Your opinion is like a penis

It's ok to like it. Don't force it on others.

Katselin menneellä viikolla pari jaksoa Marja Hitikan uutta keskusteluohjelmaa ja myönnän, viihdyin ruudun ääressä ihan kohtuullisen hyvin. Lähinnä naureskelin röhönaurua käynnissä olleelle keskustelulle. Välillä näytettiin sitä seksikoulun sänkyä jossa tunnuttiin kopeloivan puolisoa jokseenkin vaivaantuneesti. Tästä on kuulemma ihan olemassa videosarja.

Kun huvittuneisuus sitten alkoi muuttua vaivaantuneeksi "ehhehhh, oon kuullut jo tään niin monta kertaa" -hyminäksi, jäin miettimään, että onko tämä vanhemmuus ihan oikeasti noin kamalaa? Pitikö tästä nyt ihan oikeasti tehdä ohjelma? No ok, onhan meillä Hottiksetkin, joten tässä rahat menee kai vähemmän hukkaan.

Meitä pyritään "tukemaan" vanhemmuudessa monin eri tavoin. On ohjelmia, oppaita, opettajia ja välineitä, joilla pyritään siihen, että jälkikasvusta tulisi mahdollisimman tasapainoista ja mieleltään sekä ruumiiltaan tervettä väkeä. Samalla toki pyritään myös siihen että itse vanhemman elämä muuttuisi mahdollisimman vähän. Muutoshan tarkoittaa automaattisesti sitä, että oma minä on kadonnut. Lopullisesti. Aamen ja näkemiin.

Viimeksi noin kuukausi sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa (Nimessä olisi muuten korjaamisen varaa, tästä on sosiaalisuus kaukana. Ehdotan uudeksi nimeksi Henkisen pieksennän mediaa tai Egoboost platformia) kolumniin lapsentahtisesta sormiruokailusta. SIIS MISTÄ?? Tästä(kin) aiheesta on kirjoitettu opas. Samoin on olemassa oppaat imettämiseen, pottailuun ja luultavasti jopa tasapainoiseen röyhtäyttämiseen. Eikö me oikeasti osata mitään ilman kirjaa? Opastaako opas oikeasti?
Tämän kirja-aiheisen kolumnin jälkimainingeissa viestiketjuun ilmoittautui äitejä, jotka kertoivat kirjan "muuttaneen heidän elämänsä". He ymmärtävät nyt että muulla tavoin toimiminen on suoranaista lapsen pahoinpitelyä. Purkkiruoka on paskaa, heillä syödään ainoastaan luomua. Luomukin annetaan sormiruokana, koska muuten lapsi hämmentyy. Mössöstä kun ei tiedä mitä siellä on.
Ihan tiedoksi, ennemmin tai myöhemmin luomukin muuttuu paskaksi, eikä siitäkään saa selvää mitä se alunperin oli.

Point being, en jaksa uskoa että esimerkin oppaalla on alunperinkään ollut kovinkaan monelle minkäänlaista opetuksellista(?) arvoa. Ennemminkin on ilmeisesti haettu tukea omalle mielipiteelle, jotta voidaan sitten arvostella muiden valintoja. Koska tänä päivänä kanssaihmisen tukaminen on täysin out. Toisenlaiset ajattelu- ja toimintatavat ovat vähintäänkin vahingollisia.
Sama kokemus jäi hiukan tuosta Hintikan ohjelmastakin. Suhde kärsii kun mielessä päällimmäisenä ei ole seksi ja oman ajan varmistaminen. Ihan kuin tätä ei jo jokainen tietäisi? Mutta piti silti muistuttaa, koska you know, elämä olisi liian helppoa ellei ihmisiä revittäisi jatkuvasti eri suuntiin.
Kivasti muuten sattuvat olemaan ristiriidassa nämä kaksi käyttämääni esimerkkiä. Veikkaan, että voimakkaasti omaa aikaa ottava äiti ja sormiruokaäiti ajautuisivat äkkiä törmäyskurssille.

Milloin vanhemmuudesta, parisuhteesta ja ylipäätään elämästä päätettiin tehdä noin vaikeaa? Oliko tästä joku äänestys jossain?

Itse poistun nyt tarjoilemaan lapselleni ihan tavallista ruisleipää. Se ei saata olla luomua, en nimittäin ole tarkistanut. Luulen, että ipana hämmentyisi kovasti jos lataisin hänen eteensä kasan jauhoja ja vettä, selittäen että "tästä se sun leipä tulee, kohta lähdetään sitten opiskelemaan että mistä se voi saadaan tohon päälle". Saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen.
En myöskään yhdy mieheeni matkalla keittiöön. Myös tämä saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen (ehkä myös 29-vuotias voisi hämmentyä).

Peace! Ensi kertaan

Ruuhkavuodet, nevahöörd.

Selailin hiukan matkaa blogia taaksepäin ja huomasin, että tässä ollaan oltu kiireessä viimeinen vuosi. Jatkuvasti.
Jokainen postaus alkaa pahoittelulla, ettei ole ehditty kirjoittamaan mitään. En ole ihan varma että onko tällä enää lukijoitakaan (huutakaa "hep", jos on).

Oli ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne että nyt eletään kai niitä ruuhkavuosia, tai ainakin ollaan kimppakyytikaistalla, jolla saa posottaa rivakammin. Hyvis.fi -sivusto tiesi sivistää tietämätöntä seuraavanlaisella analyysillä:

" Et ole voinut välttyä kuulemasta termiä "elämän ruuhkavuodet", joilla tarkoitetaan ajanjaksoa,  jolloin lapset ovat pieniä, työelämä kiihkeimmillään ja vapaa-aika on täytetty harrastustoiminnalla. Tähän palettiin kuuluu usein myös oman kodin hankinta, rakentaminen tai remontoiminen, jotka mahdollistuvat useimmille vain velkaa ottamalla.  Aikaa ja rahaa on aina riittämättömästi. 

Tiedät tulleesi paljon puhuttuihin ruuhkavuosiin silloin, kun aika ei ole enää omasi. "

Tätä samaa aihetta tulin tuumailleeksi heinäkuussa. Kynä käteen, raksi ruutuun.

[x] lapset (meillä yksikössä, yksi lapsi) pieniä

[x] työelämä kiihkeänä (no, kiihkeästä en tiedä, mutta kiire on ainakin. Koko ajan ollaan joko matkalla töihin tai töistä, taikka sitten pönötetään siellä itse työpaikalla)

[  ] vapaa-aika on täytetty harrastuksilla (siis millä? )

[x] rahat tai aika vuorollaan loppu

[x] aika ei ole omaasi (no ei, miun ajan omistaa työnantaja tai reilun vaahtosammuttimen kokoinen jälkikasvu)

Jatkoa seurasi:

"Urapolkuun pitäisi panostaa, lasten kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, omasta hyvinvoinnista ja kunnosta pitäisi huolehtia ja siinä sivussa laittaa vielä terveellistä kotiruokaa. Elämänmuutoksia tulee vastaan varmasti. Omat vanhemmat saattavat tarvita apua, oma parisuhde on kriisissä tai päättyy eroon. Usein työelämän ollessa ”kiihkeimmillään” on myös perheen ruuhkavuodet käsillä."

Tämän luettuani sain migreenin, hyperventiloin ja käperryin sikiöasentoon kylppärin nurkkaan. Tämä ei itse asiassa ollut naurun asia, vaikka ajatus kelteisillään suihkun alla nyhjöttävästä pullerosta onkin melko koominen (enhän toki oikeasti noin tehnyt, vaikka mieli tekikin). Päivittäin pyörrytti, ahdisti, väsytti ja vitutti. Vuosia aisoissa pysynyt paniikkihäiriö rymisteli karmit kaulassa sisään ja istuutui pöytään kuin vanha tuttu, jota kukaan ei ollut kutsunut kylään. Koko komeuden kruunasi lähes sulkijalihaksen lamaannuttanut paskahalvaus (pardon my french) työpaikan takahuoneessa, joka sai kiviseinäksi tituleeratun hermokimpun (yeah, that's me) itkemään. Kamelin (tähän käy joku muukin eläin) selkä oli katkennut. Poks.

Seuraava muistikuva on lääkärin huoneesta, jossa juuri äitiyslomalta palannut nuori hoitaja katsoo ahdistuneen näköisenä väsynyttä kanssatoveria. Todettiin yhdessä tuumin, että jotain tartteis tehdä. Laitetaan hommat tärkeysjärjestykseen kun vielä voidaan. Mamma saikulle pariksi viikkoa ja huusaa.

Saikulla istuessani tuumasin, että muutosta täytyy tulla. Ei tässä pysytä nyt perässä enää.

Lokakuuhun mennessä heinäkuussa rustaamani lista oli hiukan muuttunut:

[x] lapset (edelleen) pieniä. Huom: havaittavissa kuitenkin positiivista kehitystä. Pätkä on ajoittain liiankin omatoiminen.

[  ] työelämä kiihkeänä (Työmatka lyheni ja sen voi istua bussissa. Työaikaa typistettiin ja mamma laitettiin osittaiselle hoitovapaalle)

[x] vapaa-aika täytetty harrastuksilla (No, harrastuksia on elvytetty, mutta ei niillä nyt koko aikaa ole täytetty)

[  ] rahat tai aika loppu (rahapuolesta ei vielä ole vertailukelpoista dataa, mutta ainakin 250 euron kuukausittainen bensalasku on historiaa. Aika ei ole ollut kortilla enää.)

[  ] aika ei ole omaasi (no, osittain edelleen totta, mutta nyt sitä jaettavaa aikaa tuntuu olevan enemmän).

Viimeisen kuukauden aikana on ollut jo aikaa neulomiselle ja päämäärättömälle töhertelylle. Koko aikaa ei ole tarvinnut suorittaa elämyksiä kuin viimeistä päivää. Tänään naureskelin tuulilasiin kiinnittyneelle vaahteranlehdelle. Siinä roikkuessaan mokoma muistutti erehdyttävästi sakkolappua. Point being, minä nauroin. Eikä se ollut sellaista väkinäistä "ehhehheehhhhh"-naurua. Voitolla ollaan.

Mikä tämän vuodatuksen merkitys oli? 

No, ensinnäkin ajattelin, että olisi hyvä tulla ulos kaapista. En ole täydellinen äiti (edelleenkään), en supernainen, enkä maailman paras kotirouva. 

Toisekseen, kokemuksesta tiedän, etten ole yksin. Meitä suorittajia ja väsähtäneitä mammoja on maailma väärällään. Valitettavasti väsynyttä naista parempaa näyttelijää saa hakea. Monia ajaa pelko. Kyseenalaistetaan oma onnistuminen naisena, ihmisenä ja äitinä. Saako äitiä väsyttää? Mitä se Siwan kassakin ajattelee? Saako tällainen edes lapsia tehdä? Kyllä se mieskin kohta lähtee naapurin Tiinan matkaan, koska Tiina jaksaa trimmata säärikarvansa kaksi kertaa päivässä. Töissä jos sanon etten jaksa, niin varmasti alkavat sitten hyysäämään. Reippaan ja selviytyvän esittäminen sujuu monelta yhtä luontevasti kuin hampaiden pesu.

Nykyisin on vaikeaa olla mieliksi kaikille, ilmeisesti itsensä miellyttäminen on vaikeinta. On vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, millainen haluaa olla. Olenko uraäiti? Kotiäiti? Kuriäiti? Lepsuäiti? Luomu vai normi? Purkki vai itsetehty? Pehmeä vai timmi? Meikattu vai naturel? Pitsisukka vai pitkä kalsari? Stringit vai puuteriset sloggit?

Pitäisi olla kaikkea kerralla, mutta päätön lammas ei saisi olla kuitenkaan. Mutta ei leijonakaan ole hyvä.

Yhdestä asiasta voi olla varma: Aina löytyy joku, jota ei voi miellyttää. Täytyy kai aloittaa siitä että oma peilikuva ei aiheuta akuuttia oksennusrefleksiä. 

Tällä hetkellä allekirjoittanut voi jo keikistellä kuvastimen edessä varovaisen tyytyväisenä. Sen kuuluisan tunnelin päässä on valoa, eikä kyse ole vastaantulevasta pendolinosta. 

Kanssanaisille (ja väsyneille miehille myös) kohotan jättikokoista teekuppiani ja marinoin varpaitani joskus aikoja sitten neulomissani villasukissa. 

Peace!

ps. pitäiskö tehdä lupaus että jaarittelisin aina kerran viikkoon edes jotain?