Got milk, fucker?

Mieti seuraavaa:

Istut vuoteen reunalla (tähän sopii sohva, tuoli tai jakkarakin. Tarinan juoni ei siitä muutu).
Sylissäsi on muutaman päivän ikäinen, kiireellisellä sektiolla syntynyt, alipainoinen lapsi. Lapsen paino on pudonnut liikaa, koska se on viettänyt rinnalla koko viime yön. Syömisen yrittäminen on vienyt liikaa energiaa. Saat juuri ja juuri kannateltua sitä lasta, koska ranteesi ovat tunnottomat. Ne ovat olleet sitä jo usean kuukauden.
Sitä lasta pitäisi nyt imettää. Mutta se on niin pieni ja heikko, että se nukahtaa niille sijoilleen. Käsketään riisumaan, kyllä vauva ihokontaktissa herää. Ei muuten herää.
Samalla joku tuuppaa vatsaasi tomerasti imetystyynyllä. Sattuu aivan helvetisti. Siellä vatsassa on kymmenkunta tikkiä. Tuon tyynyn olisi tarkoitus auttaa, mutta itsellesi se tekee lähinnä kömpelön olon. Lapsen kannattaminen muuttuu vielä hankalammaksi.

Hetken päästä kokeillaan että jos imetätkin kyljelläsi. Pääset hädin tuskin istuallesi, koska siihen vatsaan sattuu edelleen joka ikinen liike. Pieni lapsi makaa siinä sängyllä, kun yrität neuvosta kammeta itseäsi siihen viereen. Lopulta tuossakaan asennossa ei saada mitään aikaiseksi.

Jossain välissä vanhempi hoitaja käy viheltämässä pelin poikki ja patistaa toiset hakemaan korviketta. Lapsella on nälkä.

Kohta yritetään taas uudelleen. Mutta ei siitä toisesta tissistä, koska se vuotaa jo verta. Toisesta ei tahdo tulla mitään. Mutta jos nyt vaikka vartin kellottaisit niin sitten kokeillaan taas uudelleen.
Muista nyt että tätä pitää nyt sitten ruokkia kolmen tunnin välein kun paino on niin alhaalla.
Ei se haittaa jos sitä nukuttaa, otat ne vaatteet vaan aina reippaasti pois.

Muista juoda vettä. Kyllä se nousee kohta.

Kokeillaan pumpulla. Hoitaja tuhahtaa lopuksi: "no, ei sieltä nyt mitään tule".

***

Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni imetyksestä, jota yritin pari kuukautta Tähtisilmän syntymän jälkeen.
Välillä maitoa saatiin kerättyä muutamia kymmeniä millejä, välillä ei sitäkään. Tuona aikana join vettä kuin palokunnan ruuna, hikoilin, itkin, koin hirveää syyllisyyttä ja häpeää.

Tämän vuoksi en voinut olla kauhean innoissani Ylen uutisoidessa Pohjois-Karjalan keskussairaalan jättävän kolmeksi viikkoa pullot ja tutit kokonaan pois.
Ajatus on varmasti hyvä, sillä luulen että suurin osa äideistä kuitenkin toivoo kykenevänsä imettämään. Tällainen toiminta ei kuitenkaan tue tuoreita äitejä millään tavalla. Se painostaa ja syyllistää.

Omalla kohdallani kohtelu oli sairaalassa lempeää ja ymmärtäväistä. Silti tässä missiossa ei kohdallani onnistuttu. Siinä ei olisi onnistuttu pakottamallakaan.

Uutisen otsikosta huolimatta, lapseni sai tälläkin tavoin ihan kelvollisen alun elämälleen. Hän on terve ja (ilmeisesti) onnellinen kaksivuotias. Hän on saanut läheisyytensä muusta, kuin rintaruokinnasta ja halailee iltaisin vanhempiaan leikkien lomassa.

Ensi kertaan,
otetaanhan rennosti!

Your opinion is like a penis

It's ok to like it. Don't force it on others.

Katselin menneellä viikolla pari jaksoa Marja Hitikan uutta keskusteluohjelmaa ja myönnän, viihdyin ruudun ääressä ihan kohtuullisen hyvin. Lähinnä naureskelin röhönaurua käynnissä olleelle keskustelulle. Välillä näytettiin sitä seksikoulun sänkyä jossa tunnuttiin kopeloivan puolisoa jokseenkin vaivaantuneesti. Tästä on kuulemma ihan olemassa videosarja.

Kun huvittuneisuus sitten alkoi muuttua vaivaantuneeksi "ehhehhh, oon kuullut jo tään niin monta kertaa" -hyminäksi, jäin miettimään, että onko tämä vanhemmuus ihan oikeasti noin kamalaa? Pitikö tästä nyt ihan oikeasti tehdä ohjelma? No ok, onhan meillä Hottiksetkin, joten tässä rahat menee kai vähemmän hukkaan.

Meitä pyritään "tukemaan" vanhemmuudessa monin eri tavoin. On ohjelmia, oppaita, opettajia ja välineitä, joilla pyritään siihen, että jälkikasvusta tulisi mahdollisimman tasapainoista ja mieleltään sekä ruumiiltaan tervettä väkeä. Samalla toki pyritään myös siihen että itse vanhemman elämä muuttuisi mahdollisimman vähän. Muutoshan tarkoittaa automaattisesti sitä, että oma minä on kadonnut. Lopullisesti. Aamen ja näkemiin.

Viimeksi noin kuukausi sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa (Nimessä olisi muuten korjaamisen varaa, tästä on sosiaalisuus kaukana. Ehdotan uudeksi nimeksi Henkisen pieksennän mediaa tai Egoboost platformia) kolumniin lapsentahtisesta sormiruokailusta. SIIS MISTÄ?? Tästä(kin) aiheesta on kirjoitettu opas. Samoin on olemassa oppaat imettämiseen, pottailuun ja luultavasti jopa tasapainoiseen röyhtäyttämiseen. Eikö me oikeasti osata mitään ilman kirjaa? Opastaako opas oikeasti?
Tämän kirja-aiheisen kolumnin jälkimainingeissa viestiketjuun ilmoittautui äitejä, jotka kertoivat kirjan "muuttaneen heidän elämänsä". He ymmärtävät nyt että muulla tavoin toimiminen on suoranaista lapsen pahoinpitelyä. Purkkiruoka on paskaa, heillä syödään ainoastaan luomua. Luomukin annetaan sormiruokana, koska muuten lapsi hämmentyy. Mössöstä kun ei tiedä mitä siellä on.
Ihan tiedoksi, ennemmin tai myöhemmin luomukin muuttuu paskaksi, eikä siitäkään saa selvää mitä se alunperin oli.

Point being, en jaksa uskoa että esimerkin oppaalla on alunperinkään ollut kovinkaan monelle minkäänlaista opetuksellista(?) arvoa. Ennemminkin on ilmeisesti haettu tukea omalle mielipiteelle, jotta voidaan sitten arvostella muiden valintoja. Koska tänä päivänä kanssaihmisen tukaminen on täysin out. Toisenlaiset ajattelu- ja toimintatavat ovat vähintäänkin vahingollisia.
Sama kokemus jäi hiukan tuosta Hintikan ohjelmastakin. Suhde kärsii kun mielessä päällimmäisenä ei ole seksi ja oman ajan varmistaminen. Ihan kuin tätä ei jo jokainen tietäisi? Mutta piti silti muistuttaa, koska you know, elämä olisi liian helppoa ellei ihmisiä revittäisi jatkuvasti eri suuntiin.
Kivasti muuten sattuvat olemaan ristiriidassa nämä kaksi käyttämääni esimerkkiä. Veikkaan, että voimakkaasti omaa aikaa ottava äiti ja sormiruokaäiti ajautuisivat äkkiä törmäyskurssille.

Milloin vanhemmuudesta, parisuhteesta ja ylipäätään elämästä päätettiin tehdä noin vaikeaa? Oliko tästä joku äänestys jossain?

Itse poistun nyt tarjoilemaan lapselleni ihan tavallista ruisleipää. Se ei saata olla luomua, en nimittäin ole tarkistanut. Luulen, että ipana hämmentyisi kovasti jos lataisin hänen eteensä kasan jauhoja ja vettä, selittäen että "tästä se sun leipä tulee, kohta lähdetään sitten opiskelemaan että mistä se voi saadaan tohon päälle". Saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen.
En myöskään yhdy mieheeni matkalla keittiöön. Myös tämä saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen (ehkä myös 29-vuotias voisi hämmentyä).

Peace! Ensi kertaan

Ruuhkavuodet, nevahöörd.

Selailin hiukan matkaa blogia taaksepäin ja huomasin, että tässä ollaan oltu kiireessä viimeinen vuosi. Jatkuvasti.
Jokainen postaus alkaa pahoittelulla, ettei ole ehditty kirjoittamaan mitään. En ole ihan varma että onko tällä enää lukijoitakaan (huutakaa "hep", jos on).

Oli ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne että nyt eletään kai niitä ruuhkavuosia, tai ainakin ollaan kimppakyytikaistalla, jolla saa posottaa rivakammin. Hyvis.fi -sivusto tiesi sivistää tietämätöntä seuraavanlaisella analyysillä:

" Et ole voinut välttyä kuulemasta termiä "elämän ruuhkavuodet", joilla tarkoitetaan ajanjaksoa,  jolloin lapset ovat pieniä, työelämä kiihkeimmillään ja vapaa-aika on täytetty harrastustoiminnalla. Tähän palettiin kuuluu usein myös oman kodin hankinta, rakentaminen tai remontoiminen, jotka mahdollistuvat useimmille vain velkaa ottamalla.  Aikaa ja rahaa on aina riittämättömästi. 

Tiedät tulleesi paljon puhuttuihin ruuhkavuosiin silloin, kun aika ei ole enää omasi. "

Tätä samaa aihetta tulin tuumailleeksi heinäkuussa. Kynä käteen, raksi ruutuun.

[x] lapset (meillä yksikössä, yksi lapsi) pieniä

[x] työelämä kiihkeänä (no, kiihkeästä en tiedä, mutta kiire on ainakin. Koko ajan ollaan joko matkalla töihin tai töistä, taikka sitten pönötetään siellä itse työpaikalla)

[  ] vapaa-aika on täytetty harrastuksilla (siis millä? )

[x] rahat tai aika vuorollaan loppu

[x] aika ei ole omaasi (no ei, miun ajan omistaa työnantaja tai reilun vaahtosammuttimen kokoinen jälkikasvu)

Jatkoa seurasi:

"Urapolkuun pitäisi panostaa, lasten kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, omasta hyvinvoinnista ja kunnosta pitäisi huolehtia ja siinä sivussa laittaa vielä terveellistä kotiruokaa. Elämänmuutoksia tulee vastaan varmasti. Omat vanhemmat saattavat tarvita apua, oma parisuhde on kriisissä tai päättyy eroon. Usein työelämän ollessa ”kiihkeimmillään” on myös perheen ruuhkavuodet käsillä."

Tämän luettuani sain migreenin, hyperventiloin ja käperryin sikiöasentoon kylppärin nurkkaan. Tämä ei itse asiassa ollut naurun asia, vaikka ajatus kelteisillään suihkun alla nyhjöttävästä pullerosta onkin melko koominen (enhän toki oikeasti noin tehnyt, vaikka mieli tekikin). Päivittäin pyörrytti, ahdisti, väsytti ja vitutti. Vuosia aisoissa pysynyt paniikkihäiriö rymisteli karmit kaulassa sisään ja istuutui pöytään kuin vanha tuttu, jota kukaan ei ollut kutsunut kylään. Koko komeuden kruunasi lähes sulkijalihaksen lamaannuttanut paskahalvaus (pardon my french) työpaikan takahuoneessa, joka sai kiviseinäksi tituleeratun hermokimpun (yeah, that's me) itkemään. Kamelin (tähän käy joku muukin eläin) selkä oli katkennut. Poks.

Seuraava muistikuva on lääkärin huoneesta, jossa juuri äitiyslomalta palannut nuori hoitaja katsoo ahdistuneen näköisenä väsynyttä kanssatoveria. Todettiin yhdessä tuumin, että jotain tartteis tehdä. Laitetaan hommat tärkeysjärjestykseen kun vielä voidaan. Mamma saikulle pariksi viikkoa ja huusaa.

Saikulla istuessani tuumasin, että muutosta täytyy tulla. Ei tässä pysytä nyt perässä enää.

Lokakuuhun mennessä heinäkuussa rustaamani lista oli hiukan muuttunut:

[x] lapset (edelleen) pieniä. Huom: havaittavissa kuitenkin positiivista kehitystä. Pätkä on ajoittain liiankin omatoiminen.

[  ] työelämä kiihkeänä (Työmatka lyheni ja sen voi istua bussissa. Työaikaa typistettiin ja mamma laitettiin osittaiselle hoitovapaalle)

[x] vapaa-aika täytetty harrastuksilla (No, harrastuksia on elvytetty, mutta ei niillä nyt koko aikaa ole täytetty)

[  ] rahat tai aika loppu (rahapuolesta ei vielä ole vertailukelpoista dataa, mutta ainakin 250 euron kuukausittainen bensalasku on historiaa. Aika ei ole ollut kortilla enää.)

