Blogi on muuttanut!

Psst! Hei!

Äeti on muuttanut.

Uusi osoite on:

http://starbox.fi/voeaeti

No. Mee jo!

Tahdotko?

No niin, oli tullut aika.

Vielä viime hetken tarkastukset. Olkapäällä ei ollut ainakaan paljoa näkyviä pukluroiskeita, molemmat tissit olivat ainakin melkein siellä missä piti. Tukka oli kammattu, joskin kukkakaalisosetta taisi olla osassa latvoja. Sukat olivat eriparia, mutta ei kai se sitä huomaa. Ainiin, ei kai vaan oo huulipunaa hampaissa?

Vatsa sisään! Mihin sisään? Tälle hattarakasalle sopivaa sisätilaa ei just nyt ollut saatavilla. Olkoon, kyllä se maha näkyville pullahtaisi ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. No, saapahan henkeä paremmin.

Ok. Valmista.

Olin kuullut kyliltä, että kaupunkiin oli saapunut uusi tyyppi. Olin minä sen nähnytkin, vilaukselta. Se oli komea ja nuori. Se ihan kiilsi uutuuttaan ja tuoksuikin varmaan niin kuin vasta ostettu auto. Vientiäkin sillä oli. Toki sitten minäkin iskin silmäni siihen. En tiedä johtuuko se keväästä, vai ihan vaan siitä, että muutoksen aina oli tullut, mutta tätä tyyppiä oli pakko lähestyä.

Mutta en minä ollut tätä liehittelyhommaa tehnyt moneen vuoteen. Itse asiassa edellinen kumppani tippui syliin kuin manulle illallinen. Mitä tälle uudelle tyypille osaisi kertoa?

Kertoisinko, että olen nuorekas ja täydellinen paketti? Että kiillän ja kimallan?
Ei, kyllä se löytäisi ne minun pieruverkkarini ennemmin tai myöhemmin. En jaksaisi vetää vatsaa sisään loputtomiin ja olisi tosi rankkaa esittää että olen hieno, eteerinen Eloveena.

Totta puhuen, olen ollut saman kumppanin kanssa jo lähes 10 vuotta. Sen tyypin kyytiin pääsee kuka vaan ja olin ajatellut jo kauemmin, että menen vähän hukkaan sen kanssa. Vähän kaikkea on yritetty. On tehty käsitöitä, keikistelty ja puhuttu henkeviä. Mutta ei siitä oikein enää meinaa mitään tulla.

Tiedän, että olen hiukan vanhempi. Ehkä joku katsoisi kylän raitilla että mitä se ton eläkeläisen kanssa notkuu. Mutta ehkä tämä uusi hottis arvostaisi sitä kokemusta, jonka olen tuon 10 vuoden suhteeni aikana kerännyt.
Toki olen hiukan rosoinen. Sieltä täältä vähän repsottaa. Mutta retrohan on muotia. Ja vaikka en olekaan se komein tyyppi tässä kaupungissa, niin puhun kuin Runeberg. Varmasti tyypillä olisi kanssani kivaa. Minä naurattaisin sinua minkä ehtisin ja välillä vähän ravistelisin, herättelisin ajatuksia. Se pitäisit minut turvassa ja veisit minut kotiin.

Me voitaisiin olla kauniita yhdessä.

Tahtoisikohan se?

"Tahdotko?"

Sormi enterillä istuin hikikarpaloiden noustessa otsalle. Ehkä se johtui edelleen hormoneista, tai sitten ilmassa oli jotain jännää. Odotusta. Sellaista samanlaista, kuin on pullan paistumisen odottaminen. Kun odottaa mikron edessä sitä että popcorn alkaa paukkua. Tai että teevesi kiehuu.

"Tahdotko?" Kysymys odotti matkaan pääsyä kuin suihkusta pakoa yrittävä epätoivoinen maatiaiskissa.

"klik"

Se lipsahti matkaan ja katosi. Nyt ei voinut enää perääntyä. Nyt se tyyppi tiesi että olen olemassa. Voi kehvatsu.

Oli hiljaista. Odottaminen oli ärsyttävää. Ei se varmaan edes huomaisi. Ehkä olisi pitänyt vaikka laulaa sille serenadi. Putroa tai jotain tosi syvällistä.

Juuri kun availin ääntäni kajauttaakseni ilmoille "Älä mee, tai viet multa kaikeeeeen!", vilahti sähköpostissa kirjekuoren kuva.

"Tahdon.", vastasi blogiportaali.

**

Voe Äeti "kosi" blogiyhteisö Starboxia ja nyt on tullut aika ilmoittaa, että Blogger jää Äetin osalta historiaan. Pakkaan kirppiskamani, raskausarpeni, silmäpussit, kahvipannut, lapset, lemmikit ja koko blogin kapsäkkiini ja vilkutan. Tästä eteenpäin jatkan bloggaamista osoitteessa starbox.fi.

Ilmoittelen vielä blogissa ja Facebookin Voe Äeti -ryhmässä tarkemman ajankohdan. Toivottavasti mahdollisimman moni jatkaa edelleen seurassani.

Tarvitseeko kertoa erikseen, että tää on aika hieno juttu? Wiiiiiii!!!!

No todellakin ENSI KERTAAN!

Toodles! Ja oumaigaad!


(Starbox on Kaakon viestinnän omistama  blogiportaali. Kaakon viestintä taas julkaisee mm. Etelä-Saimaata, Itä-Savoa, Kouvolan- ja Kymen Sanomia, sekä Uutisvuoksea)

Kun äeti etikappullon osti

Tänään ostoslistalle päätyi siis pullollinen etikkaa. Ostos itsessään ei varsinaisesti ylitä uutiskynnystä, mutta käyttötarkoitus voi hyvinkin olla raportoinnin arvoinen.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, etten haluaisi käyttää siivouksessa niin kamalaa määrää ärjyjä kemikaaleja kuin mitä nyt käytän. Jos olisi mahdollista niin haluaisin hiukan karsia mistä pystyn. Kissan huussia lukuunottamatta kaikki pesuaineet olivat tässä tapauksessa vapaata riistaa muutoksille. 

Vaihtoehtona olivat joko tuoksuttomat (vaikkapa Kiilto Airi) tai muuten hiukan hellävaraisemmat pesuaineet (Kiilto ylipäätään, ja ekologiset brändit, kuten esim. Lily's eco clean tai Mummi&minä). Toki kaikista paras vaihtoehto olisi ollut kävellä kauppaan, ja ottaa hyllystä vaikka Mummi&minä -siivoussuihke, mutta koska juuri nyt ei huvittanut tehdä reissua lähikauppaa kauemmas, olivat nuo ekoherkut poissa laskuista. Tuoksuton ei itselläni tule kysymykseen, koska pidän nimenomaan tuoksusta pesuaineissa ja Kiillon lähimarketeissa myytäviin, tuoksuviin pesuaineisiin olen hieman kyllästynyt. 

Päätinkin kokeilla, millaista pesuainetta syntyisi etikasta. Haittaakaan siitä ei voisi olla ja luultavasti ryömivän lapsen kannalta valinta olisi jopa noita lähikaupan synteettisiä pesuaineita parempi.

Etikassa oli ainoastaan yksi ongelma: Se tympeä haju. Tai hajuhan haihtuu etikkaliuoksen kuivuessa, joten periaatteessa ongelma oli se hajuttomuus. Tästä johtuen kauppalistaan päätyi myös muutama sitruuna. Pesuainepurkkina toimi juuri sopivasti tyhjentynyt kurkkupurkki.

paikoillanne! Valmiit!

Aloitin pesemällä sitruunat kuumalla vedellä, jonka jälkeen kaikki kolme kuorittiin. Nähtäväksi jää, riittääkö tuohon etikkamäärään kolmen sitruunan kuoret, vai jääkö seos liian laimeaksi. Sitruuna lienee hyvä valinta etikan seuraksi, koska se ilmeisesti poistaa kalkkia ja kiillottaa hanat. Niin tekee etikkakin, joten jatkossa pitää varmaan siivota aurinkolasit päässä ettei häikäise liikaa.

Seuraavaksi sitruunan seuraan liittyi puoli litraa etikkaa. Ainakaan enempää kuoria ei olisi saanut tuohon etikkamäärään uppoamaan, joten siinä mielessä luulisi tuon olevan riittävä. Mietin myös eteerisen öljyn lisäämistä, mutta en nyt niihin ehtinyt perehtyä tarpeeksi. Laventelihan saattaisi olla mainio tuoksu, lakkaisi siivoaminen ärsyttämästä kun hetken aika niitä huuruja tuoksuttelisi (hekoheko).

Valmis!

Kuoret jäivät osittain etikan pinnan yläpuolelle, joten niitä piti hiukan painella alaspäin. Jos rouva taiteilija ei olisi kikkaillut ja leikannut kuoria spiraaleiksi, tätä ongelmaa olisi tuskin ollut. Ja ihan vinkkinä: jos sinulla sattuu olemaan kuiva tai halkeillut iho, niin kauhean fiksua ei ole mennä kädellä tätä seosta painelemaan. Tuntuu nimittäin ilkeältä.

Nyt kurkkupurkki auringonkeltaisine sisältöineen odottelee viikon tai pari pimeässä siivouskomerossa, jonka jälkeen se siivilöidään. Sen jälkeen pääsee kokeilemaan, että mihin kaikkeen etikka ja sitruuna taipuvat. Kotiliesi listasi kymmenen tapaa käyttää etikkaa, joista itseäni kiinnostaa eniten tuo yleispuhdistusaine. Myös Marttojen ekosiivousvinkkejä kannattaa käydä vilkaisemassa.

Sitruunan lisäksi etikan kanssa voi kokeilla mm. limeä, greippiä tai appelsiinia. Jos pelkkien sitrusten tuoksu ei miellytä, voi seokseen upottaa basilikaa, neilikkaa, männyn neulasia, rosmariinia ja mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Raikkaita yhdistelmiä on paljon.

Nyt pitäisi sitten malttaa odottaa, että pesuaine on valmista. Maalikin taitaa kuivua nopeammin..

Oletteko käyttäneet etikkaa siivouksessa?

Ensi kertaan,

Toodles!

A niinkuin addiktoiva, B niinkuin bujo

"Nyt mä sekosin", oli eräs tuttu tuumannut innostuttuaan Bullet Journaleista. Lukiessani hänen aiheesta kirjoittamaansa blogipostausta en voinut kuin nyökytellä ja tuhahdella: "kaikkeen ne nuoret näinä päivinä ryhtyvät. Minun nuoruudessa ostettiin Sooda, eikä puljattu joutavia.".

