Karhunpoika sairastaa

Meillä on päästy jälkikasvun sairastamisen suhteen melko helpolla. Muutamia flunssia ja korvatulehduksia, yksi pikana sairastettu oksennustauti. Matkaan on toki mahtunut pelottavampiakin juttuja. Mikään ei ole hirveämpää, kuin istua pimeässä sairaalahuoneessa pienen pinnasängyn vieressä ja tuijottaa monitorin ruutua yön pimeinä tunteina. Pelätä näkevänsä jotain, mitä kukaan ei halua nähdä. Meidän tapauksessa selvittiin säikähdyksellä, itse potilas tuskin edes säikähti. Muistosta tekee paremman se, että sairaalassa lapsi sai hyvää hoitoa ja vanhempi sai olla kaikessa mukana. Tällä kertaa keskitytään kuitenkin noihin hiukan vähemmän dramaattisiin terveyskeskuskäynteihin, joita varmasti osuu kaikkien kohdalle.

Meidän perheen kohdalla julkisen terveydenhuollon palvelu on lähes poikkeuksetta ollut hyvää. Lapsen neuvolassa vanhempia ei itketetä tai syyllistetä, mikä on jokseenkin epätavallista, eikä terveyskeskuksessa tai päivystyksessä istuteta tuntikausia kipeän mukulan kanssa. Tuntuu, että vallitsee hiljainen yhteisymmärrys siitä, että näissä asioissa on parempi mennä ilon, kuin vitutuksen kautta (pardon).Vanhempien kohdalla homma ei ihan aina suju yhtä sutjakkaasti, mutta aikuisella yleensä on piirun verran enemmän aikaa odottaa, että joku vilkaisee kurkkuun tai pyytää yskäisemään.

Kaikilla ei kuitenkaan käy samanlainen "tuuri", kuin meillä. Jostain syystä väsynyt äiti istuu pienen, huonosti hengittävän lapsen kanssa päivystyksessä tuntikausia ja katsoo vierestä kun myöhemmin tulleet kutsutaan tutkittaviksi ensin. Toiselle perheelle on tarjottu jonotusmahdollisuutta kotoa käsin ja neuvottu tulemaan ennen kutsua mikäli olo huononee. Luultavasti eriäviin neuvoihin on syynsä, mutta lapsen istuessa rattaissa ja hillittömän vinkunan kuuluessa joka henkäyksellä, syitä on hankala ymmärtää. Varsinkin jos niitä ei ole edes kerrottu.

Meillä neuvolakäynnit ovat aina olleet mukavia. Neuvolatäti on vaihtunut kerran, eikä ruletti siitäkään huolimatta heittänyt eteemme ikävää, työhönsä kyllästynyttä nipottajaa vailla empatiakykyä. Kaikesta on aika voitu kysyä ja keskustella ilman syyttelyä tai painostusta. Viimeisimpänä positiivisena kokemuksena muistissa on kesän alussa alueellemme suositettu puutiaisaivokuumerokote. Meille neuvolalääkäri kertoi rokotteen olevan aiheellinen. Hän rokottaisi ehdottomasti oman lapsensa. Neuvojen mukaan varattiin aika lapsen omalle hoitajalle, joka varmoin ottein pisti rokotteen ja kehui lasta reippaudesta. Mihinkään ei ollut kiire ja kuulumisiakin vaihdettiin. Uusi rokotusaika varattiin pikaisesti, sillä niin THL suosittaa tällä hetkellä. Toiselle perheelle suositeltiin rokotetta aivan kuin meillekin, mutta hoitajaa rokotuspäätös närästi. Häntä närästi myös lapsen itku, kysymys pistopaikasta ja toive nopeutetusta rokotusaikataulusta. Täysin päinvastaiset kokemukset kahdessa eri perheessä. Lottonumerot eivät natsanneet.

Toki meilläkään ei aina kaikki mene täydellisesti. Itseäni ei kiinnosta pätkääkään kuulla kuinka monta asiakasta päivystyksen jonossa on. En yleensä soita tuollaisiin paikkoihin kyselläkseni kuulumisia. Myös kuuluisa: "Anna sille Buranaa", on tullut kuultua ja luvattuja lähetteitä on jäänyt tekemättä syystä tai toisesta. Kuitenkin suurimmaksi osaksi lapsen saama hoito on ollut hyvää.

Mieheni on useamman kerran lääkärireissun jälkeen tuumannut: "They sure do take good care of expecting mothers and small kids. I like that.". Vaikka olen tietoinen toisestakin ääripäästä, jossa kaikki menee järjestelmällisesti pieleen, olen meidän perheen osalta samaa mieltä. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, tuleeko tähän muutos kun lapsi lakkaa olemasta lääkärien mielestä hellyyttävä.

Ensi kertaan,

Toodles!

The only thing worse than a kid in diapers is a kid just out of diapers

Juttelin eilen pitkästä aikaa tuttavani kanssa puhelimessa. Vaikka välillämme on vuosia ja elämäntilanteet ovat aivan toisenlaiset, alkoi hänen kertomuksensa kuulostaa tutulta:
Heillä herätään aamuvarhain ja opetellaan olemaan pissaamatta kodin nurkkiin.