[  ] aika ei ole omaasi (no, osittain edelleen totta, mutta nyt sitä jaettavaa aikaa tuntuu olevan enemmän).

Viimeisen kuukauden aikana on ollut jo aikaa neulomiselle ja päämäärättömälle töhertelylle. Koko aikaa ei ole tarvinnut suorittaa elämyksiä kuin viimeistä päivää. Tänään naureskelin tuulilasiin kiinnittyneelle vaahteranlehdelle. Siinä roikkuessaan mokoma muistutti erehdyttävästi sakkolappua. Point being, minä nauroin. Eikä se ollut sellaista väkinäistä "ehhehheehhhhh"-naurua. Voitolla ollaan.

Mikä tämän vuodatuksen merkitys oli? 

No, ensinnäkin ajattelin, että olisi hyvä tulla ulos kaapista. En ole täydellinen äiti (edelleenkään), en supernainen, enkä maailman paras kotirouva. 

Toisekseen, kokemuksesta tiedän, etten ole yksin. Meitä suorittajia ja väsähtäneitä mammoja on maailma väärällään. Valitettavasti väsynyttä naista parempaa näyttelijää saa hakea. Monia ajaa pelko. Kyseenalaistetaan oma onnistuminen naisena, ihmisenä ja äitinä. Saako äitiä väsyttää? Mitä se Siwan kassakin ajattelee? Saako tällainen edes lapsia tehdä? Kyllä se mieskin kohta lähtee naapurin Tiinan matkaan, koska Tiina jaksaa trimmata säärikarvansa kaksi kertaa päivässä. Töissä jos sanon etten jaksa, niin varmasti alkavat sitten hyysäämään. Reippaan ja selviytyvän esittäminen sujuu monelta yhtä luontevasti kuin hampaiden pesu.

Nykyisin on vaikeaa olla mieliksi kaikille, ilmeisesti itsensä miellyttäminen on vaikeinta. On vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, millainen haluaa olla. Olenko uraäiti? Kotiäiti? Kuriäiti? Lepsuäiti? Luomu vai normi? Purkki vai itsetehty? Pehmeä vai timmi? Meikattu vai naturel? Pitsisukka vai pitkä kalsari? Stringit vai puuteriset sloggit?

Pitäisi olla kaikkea kerralla, mutta päätön lammas ei saisi olla kuitenkaan. Mutta ei leijonakaan ole hyvä.

Yhdestä asiasta voi olla varma: Aina löytyy joku, jota ei voi miellyttää. Täytyy kai aloittaa siitä että oma peilikuva ei aiheuta akuuttia oksennusrefleksiä. 

Tällä hetkellä allekirjoittanut voi jo keikistellä kuvastimen edessä varovaisen tyytyväisenä. Sen kuuluisan tunnelin päässä on valoa, eikä kyse ole vastaantulevasta pendolinosta. 

Kanssanaisille (ja väsyneille miehille myös) kohotan jättikokoista teekuppiani ja marinoin varpaitani joskus aikoja sitten neulomissani villasukissa. 

Peace!

ps. pitäiskö tehdä lupaus että jaarittelisin aina kerran viikkoon edes jotain?

Ihmisen ja maailman väliin

Taas ollaan kesässä. Yllätyksekseni voin sanoa: onneksi.

Olen viime vuosiin saakka ollut voimakkaasti talvi-ihminen, mutta nykyisin huomaan kaipaavani valoa ja kesän helppoutta.

Tänä keväänä valon kaipuu tuntui olevan vielä tavallista voimakkaampi. Se ikkunasta tuleva valo ei riittänytkään, leskenlehteäkään ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kun oli niin kiire ajaa töihin. Ajoittain jäin kotimatkoilla tuijottamaan edessä pyörivää tuulimyllyn lapaa ja hetken luulin olevani painajaisteni tieteisleffassa. Tuntui että tarvittiin jotain erityistä lämpöä, valoa ja pysähtyneisyyttä. 

 Koska vapaa-aika (se vähä mitä viime kuussa oli) tuntui menevän rentoutumisen suorittamiseksi, ei jahkailulle oikein ollut aikaa. Asiaan piti paneutua kunnolla ja mielellään äkkiä. Havahduin eräänä vapaapäivänäni (suoritettuani ensin vapaapäivää onnistuneesti siivouksen ynnä muun merkeissä) mieheni kysymykseen: "Mitä sinä oikein haluat tehdä?" Tässä ei siis ollut kyse mistään syvällisestä kysymyksestä, vaan rehellisestä tiedustelusta siitä millaista tekemistä pitäisin hauskana. En osannut vastata. Koska aikaa on niin vähän, vastauksen olisi pitänyt mielestäni olla jotain mahtavaa, once-in-a-lifetime -elämyksiä tai vastaavaa. Kysymystä seuranneeseen hiljaisuuteen ei oikein voinut olla tyytyväinen.