Bullet Journalin eli tuttavallisemmin Bujon tarkoitus ei auennut minulle ensimmäisellä lukukerralla, eikä edes toisella. Kävin jopa Planner lovers Finlandin nettisivuilla ihmettelemässä tätä ilmiötä, joka tuntui leviävän kuin täit päiväkotiryhmässä. Ei auennut, ei. Ehdin jo tuumata, että ei ollut nyt minun juttuni tämä, kun sitten jotenkin ajauduin kirjoittamaan Pinterestiin hakusanan "Bujo".

Tähän kohtaan voi halutessaan kuvitella enkelikuoron laulamaan ja osoittaa itseään taskulampulla silmään noin niinkuin taivaan avautumisen merkiksi.

Sadoittain erilaisia kalenterimalleja, sisällysluetteloja, kauniita kuvia ja kekseliäitä käyttötarkoituksia viikkoplannereista kauppalappuihin ja sukkalaatikon inventaariolistauksiin. Kävi ilmi, että Bujo on kalenterien, ToDo-listojen ja päiväkirjojen rakkauslapsi, jonka hyvänä haltiakummina toimivat luovuus ja hyvä mieli. Lähes poikkeuksetta tekijät hehkuttivat Bujoa maasta taivaisiin ja tunsivat ylpeyttä omasta tekemisestään. Joku oli keksinyt, että tablettien ja älypuhelinten kulta-aikana onkin palkitsevampaa tehdä jotain omin käsin.

Kuka ihme tämän keksi? Miksi hänelle ei ole myönnetty vaikkapa Nobelia?

Bullet Journalin kehitti Amerikkalainen Ryder Carroll (huom. komea mies, komea ansioluettelo). Bujo nykymuodossaan on ilmeisesti pitkän harkinnan, sekä onnistumisen ja erehdyksen kautta syntynyt tuote, jonka ideana on, että kukin tekee Bujostaan omanlaisensa. Selaamissani Bujoissa tyyli on ollut aikalailla vapaa, vaikka "ranka" usein noudattaa tiettyä kaavaa.

Itselleni lopullinen Ahaa-elämys (tai pikemminkin "oumaigaad miten tätä ei voinu tajuta") tuli alla olevan taulukkoa tuijottaessa:

Lähde: Pinterest & www.tinyrayofsunshine.com

Tuon taulukon jälkeen se oli selvää. Tähän junaan olisi pakko päästä kyytiin.

Seuraavaksi löysin itseni Prisman paperitarvikkeiden hyllyltä ihmettelemästä erilaisia vihkoja ja muistikirjoja. Mikään ei oikein tuntunut olevan mieleinen ja myös ruudutus tai pikemminkin ruuduttomuus mietitytti. Tiesin että ruutupaperi ajaisi minut hulluuden partaalle, mutta niin tekisi täysin valkoinenkin sivu. Ei olisi malttanut kuitenkaan odottaa. Vaan nyt ei kannattanut hoppuilla. Vihkot ja muistikirjat jäivät sillä kertaa hyllyyn ja kotiin kannettiin ainoastaan muksun kumisaappaat.

Paria päivää myöhemmin suuntasin Suomalaiseen Kirjakauppaan, sillä heidän verkkokauppansa mukaan valikoimiin kuului muutama muistikirja himoitsemallani pistekuvionnilla, joka helpottaisi piirtämistä, mutta ei häiritsisi silmää samalla tavoin kuin ruutu. Kauppaan astuessani ajattelin muistikirjahyllyllä, että Adlibriksellä oli TODELLAKIN parempi valikoima. Tässä vaiheessa en vain enää jaksanut odottaa kauempaa, ja nappasin mukaani Otavan muistikirjan ja muutamia tusseja. 

Kotiin tultuani onnistuin jotenkin laskemaan ostokseni kaikessa rauhassa keittiön pöydälle, jossa ne saivat maata jollain ilveellä rauhassa iltaan saakka. Lasten käytyä nukkumaan se sitten alkoi...

..eikä loppua näy:

Useamman päivän ajan, olen käyttänyt vapaa-aikani erilaisten Bujo -mallien suoranaiseen liikakäyttöön, sekoitettuna sopivaan määrään doodle -tutoriaaleja ja handlettering -ohjeita. Ideoita putkahdelee, kuin teini-ikäiselle näppylöitä ja kyniä on saanut olla teroittelemassa jatkuvasti. Olen spämmännyt Instagramini tukkoon valmistuneista kuvista ja Pinterest ehdottelee haku- ja pin -historiasta johtuen pääasiassa Bujoihin liittyviä pinnejä. Koukuttuminen kävi varoittamatta ja nopeasti. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tätä kestää ja mitkä ovat seuraamukset.

My weapons of choise: Kolme purkillista puuvärikyniä

Tyylejä tälle on ymmärtääkseni monia ja tutkailin itsekin esimerkiksi kirjakaupan tarravalikoimaa. Halusin pitää homman suhteellisen helppona (ja halpana), joten ostin kirjan lisäksi ainoastaan yhden mustan mustekynän (ja pikkupaketin tusseja, jotka eivät sopineetkaan käyttötarkoitukseen). Piirrän kuvat itse ja väritän ne puuväreillä. So far, taktiikka tuntuu olevan minulle sopiva.

That's it. Äetikin sekosi. Onko seuraavaksi sinun vuorosi?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Jos luit tämän, olet luultavasti jo tietämättäsi altistunut Bujo -bakteerille. You have been warned.

Prison Break, Mommy edition

Vilkaisen kelloa. Ruoka on otettu uunista, vanhempi lapsi on herännyt päiväunilta. Nuorempi on ruokittu ja tyytyväinen. Aikaa on kaksi tuntia. Vielä kun nämä astiat tästä tiskaan niin on aika ryhtyä toimeen.

-Onks tätä ruokaa enempää jossain? Kuuluu miehen miehen ääni selkäni takaa. Käännyn, ja huomaan että herraseuralainen on seisoskellessaan mussuttanut yli puolet tekemästäni kanapaistoksesta kylmänä. No voi helkkari, miten se nyt selviää? Tilatkoon pizzan jos ei riitä. Ensi kerralla teen jotain vähemmän maistuvaa, niin ei varmasti tule närppimään.

Huuhtelen viimeiset tiskit. Nyt pitää olla tarkkana. Aikaa on alle kaksi tuntia ja vielä pitäisi ehtiä käydä suihkussa, silittää paita (mahtuukohan se päälle?), putsata kynnet, kuivata hiukset ja, hrrrrrh, meikata.Yksikin väärä liike tai yllätyspuklu vauvalta miehen ollessa asioilla, ja aikataulu menee pipariksi. Ollaan jännän äärellä.

Suihkun jälkeen selviää, että hiustenkuivaaja on kadoksissa. Seuraa juoksentelua. Vihdoin, kuivaaja löytyy (Yllätyyyyys!) kylpyhuoneesta. Viimeinen muistikuva sen edellisestä sijainnista on makuuhuoneen lattia. Täällä operoi joku muukin. Onko kyseessä sabotaasi vai siivooja?

Tukka on kuiva, mutta miten se kuuluu laittaa?
 Voiko laittaa "äitinutturan" tai lippalakin?
Tämänkö vuoksi äideillä on lyhyet hiukset?
...kysymyksiä, niin paljon kysymyksiä.

Hiusten kuivuttua koittaa multitasking-haaste: Kuinka silitän paitamekon onnistuneesti ja pidän yli-innokkaan assarin turvaetäisyydellä silitysraudasta. Haaste sujuu ongelmitta. Paitaa silittäessäni tulen silittäneeksi myös silityslaudalle sujautetun trikoopaidan. Silitysrauta antaa tällä kertaa armoa, eikä vuoda koko kalkinvärjäämää sisältöään paitani päälle. Success! Ovi käy, mies on palannut takaisin. Minulla on tässä jännittävässä trillerissä melkein palanut hermo. Ja sormi.

Etenen seuraavalle esteelle. Vuorossa on "naama kasaan"-kolmiloikka, jonka äitiversiossa kiinnitetään huomiota erityisesti silmäpusseihin, rehottaviin kulmakarvoihin ja akuuttiin poskien punoitukseen. Haaste suoritetaan meikkivoiteen tahraaman käsipeilin kera, mikä tuo tähän osioon oman vivahteensa. Peilin voisi toki pestä, mutta siihen kulunut aika tuntuu vastaavan useamman kilometrin sakkokierroksen hiihtämistä liian monen hudin ampumisen jälkeen. HC-ongelmanratkojalle vaikeustasoa lisätään riisumalla meikkipussin sisältö minimiin ja lisäämällä pussin pohjalle random roskia, kuten korvakorujen tyhjiä taustapahveja ja jotain, mikä vaikuttaa nenäliinalta.

Ei se tältä viimeksi näyttänyt. Vannon. Sabotaasia.

Edellisen rastin paniikkihikikarpaloita pyyhkien siirryn seuraavaan haasteeseen. Tämä on se eniten jännitystä aiheuttanut, GARDEROBIHAASTE! Niin paljon kysymyksiä. Monta asiaa voi mennä pieleen. Mahtuuko paita? Mahtuvatko tissit sisään? Puristaako se jostain? Entäpä farkut? Voi hyvä jumala, minulla ei ole samaa paria olevia sukkia!! Vaaranpaikat vältellään artesaanin ja vaatteisiin intohimoisesti suhtautuvan entisen shoppailuholistin itsevarmuudella. Tätä hetkeä varten keräsin vuosia Pinterestiin tyyli-inspiraatiota. Kaikki ne nuppineulan klikkailuun käytetyt tunnit ovat valmistaneet minua tähän hetkeen.

Sitten kohtalo heittää suuntaani erittäin hankalan kierrepallon. Visioimani vyö ei sovi paitamekon kanssa. Hopeiset vyösoljet vaihtuvat kultaisiin. Ollaan niin kutsutussa "Do or Die" -tilanteessa. Kasa kaulakoruja ja muita hilavitkuttimia katsoo suuntaani avoimen vihamielisesti. Pidätän hengitystäni. Väärä valinta, ja koko komeus räjähtää käsiin.

Tätä katsellessa ymmärsin hetken selkeästi, miltä
pomminpurkajasta tuntuu.

Kello tikittää. Teen pikana valinnan ja osittain tuurilla se osuu oikeaan. Väistän jopa lapsen Frozen -kaulakorusta viritetyn ansan. Huokaisen helpotuksesta ja hetken ajan kuvitelen kuulevani taustalta taputusta. Todellisuudessa keittiössä istuva lapsi kolistelee lusikkaa ruokalautaseensa.

Aika alkaa käydä vähiin. Nyt pitää priorisoida. Laukkua ei ehdi vaihtaa. Sukat ovat eriparia. Täydellinen laukku on nyt jätettävä taistelukentälle, sukkia ei näe kenkien sisältä. Nämä ovat niitä elämän vaikeita valintoja. Viisitoista minuuttia bussin lähtöön. Tik-tak, Tik-tak. Matkaa ulko-ovelle on metrin verran. Kaulahuivi? Missä on kaulahuivi?? Herrantähden, älä anna sen kaatua tähän! Huivi löytyy. Suukotan lapset ja miehen. Sanon heipat, hengitän syvään ja käännän ovennuppia. Ovi aukeaa. Haistan naapurin lihapadan rappukäytävässä. Nyt ollaan lähellä jo. Ovi sulkeutuu takanani. Se oli siinä. Vielä hissi alakertaan ja sitten bussiin. Vapauden juovuttava nektari maistuu jo kielen päällä.

Run!! For f*ck sake, run!!

Ulkona juoksen bussipysäkille katsomatta taakseni, laitan kuulokkeet korviini ja napautan Spotifyn auki. Lady Gaga laulaa John Wayneä. Bussin saapuessa tekisi mieli huutaa kuskille: "Could you please drive a little bit faster?!!"

Prison Break, pääosassa Äeti. Menestys. Klassikon ainekset kahden tunnin jännittävässä paketissa. Toteuta omasi jo tänään.

Onnistuneen paon jälkeen
on helppo hymyillä

**

Tarina jatkui pikaisella reissulla Tokmanin Essence-meikkihyllylle ja siitä keskustaan auenneeseen uuteen ravintolaan, jossa söimme hyvin ja nauruakin riitti. Karkuri palasi kotiin ennen taian raukeamista ja oli puolilta öin jo nukkumassa. Tänä aamuna lapset heräsivät puoli seitsemältä. Nyt juodaan kahvia ja katsotaan Nalle Puhia. 

Pako tekee välillä hyvää ja sen jälkeen kotiin on kiva palata. Jään odottelemaan Foxin yhteydenottoa uuden Prison Break -kauden tiimoilta. Ehkä jossain vaiheessa nähdään myös jatko osa.

Ensi kertaan,

Toodles!

Superwomen among us

Tänään oli sellainen päivä, että lapsiperhearki ei hetkellisesti tuntunut juhlalta. Tai ei ainakaan sellaiselta juhlalta johon itse haluaisin osallistua.

Kantaessani 15 kilon painoista kirkuvaa, potkivaa ja varoittamatta purevaa möhkälettä, jota myös lapseksi voitaisiin kutsua, kotiin päiväkodista, tulin miettineeksi että onpahan kiva tietää kotona odotavan jonkun jolle voin tästä kertoa. Toinen, jolle voin sanoa että "Ota sinä ohjat. Nyt ei omat hermot riitä". Hetkinä, jolloin tuntuu ettei lapsen kanssa ole minkäänlaista yhteistä kieltä, on helpottavaa muistaa, että samassa osoitteessa asuu joku, joka jakaa tämän kaiken.

Eilen, 21.3. vietettiin kansainvälistä yksinhuoltajapäivää. Suomessa yhden vanhemman perheitä on noin 120 000, heistä naisia on suurin osa. Osa yksinhuoltajista on tehnyt jo lasta suunnitellessaan tietoisen päätöksen hankkia lapsi yksin, mutta suurimmalla osalla tiet ovat eronneet lapsen syntymän jälkeen. Omassa tuttavapiirissä yksinhuoltajia on muutama, heistä omaa isääni lukuunottamatta kaikki ovat naisia.

Meillä isä päätyi huolehtimaan kahdesta lapsestaan yksin siinä vaiheessa kun olimme molemmat jotakuinkin teini-ikäisiä. Siskoni kanssa ymmärsimme siis molemmat mistä on kyse. En osaa sanoa, tekikö se asiasta helpompaa vai vaikeampaa, vai oliko sillä kenties mitään merkitystä. Varmaa on kuitenkin se, että isän ja äidin saappaiden yhtäaikainen käyttäminen oli varmasti vaikeaa, rankkaa ja ajoittain totaalisen tympeää.

Yhden huoltajan perheessä on melko tavallista että yksi vanhempi on 100% vastuussa lapsistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Mahataudin iskiessä molempiin yhtä aikaa, ei ole sitä toista jolle hoitovuoron voi lykätä. Sairastelukierre kuormittaa vanhempaa entisestään ja vaikeuttaa arjen pyörittämistä. Kiukunpuuskassa teutaroivaa nappulaa ei voi antaa sille toiselle, koska sitä toista vanhempaa ei ole. Joillakin apuun on saatavilla perhetyöntekijä, sisarukset, ystävät tai isovanhemmat, toisilla tukiverkot on kudottu suuremmilla rei'illä. Yksinhuoltajalta vaaditaan sivusta katsottuna liuta erinäisiä pätevyyksiä valtakunnansovittelijasta yhden miehen tivoliin ja budjetointieksperttiin. Ja sitten saattaa olla vielä mielessä toive siitä uudesta parisuhteestakin. Ja päivässä on edelleen 24 tuntia.
Toisaalta yksinhuoltaja päättää myös lapsensa kasvatuksesta yksin. Ei tarvitse kolistella sarvia yhteen ainakaan sen puolison kanssa siitä, millaisen kasvatuksen lapsi saa. Osa yksinhuoltajista kertoo tämän olevan se yksinhuoltajuuden positiivinen puoli.

Tuota kaikkea miettiessä menee oma pää aika helposti pyörälle. Ei sitä kaikkea osaa edes käsittää.

Mutta se on selvää, että meidän keskuudessamme kulkee muina naisina ihan mielettömiä superlyylejä.

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Kuten sanottu, olen omakohtaisen tietoinen  ettei yksinhuoltaja ole aina välttämättä äiti. Isätkin rokkaa yhden hengen perheissä. Tällä kertaa halusin naisena kiinnittää huomiota kanssasisariini.

Life is like a box of chocolates. ..they all taste pretty damn good and it's ok to try several.

Olen vuosia sitten ollut hyvinkin spontaani ja kuvailemiseeni on sopinut esimerkiksi "räväkkä". Olin se joka teki mitä muut eivät viitsineet ja kysyi ne kysymykset joita kukaan muu ei viitsinyt kysyä. Olin se, joka nauratti muita ja joka piti hyvänä ideana vetää housut kinttuihin keskellä kaupunkia tai joka heittäytyi koulunäytelmiin koko kymmenvuotiaan tunneskaalallaan.

Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.

Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.

Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.

Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..

Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.

Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.

Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:

Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.

Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois.  Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)

Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.

Ensi kertaan,
Toodles!

Päivä naisena

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansallisen rauhan päivää, joka ehkä tunnetaan paremmin nimellä Kansainvälinen naisten päivä. Päivää on juhlistettu 1900 -luvun alkupuolelta lähtien ja vuonna 1975 juhlittiin naisia koko vuoden ajan. Vuotta 1975 seurasi komeasti naisten vuosikymmen, jolloin laadittiin ja hyväksyttiin muun muassa kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus. Naistenpäivän perinteen mukaan miehet osoittavat kunnioitustaan äitejään, puolisoitaan, työtovereitaan ja muita läheisiä naisia kohtaan esimerkiksi antaen kukkia tai pieniä lahjoja. Joka vuosi 8. maaliskuuta ylistetään naisia ja heidän saavutuksiaan. Joissain maissa naistenpäivän katsotaan olevan samalla viivalla, ellei korkeammallakin, äitienpäivän kanssa. Käy järkeen, sillä naisia on täällä pallolla huomattavasti enemmän kuin äitejä. Siinä missä ennen omien lasten syntymää äitienpäivä oli itselleni vuosia jokseenkin merkityksetön ja ehkä synkkäkin päivä, ei naistenpäivän yllä roikkunut samanlaista pilveä.

Millainen päivä 8. maaliskuuta sitten on?

No, ei se eroa meillä juurikaan niistä muista päivistä. Meillä herättiin hiukan ennen seitsemää keittämään puuroa päiväkotiin suuntaavalle esikoiselle. Kainalossa tuhisi vauva, joka oli kesken yön taas potkinut peiton päältään. Valitettavasti muuten niin lahjakas lapsi ei ole vielä oppinut vetämään peittoa takaisin päälleen. Huomioitava seikka kuitenkin on, että olen yli 30-vuotias, avoliitossa elävä nainen, eikä puolisoni ole kenenkään muun kuin itseni valitsema. Äitiyslomani kestää täysin tuettuna ensi heinäkuuhun saakka, jonka jälkeen voin edelleen halutessani jäädä kotiin lasten kanssa. Tällöin taloudellinen tuki pienenee, mutta se ei kuitenkaan katoa. Sen itse valitsemani avomiehen kanssa olemme tasavertaisia niin toistemme, kuin myös lain edessä. Toki, kun pyykkivuoro lankeaa tehtävälistalleni toisen kerran sitten maanantain, olen siitä tasa-arvosta hetkellisesti eri mieltä.

Tänään, niinkuin muinakin päivinä muistan, että lapsena minut vietiin kouluun ihan niinkuin pojatkin. Kukaan ei kysynyt, aionko jatkaa opittuani lukemaan. Koulutietä jatkui ammattikorkeakouluun ja takataskussa on ylioppilastutkinnon lisäksi kaksi ammattia. Opiskelujen jatkaminen on ainoastaan omasta halustani kiinni. Koulun jälkeen työelämässä kukaan ei ole kysynyt, mahdanko kyetä työhöni, koska olen nainen. Olen saanut tekemästäni työstä saman palkan, kuin viereisellä tuolilla istuva mies. Mutta siinä missä mies ajaa autonsa vasemmalla kädellä ahtaassa parkkihallissa taskuparkkiin, minä en sitä tee. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, vaan sen, että rattia kääntävällä kädelläni on jokseenkin peukalo keskellä kämmentä.

Tähän voisi vielä luetella pitkän listan asioista, joita naisena saan tehdä. Kuinka saan kulkea ulkona haluamassani asussa ilman pelkoa väkivallasta tai kuinka saan äänestää. Meillä on asiat täällä aika hyvin ja on hyvä tiedostaa että kaikkialla niin ei ole.

Naistenpäivän alkuperästä ollaan montaa mieltä, mutta sijoittuipa se sitten New Yorkiin tai Kööpenhaminaan, voidaan sen merkityksestä luultavasti olla yhtä mieltä. En voi tietenkään olla varma, olisivatko olot nykyisin samat kuin nyt mikäli naistenpäivää ei olisi, mutta veikkaan että eivät. Vaikka nykyisin naistenpäivä näyttäytyy monelle pääasiassa kukkasina ja huomionosoituksina, on se myös muistutus siitä, että naiset ovat itsenäisiä yksilöitä. Nainen ei ole kauppatavara, eikä puolisonsa tai vanhempiensa omaisuutta. Oma sukupolveni nauttii niistä oikeuksista, joiden puolesta aikaisemmat sukupolvet marssivat ja laativat sopimuksia. Meille ajatus miehestä  naisen yläpuolella on vähintäänkin absurdi.

Sellainen päivä on 8. maaliskuuta. Sellainen on vuoden jokainen päivä.

Hyvää naistenpäivää!

Ensi kertaan,
Toodles!

Perheenäidin mindfulnessia

Käydessäni taannoin psykofyysisessä terapiassa, terapeuttini tuli kysyneeksi, otanko aikaa itselleni. Välitön vastaus oli "En", mutta lisäsin siihen että olen kyllä yksin kun tiskaan. Terapeuttia se tuntui hiukan naurattavan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, ymmärsin että tilanne on juuri sellainen tällä hetkellä. Ensin ajatus oli vähintäänkin masentava, olenhan aina toitottanut että minusta ei ainakaan tule äitiä joka unohtaa ottaa aikaa itselleen. Sitten tajusin ettei tilanne olekaan niin säälittävä kuin miltä se kuulostaa.

Hankittuani ihka ensimmäisen tiskikoneeni keväällä 2013, vannoin etten koskaan enää ikinä tiskaa yhtään mitään käsin. Näiden muutaman vuoden aikana unohdin, kuinka paljon oikeasti salaa pidin tiskaamisesta. Saippuan kuplissa, pehmeässä pesusienessä ja puhtauttaan narisevassa astiassa on jotain sellaista, mikä ajaa minut melkein nirvanan partaalle. Siinä missä sisareni nauttii siskonmakkaroiden puristelusta, minä nautin tiskauksesta. Yksi rakkaimmista ja parhaiten säilyneistä tuoksumuistoistani liittyy tiettyyn astianpesuaineeseen. Lieneekö siis ihmekään, että koen rentoutuvani astioita kuuratessani. Osasyy lienee myös se, että kyynärpäitä myöten saippuavedessä on hankalaa olla kenellekään muulle läsnä. Muille kuin itselleen.

Mindfullnessissa pyritään pohjimmiltaan jättämään menneet ja olemaan murehtimatta tulevasta. Pyritään siis tietoisesti elämään hetkessä, hyväksyen kuitenkin se, että oma mieli saattaa harhailla milloin mihinkin. Mielen "sitomisen" sijaan, karannut ajatus pyritään palauttamaan takaisin tähän hetkeen sillä tavoin kun se sillä hetkellä on mahdollista. Harjoituksissa tunteet ja ajatukset pyritään tunnistamaan ja hyväksymään sellaisinaan. Itselleni terapiaa suositeltiin viime kesänä, koska kärsin erityisen voimakkaasta synnytyspelosta. Kuopuksen syntymän jälkeen toivoin itse voivani jatkaa käyntejä, koska koin terapiakäyntien lisäävän voimavarojani ja vähentävän stressiä.

Tarkoituksena on ollut, että tekisin rentoutusharjoitteita kotonakin, mutta nykyisin tuntuu että harjoituksille on todella heikosti aikaa. Osasyy tähän on se, että miellän harjoitukset edelleen pitkiksi meditaatiosessioiksi, vaikka lyhimmillään harjoitus voi olla mielen kiinnittämistä muutamaan hengenvetoon liikennevaloissa seisoessa. 

Tiskaaminen ei ole puhtaasti tällainen harjoitus, sillä ajatukset harhailevat valtoimenaan suurimman osan ajasta. Kyse on enemmänkin siitä, että tiskatessani olen jokseenkin pysähtyneessä tilassa ja ajatukset on helppo tunnistaa ja "päästää menemään". Saippuan tuoksu nitoo tiskatessa tähän hetkeen ja jokainen pesusienen aikaansaama narahdus astiaa vasten muistuttaa palaamaan takaisin ajatuksista. Altaan kuuma vesi maadoittaa tähän hetkeen. Vasta lavuaarin koristessa veden loppumista, palaan takaisin osaksi ympäröivää maailmaa. Rentoutuneena.

Joten, kun minulta kysellään, että kuinka meillä pärjätään ilman astianpesukonetta, vastaan että ihan loistavasti (toistaiseksi). Ehkä piakoin on aika yrittää tehdä harjoitteita toisella tapaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin. 

..Satuin muuten löytämään tänään sitä muistojeni astianpesuainetta ja se tuoksui edelleen samalle kuin 17 vuotta sitten. Tiskihetket ovat siis muuttumassa entistä paremmiksi.

Ensi kertaan,

Toodles!

Kahdella kielellä

"Lukeeko isi siulle kohta Green eggs and ham?", kysyin lapselta iltapalapöydässä. Nappulaa alkoi kovasti naurattaa.
"Mom!", sanoi ja nauru jatkui.
"Mommymommy!", sai lapsi jatkettua naurunsa seasta. Hihittelystä ei ollut tulla loppua.

Lapsen sai hihittelemään se, että äiti puhui muutaman sanan englantia. Yleensä englantia puhuu jälkikasvulle ainoastaan isä, tai jos äiti puhuu, niin silloin hän puhuu isälle. Jos äiti puhuu isälle suomea, niin silloin isi on pulassa. Pahasti.

Meillä päätettiin ensimmäisen lapsen saapumista odotellessa, että lapsista tulee kaksikielisiä. Se oli oikeastaan täysin itsestäänselvää. Tuossa vaiheessa olimme miehen kanssa rakentaneet suhteemme pääasiassa englannin kielellä, mutta siitä huolimatta olisi tuntunut hassulta, mikäli perhe olisi ollut kokonaan englanninkielinen. Minusta olisi ollut vaikeaa puhua lapselle englantia, ja tunnekieltä siitä olisi ollut hankalaa muodostaa. Tällöin kommunikaatio lapsen kanssa uhkaisi mielestäni jäädä hiukan pintapuoliseksi.

Kaksikielisyyteen kannustettiin ja tuettiin jo neuvolassa ennen syntymää ja olemme saaneet mielestäni hyvin neuvoja lapsen kaksikielisyyden tukemiseen. Käytännössä kyse ei ole sen hankalammasta hommasta kuin yksikielisenkään lapsen puheen "opettaminen", tai ainakin niin luulen.

Lapsen kirjahyllyssä kahden kielen satukirjat
majailevat sulassa sovussa

Heti alkuu meille kerrottin, että lapselle tulee puhua ainoastaan omaa äidinkieltä. Esimerkiksi miehen suomenkieli on ihan ymmärrettävää, mutta siinä vilisee valtoimenaan kielioppivirheitä. Jos olisimme molemmat puhuneet suomea, olisi lapsi saattanut oppia mieheltä "huonoa" suomea. Koska puhumme molemmat tiukasti omaa kieltämme lapselle, on hänelle muodostunut luontainen tarve molempien kielien käyttämiseen päivittäin. Esimerkiksi ruokapöydässä isä noteeraa suomeksi maitoa pyytävän lapsen, mutta pyytää häntä kertomaan saman englanniksi. Iltasadun aikaan äiti ei lue englanninkielistä satukirjaa, vaan pyytää valitsemaan suomenkielisen "äidin satukirjan".

Kodin ulkopuolella lapsi käyttää vaihdellen kumpaakin kieltä, riippuen siitä kumpaa kieltä puhuvien ihmisten kanssa hän on tekemisisssä. Esimerkiksi päiväkodissa puhutaan suomea, mutta isän tullessa hakemaan lasta kotiin, puhuvat he keskenään englantia.
Miehen sukulaisiin yhteyttä pidettäessä puhutaan yleensä toisen osapuolen omaa äidinkieltä tai päivittäistä "käyttökieltä". Näin englannin "opettajien" määrää saadaan lisätttyä, eikä kielen oppiminen ole ainoastaan isän harteilla.

Vaikka kielen kehityksen hitauden yhteys kaksikielisyyteen onkin ilmeisesti myytti, olemme huomanneet että lapsi oppii kieltä hieman yksikielistä ikätoveriaan verkkaisemmin. Tässä lienee kyse siitä, että aivan pienen lapsen saattaa olla hiukan haasteellista omaksua kahta eri sanastoa yhtä aikaa. Tästä huolimatta on suositeltavaa, että molemmat kielet opetetaan yhtä aikaa, sillä peräkkäin tai vuoron perään oppimiselle ei ole olemassa hyvää syytä. Koska kumpikaan kieli ei varsinaisesti tule ennen toista, ei lapsi myöskään joudu kääntämään kieltä toiseksi, vaan hän oppii ajattelemaan melkoisen joustavasti.

Meillä hyvä esimerkki lapsen joustavasta ajattelusta ja kielenymmärryksestä on tapa jolla lapsi vaihtaa kielestä toiseen sen enempää asiaa miettimättä. Kerran sanoin miehelle iltaunien aikaan, että lapsen soittorasia taitaa olla menossa rikki. Sanoin tuon miehelle englanniksi ja tarkoitin lausahduksen nimenomaan hänelle. Samassa lapsi parkaisi hätääntyneenä sängystään: "Soittorasia!". Hän siis kuuli lauseen englanniksi ja vastasi lähempänä olevalle vanhemmalle vanhemman omalla kielellä.

Meillä avain kaksikielisyyden opettamiseen on ollut molempien kielien yhdenvertaisuuden hyväksyntä ja määrätietoisesti oman kielen puhuminen lapselle. Itselleni oli esikoisen kanssa aluksi vaikeaa puhua suomea, koska tiedostin puhuvani vauvalle joka ei juurikaan reagoi sanomisiini. Toisen lapsen kanssa alusta saakka suomen puhuminen on ollut helpompaa, koska nyt siihen on jo tottunut. Lisäksi suuren osan päivää puhettani on kuuntelemassa myös vanhempi lapsi. Ei siis tunnu enää siltä että höpöttelen itsekseni.

Tällä hetkellä nappulassa on jo havaittavissa muutamia kaksikielisiin lapsiin liitettyjä ominaisuuksia. Muksu tuntuu sopeutuvan muuttuviin tilanteisiin melko hyvin, minkä voidaan katsoa olevan osittain kaksikielisyyden tuoma etu. Toinen etu jo vauvana aloitetusta kielikylvystä on se, että lapsella ei ole aksenttia kummankaan kielen suuntaan. Näin välihuomautuksena kerrottakoon, että äiti pitää kovin hellyyttävänä, kun lapsi pulputtaa häkellyttävän aidolta kuulostavaa englantia. Ja aitoahan se onkin, sillä hänellä on kaksi syntyperäistä kieltä.

Jatkoa ajatellen on tutkimusten valossa odotettavissa, että lapsi saattaa oppia luku- ja kirjoitustaidon hieman nopeammin. Myös ymmärrys muista kielistä saattaa olla yksikielistä lasta paremmalla tasolla ja kaksikielisen lapsen voi olla helpompi oppia muita kieliä. Mahdollisia ongelmia saattavat olla esimerkiksi kielien yhdistäminen kesken lauseen, tai "epätäydellinen kaksikielisyys", mutta jälkimmäisen kohdalla pitää huomioida, että kyse on tuolloin luultavasti puheen kehityksen häiriöstä, eikä syy ole kaksikielisyydessä.
Muutaman vuoden kuluttua vanhempi lapsi pääsee toivon mukaan englanninkieliselle luokalle kouluun (toki nuorempi seuraa samaa polkua), jolloin englantia saadaan päivittäiseen käyttöön enemmän ja kielien ero tasoittuu entisestään. Tällä hetkellä päiväkodissa puhutaan suomea, minkä vuoksi lapsi myös puhuu suomea sujuvammin.

Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on hieman kliseisesti mielestäni suuri rikkaus, josta lapsi lähes poikkeuksetta hyötyy. Pohja rakennetaan pienestä pitäen, ja peruspilareina ovat selkeästi vanhempien yhteinen halu opettaa lapselle molemmat kielet ja siinä suunnitelmassa pysyminen. Välillä voi tuntua siltä, että olisi helpompaa vain puhua lapselle sitä kieltä, joka sillä hetkellä on vahvempi, mutta jatkossa oltaisiin vaikeuksissa. Melko varmaa on, että lapsi on tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että isi ja äiti puhuivat omaa kieltään.

Ensi kertaan,
Toodles!

Keisarin kierrätetyt vaatteet

Sanotaan, että pikkusisar kulkee usein isompien sisarustensa vanhoissa vaatteissa kyllästymiseen saakka. Mitä useampi isosisar perheestä löytyy edeltäsi, sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi saada uusia vaatteita. Ever.
No, meillä ei tilanne ole sen ruusuisempi vaikka olisit esikoinen. Lapsiparat syntyivät nimittäin vannoutuneen kirpputorifanaatikon perheeseen.

Olen vuosikausia ostanut suurimman osan vaatteistani kirpputorilta. Kiersin kotikaupunkini kirpputoreja koulun hyppytuntien aikana ollessani 13-vuotias ja tuossa iässä vallallaan ollut hippikausi sopi kirpputorien kanssa yhteen loistavasti. Sieltä löytyi se täydellinen nahkatakki,ne  pitkät hameet ja raidallinen Kehitysmaakaupan laukku. Nykyisin hippeily on huomattavasti vähentynyt, mutta kirpputorille palaan edelleen. Enää en osta ainoastaan itselleni, vaan myös lapsille.

Pyykkipäivän värioksennusta. Suurin osa vaatteita kierrätettyjä.

Lastemme vaatteista suurin osa on joko tutuilta saatuja tai kirpputoreilta hankittuja. Uusia vaatteita ostetaan aika harvoin ja useinmiten uudet vaatteet tulevat lahjoina tai tuliaisina. Kirpputoreilta löytyy todella helposti vaatteita vastasyntyneestä noin kokoa 80cm käyttävään lapseen. Tuossa vaiheessa lapset kasvavat aika vauhdikkaasti, joten yleensä tuon kokohaarukan vaatteet jäävät aika vähälle käytölle. Näin ollen ne ovat usein myös hyväkuntoisia. Tuosta isommalle vaatteiden löytäminen on hiukan haasteellisempaa, mutta ei missään nimessä vaikeaa. Ihan mitä tahansa en kirpputorilta mukaan tietenkään kelpuuta, ja lasten vaatehankinnoissa omalla kohdallani pätee muutama hyväksi havaittu sääntö:

• Muista tarkistaa vaatteen kunto huolellisesti. Onko vaate menettänyt muotonsa? Ovatko saumat siistit? Ovatko tukikankaat paikallaan vai riippuvatko ne yhden liimatipan varassa? Onko vaate nukkaantunut? Entäpä tahrat?

Itselleni esimerkiksi villiintynyt nukkakasvusto on semisti "NoNo". Joissain tapauksissa olen valmis tarttumaan nukanpoistajaan. Tahrat taas eivät käy laatuun alkuunkaan, joten niitä kyylään yleensä haukan lailla. Sama koskee tietysti myös rikkinäisiä vaatteita. Ei ole mieltä ostaa valmiiksi likaisia tai reikäisiä vaatteita, sillä lapset osaavat tahrata ja hajoittaa ne ihan itse. Omissa vaatteissani hyväksyn tahraisetkin jos vaate on kiva. Omaan vaatteeseen kun uskaltaa tunkea tahranpoistajia ja vaikka kloriittiakin, mutta lapsen vaatteisiin en kovin vahvoja mömmöjä halua laittaa. Myös kiertävät saumat ja vetoketjuista tai neppareista hilseilevät maalit saavat jättämään vaatteen ostamatta.

• Haista vaatetta.

No, voiko tuota selkeämmin enää sanoa. Varastolta ja takamukselta haiseva vaate ei päätyisi omaan vaatekaappiini, eikä se päädy myöskään lapseni päälle. Vaikka kirpputoritavaroiden nuuskuttelu saattaa tuntua hassulta, on nenää hyvä opetella käyttämään. Haisevasta vaatteesta ei tiedä onko lemu muuttanut vaatteeseen pysyvästi vai mahtaako se lähteä esimerkiksi tuulettamalla tai etikkakylvyssä. On myös hakalaa päätellä miksi haju on vaatteessa. Se voi olla merkki esimerkiksi homeesta. 

• Onko hinta käytetylle vaatteelle sopiva?

Omalla kohdallani en ole asettanut vaatteille tiettyä hintakattoa. Pidän kuitenkin aina mielessäni, että kotiin kantamani vaatteen tulee kestää 95 asteen pesu. Otan tuossa tietoisen riskin, koska useimmissa vaatteissa pesuohje on 40 astetta. Näin ollen pesemällä pesuohjeen vastaisesti, hyväksyn sen, että vaate ei saata kestää pesua, jolloin käytetty raha menee ainakin osittain hukkaan. Usean vuoden kestäneiden testien jälkeen olen huomannut, että suurin osa lastenvaatteista kestää kuuman pesun, eivätkä värit tai muoto yleensä kärsi. 

Hintoja tutkaillessani en yleensä tee paljoa eroa esimerkiksi Me&I:lle ja H&M:n trikoopaidalle. Silmissäni molemmat ovat käytettyjä. Molemmat myös kestävät pesuja ja käyttöä yleensä samalla tavalla. Hiljattain maksoin POMPdeLUXin farkuista 4,5 euroa ja Seppälän farkuista 2 euroa. Molemmat kuluvat samalla tavoin lapsen käytössä, toista merkkiä vaan löytää harvemmin noin edulliseen hintaan.

Suloinen sekamelska äitiyspakkauksia, Marimekkoa, Lindexiä
ja Henkkamaukkaa

Nämä ohjenuorat mielessäni pitäen, olen harvoin kantanut kirpputorilta kotiin pettymyksiä. Ostan pääasiassa puuvillaa tai pellavaa, sillä siedän huonosti keinokuituja itsellänikään. Luonnonkuitujen hoito on myös huomattavasti helpompaa (pesu, tuuletus, tahranpoisto) ja nyppyyntyminen on vähäisempää. 

On myös tiettyjä vaatteita, joita EN osta: 

• alusvaatteet (no hei, haloo) ja puklurätit
• ulkoiluvaatteet
• pipot

Alusvaatteiden ostamatta jättämistä tuskin tarvitsee perustella. Ulkoiluvaatteiden kohdalla on hiukan hankalaa arvioida kuntoa ja ne ovat yleensä myös kalliita. Ulkoilupuvuista saa kyllä silmämääräisesti arvioitua kunnon päällisin puolin, mutta esimerkiksi edellisen käyttäjän pesutottumuksia ei usein tiedä mistään. Huuhteluaineet saattavat pilata esimerkiksi DryMaxx- tai Gore-tex -pinnoiteen, minkä huomaa vasta vaatetta käytettäessä. Pinnoitteet voivat myös kulua ajan mittaan pois. Näihin vaatteisiin en myöskään uskaltaisi toteuttaa tuota 95 asteen mantraani pesujen suhteen, koska ulkoiluvaatteet ovat lähes poikkeuksetta keinokuitua. Toki poikkeuksiakin on ja tälläkin hetkellä etsin vanhemmalle lapselle puuvillaista kevättakkia.

Suurimman osan pipoista voisi kyllä pestä riittävän kuumassa, mutta jotenkin pipojen ostaminen ällöttää liikaa. Nappulalla on ikävä tapa imeskellä omaa kypärämyssyään ja ajatus hänestä mussuttamassa jonkun toisen mussuttamaa myssyä on vaan liikaa.

Listasta puuttuvat kengät, mutta niiden kohdalla suodattimet ovat kohtuullisen tiukalla. Siinä missä itselleni ostaisin henkitoreissaan korskuttavat Converset (koska ne on Converset), niin lapsen kohdalla popot tulee syynättyä tarkkaan jos niitä on aikomus ostaa. Vedenpitäviä talvikenkiä en kirpputorilta kotiin kiikuttaisi ja sandaalit ovat siinä ja siinä, mutta tennarit ovat mielestäni ok.

Potkuhousut vuosimallia -89, paljettikollari himpan uudempi

Kuten sanottu, olen kiertänyt kirpputoreja lähestulkoon siitä saakka kun aloin päättää itse mitä päälleni puen. Tästä syystä koen jotenkin luonnolliseksi, että myös lasten kohdalla jatkan samaa rataa. "Pinttyneen" tavan lisäksi mieltä lämmittää se, että omalla kohdallani ei päde "13 kiloa uusia vaatteita ja kilo kierrätettyjä" -periaate. Sen verran nimittäin katsotaan jokaisen suomalaisen ostavan vuoden aikana vaatteita. Sama määrä heitetään yleensä pois. Arviolta 9 kiloa päätyy roskiin ja 4 kiloa kierrätykseen. Ja toki kierrättämällä säästää myös melkoisen määrän rahaa.

Käytetäänkö teillä kiertäneitä vaatteita vai onko tää ihan "No way in hell"? Joskus kun on sattunut silmään keskustelu siitä miten äitiyspakkaus koetaan "lumpuiksi joissa meidän lapsi ei ainakaan kulje", niin herää kysymys että saako se kulkea kirpparilta ostetussa Calvin Kleinissa?

Ensi kertaan,

Toodles!

Ei menny niinku Strömsössä

Olin kirjoittanut jo alun tosi aurinkoisen positiiviselle postaukselle siitä miten äippäliini tarvitsee aamupalaa jaksaakseen ja mitä kaikkea ihanaa ja terveellistä meidän aamupaloilla syödään. Tänään sellaisen postauksen kirjoittaminen tuntui kuitenkin aika tympeältä, koska aamupala koostui lähinnä litrasta kahvia ja suoraan suuhun pursotetusta majoneesista. Ei ollut silleen oikein fiilistä kirjoittaa siitä miten hyvälle tuoksuu vasta keitetty tuore kahvi tai kuinka kivaa on, kun appelsiiniviipaleet ovat symmetrisesti lautasella. Tänä aamuna ei nimittäin tuoksunut muu kuin viemäri.

Kävi nimittäin niin, että perjantaina, juuri viikonlopun kynnyksellä laitoin astianpesukoneen päälle ja lähdin nappulan kanssa ulkoilemaan. Oltiin viimeinkin löydetty se meidän rattaisiin sopiva sisaruslauta ja päätettiin että mennään pienelle ajelulle. Oli kivaa, kaikkia nauratti ja lapsi oli innoissaan uudesta kulkupelistä. Laskettiin tähtiä ja ihmeteltiin että missä se kuu luuraa.

Kotiin tultua mies ilmoitti että oli laittanut pesurin pois päältä, koska se piti niin surkeaa ääntä. Muutamaa tuntia myöhemmin todettiin, että kone on rikki ja rikkoutuu koko ajan vaan pahemmin. Astiat lojuivat likaisina pitkin tiskipöytää. Tuli tirautettua muutama puhtaan vitutuksen aiheuttama kyynel ja räyhättyä miehelle. Koska koneen rikkoutuminen oli todellakin sen vika. Kuinkas muutenkaan.

Viikonlopun aikana ajatus käsin tiskaamisesta alkoi olla ihan ok juttu. Onhan sitä tiskattu ennenkin. Lapsikin tykkäsi kun pääsi läträämään tiskialtaaseen ja ajateltiin että eihän tässä kiirettä ole. Korjataan sitten kun ehditään.

Eilen illalla päätin vielä ennen rentouttavaa suihkua huuhdella vauvan tuttipullot keittämistä varten. Kesken huuhteluoperaation huomasin seisovani lammikossa. Seurasi hätääntynyttä pälyilyä, että mistä se vesi oikein tulee. Onko se edes vettä? Onko tämä nyt sitä raskauden jälkeistä inkontinenssia?

Ei ollut.

Selvisi, että käyttämättä olleeseen astianpesukoneeseen virtasi pikkuhiljaa likaista vettä poistoputken kautta ja nyt oli tullut altaan reuna vastaan. Koneen syöverereistä lorotti vettä pitkin lattiaa ja keittiön mattoa. Itse kone lainehti viemärille haisevasta vedestä ja riisinjyvistä.

Lopun iltaa kökittiin miehen kanssa keittiön lattialla ja käytettiin talouden joka ikinen pyyhe lattian kuivaamiseen. Kauhottiin vettä koneesta muovilautasella ja rikkalapiolla. Yökittiin ja kiroiltiin, välillä saatettiin nauraakin. Revittiin kone paikaltaan irti ja todettiin, että se on yläosastaan juuttunut kiinni tiskipöytään. Huomattiin, että poistoputken tulppa on kadonnut. Sanotaan, että yhteinen tekeminen on sitä laadukasta parisuhdeaikaa. En tiedä mahtaako tämä täyttää kriteerit. Yhden aikaan yöllä luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Totesin nukkumaan käydessäni että: "I need some serious spooning now.". Aamulla oli herätys seitsemältä. Unelias lapsi totesi "Oh dear", nähdessään keittiön tilan.

Tänä aamuna on saatu tilattua korjaaja paikalle, soitettu vakuutusyhtiöön ja yökitty sille likavedelle joka ei tunnu loppuvan vieläkään. On juotu kahvia ja todettu että kyllä tää tästä. On oltu tyytyväisiä että ostettiin muutama vuosi sitten hiukan hintavampi kone, niin että kannattaa korjata.
Nyt ei jaksa ärsyttää edes se, että kissa kuulostaa huutavalta venäläisturistilta vaatiessaan ruokaa, tai että tuli eilen illalla keitettyä vauvan tuttinauha pilalle. Tämä päivä ei tunnu maanantailta, sillä se oli jo eilen.

Nyt juodaan lisää kahvia.

Ensi kertaan,

Toodles!

Aurinkoa lautasella

Tänä aamuna herännyttä tervehti meidän kulmilla viimeiaikoina aika harvoin bongattu ilmiö: aurinko. On siis selvästi helmikuu ja kuljetaan kohti kevättä. Lapsi oli kovasti sitä mieltä, että taivaalla röllöttää kuu. Ilmeisesti oli päässyt kaamosaika vaikuttamaan sen verran että auringon olemassaolo oli tyystin unohtunut. Runsas valo oli ilmeisesti perin hermostuttavaa, koska muksu totesi aika pian että ikkunaverhot olisi kiva laittaa kiinni.

Siinä missä vampyyrin lailla varjoon karannut lapseni ei innostunut auringosta, minä taas tunsin itseni ihan erityisen energiseksi. Teki mieli häärätä keittiössä ja kokkailla jotain kivaa. Mies oli pyytänyt pannukakkuja jo jonkin aikaa, joten päätin viimeinkin toteuttaa toiveen lempeästä hiilarikoomasta.

Olen vuosien varrella etsinyt sitä "The Pannukakkuohjetta", jolla saisi kuohkeita pannareita. Joskus lopputulos on saanut miehen hyväksynnän (mm. BBC foodin Flyffy American pancakes ) ja toisinaan taas ei. Perheen pannukakkukriitikko on aika tiukka ja rima on nostettu ilmeisen korkealle miehen isän toimesta. Kuulemma lapsuudessa pannukakut olivat sormen paksuisia ja kuohkeita.

Tällä kertaa ajattelin jättää täydellisen pannukakun metsästyksen toissijaiseksi ja päätin kokeilla miten porkkana istuisi pannukakkutaikinaan. Vaihdoin myös "valkoisen" sokerin ruokokidesokeriin ja jätin itse taikinasta voin pois. Paistettaessa pannulle tulee rasvaa kuitenkin, joten en sitä kokenut tarpeellisena taikinaan laittaa.

Paistovaiheessa selän taakse ilmestyi uteliaita neniä ja kävi niinkuin aina ennenkin: ensimmmäinen pannukakku päätyi kriitikon suuhun.
- Ja se sai hyväksyvän, tyytyväisen ynähdyksen.

Jos haluat tietää, millaisella pannukakulla hyväksyntä saatiin, kokeile seuraavaa:


Aurinkoiset porkkanapannukakut:

2 porkkanaa (kohtuullisen hienoa raastetta, mutta ei kuitenkaan mössöä)
5dl maitoa
1 muna
4dl vehnäjauhoja
1rkl leivinjauhetta
1,5rkl ruokokidesokeria

Raasta porkkanat suoraan kulhoon.
Lisää joukkoon maito ja sekoita.
Lisää kananmuna. Olen joskus laittanut useammankin kananmunan, mutta nyt sattui olemaan vain yksi.
Lisää sokeri ja sen jälkeen venhäjauhot leivinjauheineen. Vatkata hytkytetään ilmavasti.
Paistetaan pannulla voin (tai öljyn) kanssa. Taikinaa menee yhteen pannariin noin 1dl verran ja taikinasta saa noin 5-8 pannukakkua koosta riippuen.
Pannukakkuja ei kannata käristää ihan karmealla lämmöllä, vaan ennemmin hissukseen. Kakku on kuitenkin paksu, ja tuppaa palamaan ennen kypsymistään, jos et malta odottaa ja väännät hellan nupit tappiin asti.

Valmiiden pannukakkujen kanssa voi kokeilla vaikka appelsiinimarmeladia tai hunajaa. Appelsiinijäätelö voisi myös sopia.
Arvoisa ruokakriitikko sukeltaa näihin yleensä siirapin ja voin kanssa. Joskus seuraan liittyy pekoni.

Täydellisen pannukakun metsästys jatkukoon. Tosin, vasta nokosien jälkeen. Nämä eväät eivät nimittäin ole sieltä energisoivimmasta päästä.

Ensi kertaa,

Toodles! (röyh)

Pullataikinan ja vuotavan nenän välimaastossa

Olen huomannut, että teen silloin tällöin viikonlopuille tosi lennokkaita suunnitelmia. "Tänä viikonloppuna tehdään jotain merkityksellistä", huomaan ajattelevani. Pitää saada lapselle niitä muistoja. Ettei tule lapsesta katkeraa aikuista. Välillä ne suunnitelmat toteutuvat, välillä taas..no..eivät.

Tänä viikonloppuna olin suunnitellut että lähdetään vanhemman lapsen kanssa talvitapahtumaan. Katsottaisiin lumilinnaa ja ihailtaisiin jääveistoksia. Kuuma kaakao tuoksuisi ja pakkanen saisi lumen kiiltämään. Tiedättehän.

