesäaamuisin.
Totta on myös, että pidän neulomisesta. "Pitää" on tosin melko laimea ilmaisu. Olen oppinut neulomaan 6-vuotiaana mummoni opettamana. Mummo neuloi lähes ympäri vuoden, pitäen huolen
siitä että jokaisella lämmikettä tarvitsevalla riitti lapasia ja sukkia. Mummo opetti (jälkeenpäin
ajatellen uskomattoman kärsivällisesti) ja minä ähersin järkyttävän tiukalla käsialallani niin että sinapinkeltainen lanka kirskui bambupuikkoa vasten. Muistan inhonneeni bambupuikkoja, koska niiden ääni ei ollut samanlainen kuin mummon metallisissa puikoissa. Tuohon aikaan otin ahkerasti vastaan tilauksia erilaisista neuletöistä. Kukaan asiakkaistani ei liene tähän päivään mennessä saanut tilaamiaan kaulaliinoja.
Neulominen jatkui satuinnaisena syysintoiluna vuodesta toiseen, kunnes päädyin ammattikouluun artesaaniopintojen pariin. Tuolloin eksyin ensimmäiseen koskaan näkemääni neuleblogiin ja muistan unohtuneeni lukemaan tuota blogia tuntikausiksi. Siitä lähtien neulominen on ollut rakas harrastukseni, jonka sivutuotteena kotiini on kerääntynyt useita laatikollisia lankaa.
Tuohon yhteneväisyydet alkupäätelmän kanssa loppuvat. Blogin pitäjä tulee onnelliseksi sujauttaessaan jalkansa villasukkiin ja selkeästi nauttii neulomisesta. Mutta hän EI pidä sukkien neulomisesta.
Sukissa on jotain vaikeaa. Vaikeus ei liity itse neulomiseen. Se liittyy enemmänkin siihen, että yleisesti sukkia on neulottava kaksi. Aikaisemmin sukkaprojektit jäivät aina puoliväliin, kun toinen sukka ei koskaan valmistunut.
Nykyisin tilanne on hiukan toinen. Sukkia tulee neulottua silloin tällöin, mutta ne eivät silti ole niiden nautinnollisimpien neulottavien listalla. Uskon kuitenkin, että toivossa on hyvä elää ja olla. Ehkä vielä jonain päivänä sukkien neulominen sujuu samalla jouhevuudella ja innostuneisuudella kuin se sujui mummolta.
Siihen saakka neulon sukkia silloin tällöin, ja huokaisen helpotuksesta kun saan valmiin parin pääteltyä. Siihen saakka pidän mummon neulomia sukkia, jotka alkavat olla parsimisen tarpeessa.
(Kirjoituksessa kuvituksena käytetyt sukat ovat harvinaisuuksia. Bloggaaja on neulonut ne itse.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti