Paffilaatikon meikkileikki (mukana väliaikahupia)

 Vuokra-asuntomme eteinen on aina näyttänyt lähinnä romuvarastolta kotoisan sisäänkäynnin sijaan. Olemassaolevalle naulakolle ei oikein mitään voi (eikä huvita, kun asunto ei ole oma), eikä samaan tilaan ängetty siivouskomero oikein auta asiaa.

Tilaan oli yritetty tuoda lisää säilytysratkaisuja, mutta edelleen allekirjoittaneen laukkukokoelma virui kodittomana pitkin eteisen lattiaa. Tuumittuani mahdollisuuksiani hetken, päätin hyödyntää makuuhuoneen nurkassa majailleen romulaatikon. Jospa laukut viihtyisivät siinä.

Varastoissa sattui olemaan kasa vanhoja lehtiä, jotka sopivat tarkoitukseen. Muistaakseni nuo lehdet olivat aikanaan löytyneet isän purkaman seinän välistä. Kasassa oli mm. vanhoja Kotiliesiä sekä Omin käsin -lehtiä (sopivat siis teemaan).

Tästä lähdettiin:

Tarvikkeet:
Pahvilaatikko
Vanhoja lehtiä tms.
Liimaa
Sakset

 Simppeli homma: Lehdistä leikataan kasa mieluisia kuvia. Täytteeksi kannattaa leikellä myös tekstiä, jolloin lopputulema ei ole niin tukkoinen. Itse en sen kummemmin sommitellut, vaan liimailin  sen kuuluisan mutu -tuntuman mukaan. Päätin liimailla osan kuvista vinoon, vaikka jälkeenpäin ajatellen sotilaallisen suoraan latominen olisi voinut olla jopa persoonallisempi ratkaisu. 

**

Tässä välissä alkoi tuo väliaikahupi. Koska olin toiminut hetken mielijohteesta, oli keittiössä meneillään monta muutakin asiaa yhtä aikaa. Hellalla kiehui tuttipullovesi ja lapsen porkkanat ja perunat odottivat muussaamista toisessa kattilassa. Lapsi viihdytti itseään sitterissä, ankalleen rähisten.

Hoksaan kesken kaiken katsoa kelloa ja arvaan, että lapsi pillastuu hetkenä minä hyvänsä. Ruoka-aika alkaa olla lähellä. Kaivelen sauvasekoittimen kaapista ja surruuttelen perunaporkkanamössöä hetken. Jokin saa kääntymään lapseen päin: siellä se istuu sitterissään, suupielet alaspäin ja tuijottaa silmät soikeina kädessäni olevaa sauvasekointinta. Sanon, että ei hätää. 

Kestää hetken että saan juuri tekemäni soseen lautaselle ja uudelleen lämpimäksi. Lapsi on siinä vaiheessa jo pillastunut, tosin ruokalapun näkeminen kirvoitti naurut. Mössöä suuhunsa saatuaan lapsi hörähtää iloisesti ja nauraa sitä hampaatonta nauruaan. Hyvää on. 

Syötyään lapsi on väsynyt, muttei halua nukkumaan. Ravataan hetki makuuhuoneen ja keittiön väliä, koska lapsi on oppinut nappaamaan tutin suustaan. Lopulta pinnasängystä kuuluu tasainen tuhina.

(Askartelija on muuten unohtanut ne pullot sinne veteen lillumaan, koska käänsi jossain välissä keittolevyn pois päältä. Tämä kuitenkin huomataan vasta illalla.

Tämän jälkeen askarrellaan laatikko loppuun

**

Lopputulokseen olen tyytyväinen. Kelpaa tarkoitukseensa :)

Projektia voisi vielä viedä pidemmälle ompelemalla sisälle kankaisen pussin, josta voisi sitten vetää reunat laatikon reunojen yli. Tähän sopisi varmasti tumma ruskea tai musta. Mikäli laatikossa säilytettäisiin kenkiä tms. kannattaisi sisus suojata vaikka kontaktimuovilla.
Pinnan voisi myös käsitellä vaikka lakalla, jolloin lopputulos olisi varmasti viimeistellymmän näköinen. 

