Ihmisen ja maailman väliin

Taas ollaan kesässä. Yllätyksekseni voin sanoa: onneksi.

Olen viime vuosiin saakka ollut voimakkaasti talvi-ihminen, mutta nykyisin huomaan kaipaavani valoa ja kesän helppoutta.

Tänä keväänä valon kaipuu tuntui olevan vielä tavallista voimakkaampi. Se ikkunasta tuleva valo ei riittänytkään, leskenlehteäkään ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kun oli niin kiire ajaa töihin. Ajoittain jäin kotimatkoilla tuijottamaan edessä pyörivää tuulimyllyn lapaa ja hetken luulin olevani painajaisteni tieteisleffassa. Tuntui että tarvittiin jotain erityistä lämpöä, valoa ja pysähtyneisyyttä. 

 Koska vapaa-aika (se vähä mitä viime kuussa oli) tuntui menevän rentoutumisen suorittamiseksi, ei jahkailulle oikein ollut aikaa. Asiaan piti paneutua kunnolla ja mielellään äkkiä. Havahduin eräänä vapaapäivänäni (suoritettuani ensin vapaapäivää onnistuneesti siivouksen ynnä muun merkeissä) mieheni kysymykseen: "Mitä sinä oikein haluat tehdä?" Tässä ei siis ollut kyse mistään syvällisestä kysymyksestä, vaan rehellisestä tiedustelusta siitä millaista tekemistä pitäisin hauskana. En osannut vastata. Koska aikaa on niin vähän, vastauksen olisi pitänyt mielestäni olla jotain mahtavaa, once-in-a-lifetime -elämyksiä tai vastaavaa. Kysymystä seuranneeseen hiljaisuuteen ei oikein voinut olla tyytyväinen.

Mietin, milloin oloni on ollut kevein. Mieleeni tulivat tietyt hetket, olen aina kutsunut niitä keltaisiksi hetkiksi. Noina hetkinä aurinko on laskemassa kesäiseen iltaan ja jostain laskeutuu hiljaisuus. Tai ainakin siltä tuntuu. Maailma näyttää hetken keltaiselta, kuin vanhoissa valokuvissa. Ensimmäisen kerran muistan ihailleeni keltaista hetkeä kotipihalla katsellessani mummon syreenipuskaa. Myöhemmin sama hetki on toistunut useita kertoja. Kerran muistan tuijotelleeni ikkunasta naapurin laitumelle korttipelin lomassa. Lehmä ammui ja käki kukkui. Muistan miettineeni mahtoiko kukaan muu huomata ajan juuri pysähtyneen hetkeksi.

Koska ymmärrän hyvin, ettei keltaista hetkeä voi luoda keinotekoisesti, oli yritettävä keksiä muuta. Ehkä riittäisi, että pyrkisin samaan olotilaan kuin noina kesäiltoina. Tai ehkä voisin vain yrittää hidastaa aikaa. Ei sen pysähtyä tarvitsisi. 

Hitaasti yritin opetella pysymään hetkessä. Edes vapaapäivinä. Niin imelältä kuin se kuullostaakin, toteutin suunnitelmaani istumalla sohvan nurkassa kahvikupin kanssa. Nukuin päiväunia. Hyräilin lapselle päättömiä lauluja omasta päästäni. Ihastelin pikkusieviä sisustusjuttuja, joihin normaalisti en kiinnittäisi huomiota. Tuhosin kliinisen ja täydellisyyteen pyrkivän sisustukseni. Annoin muratin nuupahtaa ja ripustelin seinille kitaroita ja pieniä ristipistotöitä. Ostin itselleni ja lapselle hassut essut. Leivoin sämpylää koska tuntui siltä.

Hassua (ja imelää) kyllä, se mitä teinkin, toimi. Valo tuntuu saapuvan pikkuhiljaa. Herään aamuisin kiireettä ja istuudun lapsen kanssa lattialle. Himoitsen värejä ympärilleni joka suunnasta. Nukun edelleen päiväunia, mutta entistä paremmalla menestyksellä. Olen luultavasti helpompi kumppani.

Alkukesä tuo vielä muutoksia mukanaan, joitakin pieniä ja ainakin yhden melko suuren. Ehkä sitten autopilotti saadaan kytkettyä pois päältä

Nyt osaan jo ainakin vastata mieheni kysymykseen siitä mitä haluan tehdä. Jaksan ilmeisesti uskoa siihen että vapaa-aikaa tulee vastaisuudessakin ja kaikkea ei tarvitse ehtiä yhdessä päivässä. Tärkeintä on kai olla läsnä niinä muinakin hetkinä.

Tuntuuko tarina tutulta kellekään?

Kuinka sinä kytkit autopilotin pois päältä?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. kuvituksena toimivat elämääni tällä hetkellä paljon valoa ja keltaista tuovat asiat. Ne tavarat joita olen kerännyt itseni ja maailman väliin. Niihin hetkiin kun siihen väliin jotain tarvitaan <3