Lauantaiaamu alkoi kuitenkin hiukan toisella tapaa. Aika äkkiä kävi selväksi että äidin nenään tuoksuisi ennemminkin käsidesi ja hangen sijaan kimmeltäisi korkeintaan muutama tuskahien pisara omalla otsalla. Toisella lapsella vuosi silmä, toisella nenä. Toisen kanssa päädyttiin jonottamaan ensin hoitoa saamaan ja sen jälkeen jonotettiin troppia. Koska oli lauantai, sai jonottamista harrastaa ihan antaumuksella. Onneksi potilaalla tuntui olevan homma kuitenkin hallussa ja suuremmalta mielipahalta vältyttiin hienosti.

Kun sitten takaisin kotiin pääsin, päätin että kyllä tästä nyt sentään pullapäivä tehdään. Ei jää sitten ainoastaan se käsidesin käry tästä päivästä mieleen. Koska varmaahan on, että kaikista päivistä nimenomaan tämä päivä piirtyisi voimakkaana lapsen mieleen.

Vaivasin taikinan ja jätin kohoamaan "hetkeksi" tiskipöydälle. Leivottaisiin lapsen kanssa yhdessä. Aika riensi. Lapsi meni nukkumaan. Taikina oli edelleen kohoamassa. Ei tullut niitä pullantuoksuisiakaan muistoja nyt. Ellei olisi väsyttänyt, olisi varmaan harmittanut. Liian myöhään illalla viskelin taikinan etäisesti pullaa muistuttavina köntteinä pellille ja työnsin uuniin.

Lopputulema oli, että pullasta tuli rumaa, mutta hervottoman hyvää. Siitä tuskin olisi tuollaista tullut, ellei pullatouhujen seassa olisi tapahtunut elämää. Ellei se taikina olisi unohtunut useaksi tunniksi oman onnensa nojaan.

Seuraavana aamuna yllätin lapsen istumassa onnellisena pullakulhon vieressä. En tiedä vieläkään montako pullaa oli syöty ennen kuin käry kävi (ei hätää, vahva veikkaus on että kiinni jäätiin ensimmäisen pullan kanssa), mutta pullat aamutuimaan löytänyt lapsi oli melkoisen tyytyväinen. Lasta ei juurikaan hetkauttanut että kokematta jäi tällä kertaa lumilinna ja hohtavat hanget, eikä pullaakaan paistettu. Äiti sen sijaan sai arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka elämä tapahtuu siellä vuotavien nenien ja unohdettujen pullataikinoiden välissä. Siellä, missä lapsi laskee sekunteja itse tekemänsä puuron valmistumiseen ja esittää onnistuneesti yllättynyttä kun kainaloon päätyy jotenkin pullapussi, vaikka äiti oli ne muka piilottanut. Tai silloin, kun lapsi istuu kissan vieressä keittiön pöydän ääressä ja yrittää ehtiä syödä voin paahtoleivän päältä ennen kuin kissa ehtii seota sulan voin huumaavasta tuoksusta.

Ei siihen aina sen kummempaa tarvita. Vaikka joskus niitä lumilinnojakin on ihan kiva käydä katsomassa.

The Pulla

Ensi kertaan,

Toodles!

Hippikeskiviikko ja viikon ruokalista

Viime viikon ruokalista oli ainakin omasta mielestäni vaatimattomasti arvioituna menestys. Joka päivälle oli suunniteltuna hyvää ruokaa ja melkein joka päivä se hyvä ruoka saatiin pöytäänkin asti.
Budjetti venyi hienoisesti. Karkeasti arvioituna rahaa ruokakauppaan kaikkineen meni noin 150 euroa. Vaan sillä rahalla oltiin kyllä viimesen päälle mahat killillään joka päivä. Tuumattiin miehen kanssa, että jos tuolla rahalla noin hyvin saa perheen ruokittua, niin so be it.

Tämän viikon kauppareissun satoa.

Viime viikko innosti ruokalistan suunnitteluun jo etukäteen, joten tänä aamuna kirjanmerkeistä tarvitsi oikeastaan vain valita mieleiset päivälliset ja kirjoitella kauppalistaan tarvikkeet ylös. Ostin kerralla oikeastaan kaiken, mitä koko viikon ruokiin tarvitaan. Viikon aikana täydennetään taas maitoa, vihanneksia, leipää ja hedelmiä tarpeen mukaan. Vaan eihän sitä tiedä, vaikka tällä viikolla ryhtyisi paistelemaan sämpylöitä.

Äeteen herkku: Pirkan Supermix <3

Tällä viikolla ruokalistalle päätyi:

Tiistai: Kanajauhelihakeitto
Keskiviikko: Täyteläinen tomaattikeitto
Torstai: Pulled Chicken
Perjantai: Meksikonpata
Lauantai: Nautaa hoisin kastikkeessa
Sunnuntai: Pestokrepit

Tällä viikolla uusi juttu on kasviskeskiviikko. Tämän mies jo nimesi hippikeskiviikoksi. Älkää vaan kertoko sille että sunnuntainkaan ruokaan ei kuulu lihaa.
Ajatus kasvisruokapäivään oli ollut mielessä jo pidempään. Meillä syödään mielestäni liikaa lihaa, vaikka onneksi punaista kuitenkin lohdullisen vähän. Silti parantaa todellakin voi.

Tällä viikolla kauppakassiin päätyi tavallista enemmän luomua. "Tavallista enemmän" tarkoittaa siis sitä, että ylipäätään jotain luomutuotteita ostettiin. Yleensä kun niitä ei valitettavasti juurikaan hankittua tule. Lisäksi keräsin mukaan erilaisia kuivahedelmiä aamupuuroon ja ostin piirun verran parempaa kahvia. Pieniä hyvän mielen ruokajuttuja.

Tiistain kanakeitto poseeraa korianterihunnussaan.

Viime viikon perusteella uskaltaa jo sanoa, että meillä tällainen etukäteen suunnittelu on tehnyt päivällisistä todella paljon monipuolisempia. On myös jokseenkin rentoutavaa kun kahden pienen lapsen kanssa voi keskittyä muihin juttuihin kuin päivittäisen kauppareissun suunnitteluun ja ruokien ainaiseen miettimiseen.

Joko teillä on ryhdytty ruokasuunnitteluun? Mites toi hippikeskiviikko?

Ensi kertaan,

Toodles!

Havaintoja parisuhteesta

Heräät lauantaiaamuna valkoisista lakanoista, puhtoisesta kodistasi. Edellisen illan drinkit tuntuvat ehkä pienenä pistelynä otsaluun takana, mutta mitään jäätävää krapulaa ei ole. Illalla on ollut hauskaa taas, olet tanssinut niin että jalkoja pakottaa edelleen. Ihan ymmärrettävää, olithan laittanut jalkaan ne uudet korkokengät. Olet tytyyväinen, että meikit tuli pestyä kotiintulon jälkeen. Olo on nyt raikas kuin aamuauringon kastepisarassa kylpevällä heinäsirkalla.

Nenääsi leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Tuoreen kahvin on keittänyt tuore poikaystävä, jonka kanssa olette seurustelleet muutaman kuukauden. Eletään vielä ns. kuherruskuukautta. Se uuden suhteen pahoinvointia aiheuttava epävarmuus on kadonnut, mutta perhoset eivät kuitenkaan ole vielä ihan täysin laskeutuneet vatsan pohjalle. Tämä on sitä aikaa kun istutaan tuntikausia tuijottelemassa tähtiä ja juodaan punaviiniä illallisella. Sitten se mies tarjoilee kahvia sänkyyn ja istuu viereen.

Sitten, katseenne kohtaavat. Aivan niin kuin ne ovat kohdanneet toistuvasti menneellä viikolla. Kellot pysähtyvät, kuulet takkatulen lämpimän räiskeen (sinulla ei ole takkaa) ja uskot vakaasti, että taustalla alkoi juuri soida Foreignerin "I want to know what love is" ja sänkysi täyttyi tulipunaisilla ruusun terälehdillä.
Siinä hetkessä kahvikupit, vaatteet (Ne tarkoin valitut pitsialusvaatteet ja Calvin Kleinin juuri oikeista paikoista tukevat bokserit. Tiedäthän.), peitot ja lemmikkikissa lentävät. Hän on vahva ja hellä, sinä olet herkkä ja kaunis. Sitä ilotulitusta kestää, ja kestää ja kestää. Ikkunat huurtuvat talonne koko kerroksesta ja naapuri joutuu lähtemään seksitupakalle kesken kaiken. Tätä muistellaan vielä kiikkustuolissakin.

Nukahdatte sylikkäin. Jotenkin maagisesti kumpikaan ei ole edes ällöttävän hikinen, eivätkä kenenkään raajat puudu vaikka makaatte lusikassa tuntikausia.

***

Seitsemän vuotta myöhemmin heräät siitä samasta sängystä. Kohottaudut sängyllä, ja huomaat makaavasi maitolammikossa. Illalla nukkumaanmeno ilman rintaliivejä tuntui jotenkin villiltä idealta. Enää ei niinkään. Et ole koskenutkaan alkoholiin vuosikausiin, mutta päässä jyskyttää silti, koska valvoit puolille öin. Jalkoja pakottaa, koska söit taas suolaa illalla, ja nyt varpaasi muistuttavat lähinnä nippua nakkeja. Kynsilakka on halkeillut. Halkeillut on myös silmien alle nuhraantunut ripsivärikerros, jonka "unohdit" pestä illalla pois. Käännät kylkeä ja huomaat juuri paikantaneesi lapsesi kadonneeksi julistetun muovisen paistinpannun. Tyynyn alla on nuken vaippa.

Nenääsi leijailee tuoksu, joka kertoo että vaipparoskis jäi eilen viemättä. Makuuhuoneen ovi pamahtaa auki ja lapsi juoksee huoneeseen täynnä koko yön sisäänsä padonneita kysymyksiä. "äiti!! ootko hereillä! onko nälkä? keitetäänkö puuroo?". Hetkessä muutut ihmispomppulinnaksi. Siinä rytkässä lentää korkeintaan laatta.

Käännät katsomaan miestäsi, joka on juuri herännyt. Sillä on tukka pystyssä ja parin päivän parransänki. Jalassaan sillä on pitkät kalsarit ja villasukat. Niin on sinullakin. Katsenne kohtaavat ja hetken ajan olet varma että jaatte tismalleen saman ajatuksen: "Mee keittämään kahvia, anna please mun nukkua". Näinä aamuina tiedät eläväsi, kun istut vessassa epsisiotomiahaavan kanssa ja yrität saada lehden luettua ennen kuin olo muuttuu liian tukalaksi. Ajatus ylimääräisistä tavaroista tavarassasi saa selkäkarvat (kyllä, sinulla on niitä) pystyyn vielä jonkin aikaa. Seikkaluksi riittää kun etsii leivänmuruja raskausarpisen vatsanahan poimuista.