Mietin, milloin oloni on ollut kevein. Mieleeni tulivat tietyt hetket, olen aina kutsunut niitä keltaisiksi hetkiksi. Noina hetkinä aurinko on laskemassa kesäiseen iltaan ja jostain laskeutuu hiljaisuus. Tai ainakin siltä tuntuu. Maailma näyttää hetken keltaiselta, kuin vanhoissa valokuvissa. Ensimmäisen kerran muistan ihailleeni keltaista hetkeä kotipihalla katsellessani mummon syreenipuskaa. Myöhemmin sama hetki on toistunut useita kertoja. Kerran muistan tuijotelleeni ikkunasta naapurin laitumelle korttipelin lomassa. Lehmä ammui ja käki kukkui. Muistan miettineeni mahtoiko kukaan muu huomata ajan juuri pysähtyneen hetkeksi.

Koska ymmärrän hyvin, ettei keltaista hetkeä voi luoda keinotekoisesti, oli yritettävä keksiä muuta. Ehkä riittäisi, että pyrkisin samaan olotilaan kuin noina kesäiltoina. Tai ehkä voisin vain yrittää hidastaa aikaa. Ei sen pysähtyä tarvitsisi. 

Hitaasti yritin opetella pysymään hetkessä. Edes vapaapäivinä. Niin imelältä kuin se kuullostaakin, toteutin suunnitelmaani istumalla sohvan nurkassa kahvikupin kanssa. Nukuin päiväunia. Hyräilin lapselle päättömiä lauluja omasta päästäni. Ihastelin pikkusieviä sisustusjuttuja, joihin normaalisti en kiinnittäisi huomiota. Tuhosin kliinisen ja täydellisyyteen pyrkivän sisustukseni. Annoin muratin nuupahtaa ja ripustelin seinille kitaroita ja pieniä ristipistotöitä. Ostin itselleni ja lapselle hassut essut. Leivoin sämpylää koska tuntui siltä.

Hassua (ja imelää) kyllä, se mitä teinkin, toimi. Valo tuntuu saapuvan pikkuhiljaa. Herään aamuisin kiireettä ja istuudun lapsen kanssa lattialle. Himoitsen värejä ympärilleni joka suunnasta. Nukun edelleen päiväunia, mutta entistä paremmalla menestyksellä. Olen luultavasti helpompi kumppani.

Alkukesä tuo vielä muutoksia mukanaan, joitakin pieniä ja ainakin yhden melko suuren. Ehkä sitten autopilotti saadaan kytkettyä pois päältä

Nyt osaan jo ainakin vastata mieheni kysymykseen siitä mitä haluan tehdä. Jaksan ilmeisesti uskoa siihen että vapaa-aikaa tulee vastaisuudessakin ja kaikkea ei tarvitse ehtiä yhdessä päivässä. Tärkeintä on kai olla läsnä niinä muinakin hetkinä.

Tuntuuko tarina tutulta kellekään?

Kuinka sinä kytkit autopilotin pois päältä?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. kuvituksena toimivat elämääni tällä hetkellä paljon valoa ja keltaista tuovat asiat. Ne tavarat joita olen kerännyt itseni ja maailman väliin. Niihin hetkiin kun siihen väliin jotain tarvitaan <3 

Pikkujuttuja

Viimeksi esittelemästäni ompelutuotoksesta innostuneena otin tehdäkseni  heti uuden projektin. Tai itse asiassa useita projekteja. Osa niistä keskittyi nimenomaan ompeluun, mutta tottakai sivuraiteille tuli ajauduttua nopeammin kuin lumi suli auringossa parvekkeeltamme.

Onnistumisestani innostuneena päätin muuttaa ilmeen asuntomme jokaisesta huoneesta. Vaatimaton tavoite (krhm). Tästä osa vaati ompelua, osa taas ainoastaan hermoja sekä minulta että mieheltä. Mies saa hengenahdistusta siitä kun nainen kantaa kotiin ison kasan verhoja ja jälleen uusia tyynyjä sekä vilttejä eikä istuudu alas ennen kuin kaikki on silitetty, ripustettu ja puunattu paikoilleen. Nainen (minä) taas ei kykene seisahtumaan paikoilleen ennen kuin grande visio on totetutettu.