Tuttavalla on koiranpentu.

Meillä taas parivuotias, joka pitäisi opettaa pois vaipoista.

Siinä vaiheessa kun tuttava kertoi sanomalehtien levittelyn toimivan hätäapuna, tuumin ääneen, että montakohan naulaa huonon äidin arkkuun napsahtaisi jos tekisin saman. Tai jos ripottelisin pottia pitkin asuntoa.

Joillakin pottatreeni sujuu kuin tanssi. Pinterestiä selatessa oppaat hehkuttavat, kuinka jälkikasvun saa opetettua sisäsiistiksi jopa kahdessa päivässä. "Näillä neuvoilla onnistut!"

Ja sitten on pottatreenejä jotka eivät suju kuin tanssi. Tai ainakaan mistään kovinkaan sulokkaasta liikehdinnästä ei ole kyse.

Luin muutama päivä sitten Vauva-lehdestä, että naapurimaassamme suositellaan nykyisin pottatreenin aloittamista mahdollisimman varhain. Mitä vanhempi mukula on, sitä hankalampi vaipoista on päästä eroon. Onhan se mukavaa pissailla pehmeisiin pöksyihin milloin lystää. Mitä vanhemmaksi lapsi pääsee kasvamaan vaipoissa, sitä paremmin hän kai tämän ymmärtää. 

On myös osoitettu, että vaipoissa taapertaminen lisää mm. virtsatietulehduksien riskiä.

Ajatus aikaisesta pottatreenistä ei ole mikään uusi juttu. Näin on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Tosin, vanhoina hyvinä aikoina myös neuvottiin juomaan konjakkia keskenmenon välttämiseksi ja parin viikon ikäiselle syötettiin appelsiinia ja tomaattia. Tähän nojaten en ainakaan puolla aikaista pottatreeniä, sillä muissakin neuvoissa on nykyvalossa hiukan korjaamisen varaa. Ehkä pottailu oli se yksi neuvo jossa osuttiin oikeaan.

 Meillä pottatreeni tuntuu kestäneen viikkoja, vaikka todellisuudessa niin ei ole. Pottailua kokeiltiin jo pari kertaa aikaisemminkin, mutta muksulla ei tuntunut olevan hommaan minkäänlaista innostusta. Itse asiassa potta aiheutti lähinnä huutomyrskyn. Projektista luovuttiin toistaiseksi, ja nyt viimein katsottiin ajan olevan sopiva kokeilla uudelleen. Seuraavan kerran kai kokeillaan ennen rippikoulua, jos nyt ei tunnu tulosta tulevan.

Treenailuun tuo oman lisämausteensa varmasti kunkin lapsen persoona. Omien kupeideni luomus on ilmeisesti tuleva pokeritähti tai  käytettyjen autojen myyjä. Lapsukainen narraa nimittäin sujuvasti potalle menon tarpeesta. Hän kertoo ilmekään värähtämättä toimituksen olevan valmis (tyhjä potta siis), jonka jälkeen hän poistuu paikalta vakuutellen että pissi ei nyt tule. Hetkeä myöhemmin vanhemmat havahtuvat hiukan liiankin tuttuun ähellykseen ja saavat ilokseen huomata, että pottaa parempi paikka kakkahommille onkin keittiön nurkka tai eteinen.

"Ensi kerran pitää sitten tehdä nämä pottaan, eikö niin?"

"Juu!"

Meillä hommaa hiukan hankaloittaa myös lapsen kaksikielisyys ja hiukan verkkainen puheen kehitys. On melko haasteellista selittää, että pissat ja kakat tehdään pottaan, kun lapsen sanavarasto ei tunnu tämän ymmärtämiseen riittävän. Varsinkin kun neuvot tulevat kahdella kielellä, joista toinen on selkeästi toista heikompi. "Pissa pottaan" -jatkumon selvittäminen on haasteellista, kun vastaanottajan mieleen jää viestistä puolet.

Potalle houkuttelu herättää myös kysymyksiä: 

Saako sinne antaa tabletin mukaan?

Luetaanko kirjaa?

Kuinka kauan siellä nyt pitäisi istua?

Auttaako se hanan valuttaminen nyt oikeasti ujoon pissiin? (No ei auta!)
Auttaisiko lahjominen? 

Tällä hetkellä meillä pestään kone sauhuten pikkupyykkiä, mattoja ei ole ja housujen sijaan suositaan tunikoita. Puhelin muistuttaa, että mukula pitää viedä potalle. Jos tällä kertaa jotain saataisiin aikaiseksi. Välillä kysellään, että josko mentäis. Ainakaan kahdessa päivässä meidän lasta ei kuivaksi opetettu. Jos edes jossain määrin vaikka kahdessa viikossa.

Olisiko ne sanomalehdet lattialla sittenkään niin huono juttu?

Ensi kertaan. Yritetään pysyä kuivina.

Toodles!