Nukahdat vielä hetkeksi. Hormonit pitävät huolen siitä, että jatkuvasti on hiki. Vaikka vaan hengität.


Kuulostaako tutulta?
Mitä tapahtui?

Tässä välissä tapahtui seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana teistä kahdesta tuli toistenne kumppaneita. Poikaystävästä tuli se mies, joka kuivasi hikisen otsasi ja seisoi paikallaan ääntäkään päästämättä, kun teit parhaasi rusentaaksesi siltä sormet supistusten välissä. Sinä ymmärsit, että miehesi on muutakin kuin mitä Old Spice -mainos antaa ymmärtää. Sinusta tuli nainen, jota kuulet miehesi kutsuvan puhelimessa vaimokseen, kun Vattenfallilta yritetään taas tarjota uutta sähkösopimusta.
Vuodet tekivät teistä isän ja äidin. Kaksi kertaa. Luulitte että sopimukseen kuuluisi lasten kasvattaminen, mutta kävikin ilmi että lapset tulivat kasvattamaan myös teitä. Vuodet vetivät korostustussia epäkohtienne päälle ja haastoivat sietokykynne. Niille vuosille haistatitte pitkät ja keskisormet tanassa jatkoitte matkaa katsomatta taaksenne.

Ne vuodet opettivat, että valkoiset lakanat ja puhtoinen koti ovat toisarvoisia. Niille on aikansa ja paikkansa. Eivätkä ne pitsialusvaatteet niin mukavia edes olleet. Ainakaan miehen mielestä.

Ensi kertaan,

Toodles!

Hyvä ruoka, tyytyväinen lompakko, part 2.

Selailin vanhoja blogitekstejä ja huomasin että keväällä meillä oli ruoka- ja budjettihommat aika hyvällä mallilla. Ruokabudjettia pidettiin onnistuneesti yllä pari kuukautta (muistaakseni), mutta viime aikoina kauppareissut ovat taas alkaneet olla jokapäiväisiä ja ruokakauppaan syydetään rahaa aika hurjia summia. Ruokia ei ole juurikaan suunniteltu etukäteen, vaan yleensä saman päivän päivällisestä päätetään kauppaan lähtiessä. Välillä suunnittelu tehdään vasta kaupassa.

Heti uuden perheenjäsenen syntymän jälkeen ei oikein jaksanutkaan paneutua ruokalistojen tekemiseen tai tarjousten vertailuun. Pääasia että koko perhe tuli ruokittua ja lepoa saatiin riittävästi että kaikki pysyivät tyytyväisinä. Mutta nyt kun arki selkeästi on alkanut rullaamaan entiseen malliin, ei ollut enää mitään syytä olla tarttumatta toimeen.

Tuijotin aamulla jonkin aikaa tyhjää paperia ja totesin, että edellisestä menusta on liian kauan aikaa. Oli hankalaa keksiä ruokia seitsemäksi päiväksi, varsinkin kun jo jonkin aikaa oli tuntunut siltä että kaikki kestosuosikit ja ns. "varmat onnistujat" oli käytetty niin loppuun, että ne tuntuivat tukkivan korvakäytävätkin.

Ongelman selättääkseni päädyin selailemaan Hellapoliisin ehdotuksia viikon ruokalistoiksi. Yhdistelin muutamasta viikkomenusta herkullisimman kuuloiset ruoat ja tuntia myöhemmin paperilla oli sekä ruoka- että kauppalista. Ruokalistalle päätyi kokeiluun uusi ruoka joka päivälle, joten eiköhän sinne suosikkiruokiinkin saada tämän viikon jälkeen aika suurella varmuudella jotain uutta.

Viikon ruokalistalla on:

Maanantai: Siskonmakkarapihvit
Tiistai: Helppo kanavokki
Keskiviikko: Mintulla maustetut lihapullat
Torstai: Sitruunainen broileri-perunavuoka
Perjantai: Munakasrulla
Lauantai: Tomaattinen broilericurry
Sunnuntai: Jauheliha-linssilasagne

Tällä viikolla ei ollut tarkoituksena tikistää kauppaan menevää summaa niin pieneksi kuin mahdollista. Halusin ennemminkin nähdä, kuinka paljon kauppaan kuluu jos hankitaan hintaa tuijottamatta kaikki mitä hyvään ruokaviikkoon tarvitaan. Päivällistarpeiden lisäksi kauppalistalle päätyi aamiaistarvikkeita, eli pääasiassa jogurtteja ja parit erilaiset puurohiutaleet. Viikon hemmotteluostos aamiaiselle oli Fazer Alku maistuvampi kaurapuuro ja avokadot ruisleivän päälle. Listan ulkopuolelta ns. "heräteostoksia" olivat Fastin proteiinipudit ja lajitelma Domino-keksejä iltapäiväkahveille.




Viikon ruokiin kului noin 90 euroa. Tuohon summaan ei kuulu äidinmaidonkorviketta tai lasten vaippoja. Viikon aikana käydään myös luultavasti täydentämässä kasviksia, leipää ja maitoa, joten luultavasti entisen budjetin 100 euroa ei ihan tule riittämään viikoksi. Mutta ihan hurjaa ylitystä tuskin tulee.

Ihan hyvä ensimmäiseksi viikoksi tällä tiellä. Kauppakuittia katsellessa tuli mieleen muutama kohta joissa olisi voinut säästää. Joku voisi esimerkiksi sanoa, että lapsi voisi syödä pakastimesta mustikoita hedelmäsmoothien sijaan, tai että leivät voisi leipoa itse. Tällä viikolla kuitenkaan ei ollut kiinnostusta kokeilla, kuinka onnistuu sämpylöiden paisto kahden pikkulapsen kanssa, tai kuinka tyynenä onnistuisin pysymään hinkatessani sitä mustikkaa lapsesta ja keittiöstä. Rehellisesti sanottuna oli myös erityisen kivaa ostaa kaunis valkosipuliletti ja tuoretta minttua niiden tavallisten sijaan.

Tällä viikolla päästään siis kokeilemaan paljon uusia ruokia ja nautiskellaan budjetin hiukan natistessa liitoksistaan. Ensi viikolle voisi sitten ottaa jo tavoitteeksi vaikka sämpylöiden leipomisen tai pienemmän budjetin ruokaohjeiden etsimisen. Toisaalta kiinnostaisi myös kokeilla miten erilaiset teemat (luomu, kotimaisuus, vegeviikko) vaikuttaisivat kauppalaskuun.

Täällä siis ollaan oltu ruoan suhteen hiukan kuin ne kuuluisat Ellun kanat (En oikein tajua sitä Ellua, miten se ei edelleenkään saa niitä lintujaan ruotuun?), mutta korjausliikkeisiin ollaan pikkuhiljaa ryhtymässä. Tässä tilanteessa olen tyytyväinen pieniin askeliin, vaikka yleensä olen enemmän "kaikkimulletännehetinyt" -tyyppiä kaikessa.

Kuinka teillä hoidetaan ruokien suunnittelu? Tehdäänkö ruokalista kuukaudeksi kerrallaan, vai päätetäänkö päivän menu siinä vaiheessa kun kauppakassia purkaessa selviää mitä tuli ostettua?

Ensi kertaan,

Toodles!

(kuvat: Pinterst & Freeimages.com)

It's oh so quiet

Edellisestä postauksesta näkyy olevan yli puoli vuotta. Puolen vuoden aikana olisi kyllä ollut asiaa useammankin kerran, mutta aikaa ei ollut. Bloggerille kai kun ei voi sanella postausta, tai ainakaan minä en tuollaiseen mahdollisuuteen ole törmännyt.

Tälle hiljaisuudelle, niin kuin aina kaikelle, on kuitenkin ihan käypä selitys. Viimeisen postauksen aikaan meidän perheessä oli kolme jäsentä: Äeti, Karvanaama ja Nappula. Ja tietysti kissa. Blogiin en kuitenkaan siinä vaiheessa katsonut tarpeelliseksi kertoa, että vatsanahkan alla kupli ja myllersi. Perhe odotti uutta jäsentä saapuvaksi.

Siinä missä ensimmäisen lapsen kanssa aikaa tuntui olevan vaikka mihin, nyt sitä ei todellakaan ollut. Nappulan loma päiväkodista kesti käytännössä koko kesän ja aika tuntui juoksevan ohi hirveää vauhtia. Itse laskin aikaa koko kesän ja syksyn ajan raskausviikkoina. Ne tuntuivat huitelevan ohi niin ettei niistä meinannut selvillä pysyä millään.

Kun loppusyksyn aikaan noidat kiersivät tienoota kurpitsalyhdyt iloisesti käsikynkässä heiluen, meille saapui kauan odotettu paketti.

Tuon jälkeen ei sitten ollut aikaa blogille sitäkään vähää. Mutta ei ollut kyllä asiaakaan. Oli vain sitä uuden vauvan tuoksuista sumua, joka saa unohtamaan että pesit hampaat juuri varttia aiemmin, ja joka uskottelee sumussa kulkevalle, että kukaan ei huomaa vaikka tukka olisikin ollut viikon pesemättä ja että maitotahrat kuuluvat ihan normaaliin pukeutumiseen. Vaikka se sumu tällä kertaa olikin suloisen lämmintä, on silti helpotus että kaikkein sakein hernerokka on jo takanapäin.

Viimeisen kuukauden aikana blogin pariin palaaminen alkoi tuntua koko ajan enemmän ja enemmän houkuttelevalta. Olisipahan jotain omaa tekemistä. Saisi hioa hiukan ruostunutta kirjoitustaitoa, eikä tulisi tukittua mm. Facebookin uutisvirtaan ihan niin järkyttävän mittaisia statuksia. Eli tällä hetkellä alkaa taas olla asiaa. Ihan liikaa. Ja nyt on näköjään aikaakin.

Tässä kohtaa toivoisinkin lukijoilta (jos niitä vielä on) toiveita tai ehdotuksia tulevia postauksia koskien. Olisiko mielessäsi joku aihe, josta haluaisit erityisesti lukea?
Viskaa kommenttiboksiin ehdotuksesi, niin yritän toteuttaa toiveen.

Ensi kertaan,

Toodles!