Väripilkku muuten harmaassa laatikossa

Nämä kaksi rouvaa oli saatava lähekkäin, koska kontrasti oli niin ilmiselvän voimakas. Itse pidän lypsäjästä enemmän, toisen ilme on hiukan turhan ylimielinen.

Jäyhät sotilaat laatikon ylänurkassa olivat lehden mukaan Eero Aarnion suunnittelemia.

 

Vieläköhän voi tilata?

Suomuja tuulessa?

Laatikko pääsi toimittamaan tehtäväänsä ja nielaisikin sisuksiinsa kaikki eteisessä harhailleet laukut. Projekti oli hauskaa vaihtelua neulomisen rinnalle ja valmistuikin nopeasti (neuletakin neulomisen rinnalle todellakin tervetullutta vaihtelua...)

Jos muuten joku siellä sattuu puuhaamaan tilkkutöitä vanhoista lehdistä, niin suosittelen leikkaamaan kaikki käyttöön tulevat lehdet kerralla ja sekoittamaan kuvat iloiseksi sekamelskaksi. Huomasin leikellessäni, että paperi tottakai kellastuu ajan  mittaan, ja eri vuosikymmenillä painetut lehdet ovat hyvinkin selkeästi erisävyisiä. Itselle oli käydä niin, että yksi laatikon sivuista uhkasi muuttua täysin eri sävyiseksi muihin verrattunua. Onneksi näissä hommissa tuollainen on helppo korjata, koska vahingon voi aina peittää uudella kerroksella paperia :)

***

Note to self: Ensi kerralla kannattaa etsiä se liima ENNEN kuin aloitat. Koko asunnon myllääminen siinä vaiheessa kun tarvikkeet on levitelty pitkin keittiön lattiaa, saattaa aiheuttaa verenpaineen nousua. Ja tämän kun oli tarkoitus kuitenkin olla rentouttava juttu.

Mikä pitää naisen tiellä?

Yleisin vastaus yllä olevaan kysymykseen lienee LEIPÄ.

Minut on pienestä asti pitänyt liikkeessä (tai ajoittain nimenomaan liikkumattomana) leipä. Leipää aamulla, leipää lounaan kyljessä, leipää välipalaksi, leipää päivällisellä, leipää iltapalalla. Leipää, leipää, leipää.

Muutama vuosi sitten ystäväni kävi läpi kirjoittamaani ruokapäiväkirjaa, jonka hän oli minulta pyytänyt laatiakseen kuntoremonttiini tarvittavan ruokavalion. Palaute oli melko vähäsanainen: "Syöt muuten ihan kamalasti leipää". Luulen etten ole ainoa, jolle hapankorppu on kuin koukuttavinta huumetta, joka rakastaa paahdetun ruisleivän tuoksua ja joka ei vain yksinkertaisesti pysty lopettamaan yhteen uunituoreeseen sämpylään. Lopputulemana oma mahakin alkoi muistuttaa jonkin verran voisilmäpullaa.

 Kuva: tyrnävän leipurit

Sillä kertaa muistin läksyni jonkin aikaa. Muutaman kuukauden kuluttua ranskalainen patonki alkoi kuiskia korvaani prisman leipähyllyssä ja vaati päästä mukaani. Lämmitimme suhteemme uudelleen ja oi, kaikki oli kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan.

Harmi vaan että se salilla ja ruokavaliolla saavutettu mukavan näköinen vatsa ei tähän suhteeseen mahtunut. Voisilmäpulla ilmestyi napapiirille uudelleen.

Viime lokakuussa tästä voisilmäpullastani sitten leipoutui perheemme Tähtisilmä, paras asia mitä vatsanseutuni on koskaan tuottanut. Tähtisilmän olemassaolo sai miettimään näitä leipä - ja ruoka-asioita uudemman kerran. Sen hetken ruokailutottumukset eivät käyneet yhteen uusiksi menneiden rutiinien kanssa ja aikaisemmin täytenä pysyneet energiavarastot alkoivat uhkaavasti tyhjentyä.

Kuva: ABC ravitsemus

Pari kuukautta sitten sain lopulta kaavittua pahimmat unihiekat silmistäni ja päätin jonkin aikaa asiaa puntaroituani tehdä ruokavaliolleni jotain. Olin aikaisemmin noudattanut FitFarmin yleisessä jaossa olevaa kompromissiruokavaliota, jonka tiesin antavan voisilmäpullalleni kyytiä ja pitävän energiavarannot riittävinä. Samalla saataisiin selkeyttä aavistuksen hämärtyneeseen käsitykseeni sopivasta annoskoosta.

Aloitin uutta ruokavaliotani hiukan jännittyneenä. Aikaisemmin tällaiset muutokset eivät olleet kestäneet muutamaa viikkoa pidempään.

Jokin oli kuitenkin muuttunut, sillä ruokavalion noudattaminen on muuttunut helpoksi. Itse asiassa vapaapäivinäni, joita pidän kerran kahdessa viikossa, kaipaan aamupuuroani ja maitorahkaa. Vapaapäivän jälkeen herään aamulla närästykseen ja minuutti mikropuuron odotusta tuntuu liian pitkältä ajalta. Kahdessa kuukaudessa terveellisestä ja puhtaaksi mainostetusta ruokavaliosta on tullut osa minua. 

Kuva: Sandwichhouse

Mietitkö kuinka suhteemme ranskalaisen patongin kanssa kävi? Olemmeko yhä yhdessä? Tapaammeko salaa?

No, emme ole tavanneet aikoihin. Yleensä vapaapäivinäni tapailen hänen lähisukulaisiaan, sillä silloin kun minulla on lupa syödä mitä ikinä haluan, valitsen päivällisseurani tarkasti.

Jos kysyt minulta mikä tämän naisen pitää tiellä, vastaan; terveellinen ruoka. Minun kropalleni sopiva ruoka sisältää runsaasti proteiinia ja kasviksia, kun taas leivän kanssa suhteemme on tuhoontuomittu (vaikkakin syntisen suloinen). Toivon että tällä tiellä pysytään vielä kauan ja että vielä jonain päivänä myös ranskis pääsee ylitse erostamme. Ehkä jonain päivänä pystymme oleskelemaan samassa huoneessa.

Mikä pitää sinut tiellä?

Toisen roska jne..

Lasken yhdeksi harrastuksistani kirpputorit. Joku voisi tähän tietysti todeta että harrastan siis shoppailua. Kyllähän se vähän niinkin on, mutta käytetyn tavaran shoppailusta kiittää sekä lompakko, että omatunto.

Olen luultavasti aina ollut kirpputori-ihminen (jos nyt sellainen ihmistyyppi on olemassa). Muistan lapsena kierrelleeni kirpputoreja ja myöhemmin muutettuani asumaan omilleni, tuli kirpparishoppailusta ainoa mahdollinen tapa hankkia uusia vaatteita ja tavaroita. Välillä tällainen "köyhäily" harmitti, varsinkin kun muut tuntuivat kulkevan uusissa, hienoissa vaatteissaan. Toisaalta omaan tyyliini tuntuivat nuo kirpputorivaatteet sopivan. En tosin osaa sanoa tästä tapauksesta kumpi tuli ensin, muna vai kana.

Muutettuani uuteen kaupunkiin kirpputorit jäivät hiukan taka-alalle, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä mille kirpputoreille kannattaa tai ei kannata mennä. Muutaman kerran niitä "ei kannata" -lokeroon kuuluvia paikkoja koluttuani ilmeisesti päätin jättää homman sikseen.

Muutama vuosi sitten löysin kirpputorit uudelleen. Sattui käymään niin, että laihduin huomattavan määrän lyhyessä ajassa ja tuohon samaan aikaan budjettini oli melkoisen tiukka. Uusia vaatteita oli kuitenkin saatava, sillä vanhat housut eivät pysyneet jalassa edes niittaamalla. En ole koskaan ollut "couple good key pieces" -tyylisen vaatekaapin käyttäjä, joten tiesin etten sellaista haluaisi varsinkaan nyt. Täysin uudet raamit saivat himoitsemaan sellaisia vaatteita joihin en ollut ennen uskaltanut edes vilkuilla (minun kohdallani oli siis kyse ihan van pillifarkuista ja muusta sellaisesta, ei mistään sen uskaliaammasta). Suuntasin siis silloisen työpaikkani nurkalla oleville kirpputoreille toivoen, että löytäisin edes jotain uutta päällepantavaa.

Siitä lähtien vaatekaappini sisällöstä noin 75% on ollut kierrätettyjä vaatteita ja asusteita. Tiettyjä vaatteita en mistään hinnasta ostaisi käytettynä, mutta esimerkiksi laukut, kengät, asusteet ja käyttövaatteet ostan suurimmaksi osaksi kirpputoreilta.

Nykyisin esimerkiksi taloudellinen tilanne on ajoittain ollut huomattavasti parempi, mutta huomaan silti suuntaavani kirpputoreille melko usein. Yksi syy tähän on se, että kirpputorilta saattaa löytää jotain sellaista mitä kotikaupunkini ei muuten edes tarjoa "normaaleissa" kaupoissaan.

Esimerkiksi Conversen all star lighteja en ole löytänyt yhdestäkään lappeenrantalaisesta liikkeestä (eikä budjettinikaan antaisi niitä juuri nyt hankkia), mutta tänään ne tulivat vastaan erään kirpputoripöydän alla hintaan 15€. Kunto oli erinomainen ja sisukset puhtaat, joten tuo hinta ei tuntunut missään. Pikaisen googletuksen tuloksena selvisi, että tuo sama pari maksaa uutena Footwaylla 65€. Olen löytööni erittäin tyytyväinen.

 

Monella tuntuu tuottavan päänvaivaa se, että mielikuva kirpputorilla käyvästä henkilöstä on jotenkin ryysyinen ja epäsiisti. Käytettyä tavaraa ostava henkilö ei voi olla hyväksyttävä tai ainakaan menestynyt. Tällainen ajattelutapa kannattaa kuitenkin heittää romukoppaan, ja sen sijaan ajatella, että parhaimmillaan käytetyn tavaran hankkiminen voi olla parasta polttoainetta omalle luovuudelle. Tästä hyvä esimerkki on ihastuttavan Jillian Owensin mahtavanupeankeksilisääylisanojasuperi ReFashionista -blogi.

Suosittelen kirpputorille pistäytymistä itse kullekin ja muutamat ystäväni ovat myös innostuneet koluamaan kirpputoreja. Nettishoppailijoille tuttua tunnelmaa tuovat esimerkiksi facebookin kirpputoriryhmät, joita on nykyisin joka sormelle riippuen omista mielenkiinnon kohteista.

Joten, ehkä ensi kerran esimerkiksi uusia vaatteita halutessasi suuntaatkin kulkusi paikalliselle kirpputorille!

Millainen on sinun suhteesi 2nd handiin?

p.s. kuvituksena käytin viimeaikaisia kirpputorilöytöjäni. 

Lainasukissa

Kun ihminen antaa  bloginsa nimeksi "sukkasillaan" ja kertoo olevansa onnellisimmillaan villasukat jalassa, voisi tuosta tehdä muutaman johtopäätöksen: tämä henkilö rakastaa villasukkia ja mahdollisesti myös neuloo niitä.

Tästä olettamuksesta osa pitää paikkansa, osa taas ei niinkään. Totta on, että rakastan villasukkia. Erityisesti sellaisia, joiden langaksi on valikoitunut jokin ihana, järjenvastaisen ohut ja pehmeä villasekoitelanka. Sellaiset sukat mahtuvat kenkään kuin kenkään ja sopivat käytettäväksi myös kesäaamuisin.

Totta on myös, että pidän neulomisesta. "Pitää" on tosin melko laimea ilmaisu. Olen oppinut neulomaan 6-vuotiaana mummoni opettamana. Mummo neuloi lähes ympäri vuoden, pitäen huolen 

siitä että jokaisella lämmikettä tarvitsevalla riitti lapasia ja sukkia. Mummo opetti (jälkeenpäin

 ajatellen uskomattoman kärsivällisesti) ja minä ähersin järkyttävän tiukalla käsialallani niin että sinapinkeltainen lanka kirskui bambupuikkoa vasten. Muistan inhonneeni bambupuikkoja, koska niiden ääni ei ollut samanlainen kuin mummon metallisissa puikoissa. Tuohon aikaan otin ahkerasti vastaan tilauksia erilaisista neuletöistä. Kukaan asiakkaistani ei liene tähän päivään mennessä saanut tilaamiaan kaulaliinoja.

Neulominen jatkui satuinnaisena syysintoiluna vuodesta toiseen, kunnes päädyin ammattikouluun artesaaniopintojen pariin. Tuolloin eksyin ensimmäiseen koskaan näkemääni neuleblogiin ja muistan unohtuneeni lukemaan tuota blogia tuntikausiksi. Siitä lähtien neulominen on ollut rakas harrastukseni, jonka sivutuotteena kotiini on kerääntynyt useita laatikollisia lankaa.

Tuohon yhteneväisyydet alkupäätelmän kanssa loppuvat. Blogin pitäjä tulee onnelliseksi sujauttaessaan jalkansa villasukkiin ja selkeästi nauttii neulomisesta. Mutta hän EI pidä sukkien neulomisesta. 

Sukissa on jotain vaikeaa. Vaikeus ei liity itse neulomiseen. Se liittyy enemmänkin siihen, että yleisesti sukkia on neulottava kaksi. Aikaisemmin sukkaprojektit jäivät aina puoliväliin, kun toinen sukka ei koskaan valmistunut.

Nykyisin tilanne on hiukan toinen. Sukkia tulee neulottua silloin tällöin, mutta ne eivät silti ole niiden nautinnollisimpien neulottavien listalla. Uskon kuitenkin, että toivossa on hyvä elää ja olla. Ehkä vielä jonain päivänä sukkien neulominen sujuu samalla jouhevuudella ja innostuneisuudella kuin se sujui mummolta.

Siihen saakka neulon sukkia silloin tällöin, ja huokaisen helpotuksesta kun saan valmiin parin pääteltyä. Siihen saakka pidän mummon neulomia sukkia, jotka alkavat olla parsimisen tarpeessa.

(Kirjoituksessa kuvituksena käytetyt sukat ovat harvinaisuuksia. Bloggaaja on neulonut ne itse.)

Here we go

Poistettuani blogini muutama kuukausi sitten, olin aivan varma etten koskaan enää haluaisi ryhtyä kirjoittamaan uudelleen. Ei kyllä oikeastaan ollut kirjoittamisen aihettakaan. Kyllähän sen huomasi, postausväli venyi usein kuukausien mittaiseksi ja tauon jälkeen kävin blogissa pahoittelemassa huonoa käytöstäni ja vannoin samassa lauseessa että "kah, kyllä nyt ryhdytään kirjoittamaan niin että näppäimistöstä ei jää jäljelle kuin reunat!!". ...eihän niin kuitenkaan koskaan käynyt.

No, tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Valitaan blogille ulkoasua, sopivia fontteja ja omaa silmää hiveleviä värejä.  Ja valitaan nimeä. Sitä, missä kiteytyy blogin sisältö jottei lukijan tarvitse kummemmin raapia päätään kummastellessaan mistä on kyse. Käydään läpi iso kasa pitkiä, herkkiä ja somia mietelauseita. Tongitaan netin syövereistä ihmeellisiä sanoja, joille haetaan merkitystä. Turhaan.

Sitten se tulee. Muistat kuinka sinulta kysyttiin kuinka kuvailisit täydellistä onnellisuutta, ihanneolotilaa. Muistat kuvailleesi sitä tunteenksi joka tulee kun saa istua hiljaisuudessa villasukat jalassa ja aivan liian suuri teekuppi kädessä. Sukkasillaan, ei enempää mutta ei vähempääkään.

Tätä blogia kirjoitetaan sukkasillaan, asioista jotka saavat muistamaan miltä villasukkaolotila tuntuu :)