Ensimmäiseksi (käsitöiden saralla siis) otin käsittelyyni Tähtisilmän huoneessa muutostamme saakka nököttäneen ikivanhan patjan. Alunperin tarkoitukseni oli kantaa se varastoon ja unohtaa sinne, mutta lapsi ja mies tuntuivat tykkäävän että huoneen nurkassa oli jonkinlainen (öö..miksi tuota nyt kutsuisi) sohvantapainen jolla lekotella ja lukea kirjoja.

Alkuperäisessä muodossaan viritelmä vaan sattui olemaan susiruma ja hankala käyttää. Päälle viritetyt viltit olivat eriparia ja patja seilasi pitkin lattiaa koska se ei pysynyt kauniisti taitettuna.
Käyttäjiä tuo ei tuntunut häiritsevän, mutta allekirjoittaneen sisäinen sisustusnatsi tuntui sekoavan asiasta totaalisesti.

Eräänä sunnuntaina aseistauduin mattoveitsen sekä kankaan kera ja lukittauduin reiluksi puoleksi tunniksi keittiöön patjan kanssa.

Tapahtui seuraavaa:

Vanhat nahat nyljettiin kuin Uhrilampaissa konsanaan. Samalla leikkasin patjan kahtia tuosta taitteen kohdalta.

Päälliseen käytin kahta vanhaa fleecehuopaa. Mittailuun en suotta jaksanut tuhrata aikaa...

Lopputulos näytti tältä:
(kyllä se sieltä lelujen alta vähän näkyy)

Tässä vaiheessa kerrottakoon että tuo "lopputulos" olikin välitila. Tähtisilmän huoneen sisustuksen mennessä jotakuinkin uusiksi, huomasin ettei jäljelle jäänyt juurikaan mitään pinkkiä. Tilalle vaihtuivat kirkkaat värit, joiden kanssa vaaleanpunainen ei sovi mitenkään. Ei ainakaan natsin mielestä.

Seuraavalla kauppareissulla (millään kauppareissulla, Eurokankaaseen menin ja ihan tarkoituksella) mukaan tarttui piiitkä pätkä kirkkaanpunaista ja uutuudenpehmeää fleeceä, johon pääsin käsiksi paria viikkoa myöhemmin.

Tällä kertaa piirsin kaavankin.

Piirsin jopa USEITA kaavoja.

Välivaiheessa otettiin kuvia, hyvä tulee.

Tikkausta vähän laiteltiin saumakohtaan koristeeksi.

Valmis tuotos sujautettiin vanhan  päällisen päälle ja ommeltiin täyttöaukko käsin kiinni.
Ja todellakin siis SUJAUTETTIIN. Edellisen päällisen pukeminen paljaalle superlonille oli melkoista tuskaa, kumpikaan käytetyistä materiaaleista kun ei ole tunneuttu liukkaudestaan.

Lopputulokseen olivat kaikki tyytyväisiä, sekä natsi että lapsi.

Tuota päällistä ommellessani havahduin ompelukoneestani kantautuneeseen melkoisen surulliselta kuullostavaan ulinaan. Sellaiseen, joka kuuluu kun kaksi metalliosaa hinkkaa yhteen tai kun liitutaulua kynsitään.
Kun tuollainen ääni kuuluu ompelukoneesta, se ei kai enteile kauhean hyvää. Laitetta oli kuitenkin öljytty mahdollisuuksien rajoissa ja puhdisteltukin silloin tällöin.
Kiroiltuani hetken äänekkäästi ja mainittuani jotain siitä kuinka ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin teollisuuskoneita, muistin että uskollisella ratsullani oli kyllä jo 10 vuotta ikää. Ja oma kaasujalkani oli nimenomaan tottunut teollisuuskoneisiin.
Oli tullut aika päästää kone eläkkeelle ja rekrytoida seuraaja.

Viime maanantaina meille muutti uusi työjuhta. Ja kylläpä se oli kaunis (ehkä osittain siksi että se on kopio mummon polkusingeristä).

Ollaan tässä hiljalleen tutustuttu toisiimme ja eilen sitten sain viimein flunssan taltutettua edes siinä määrin että pääsin hetkeksi istumaan koneen ääreen. Tähtisilmän iskiessä nokkamukilla tahtia, surruttelin keittiöön pienen apuvälineen.

Nyt pysyy rullat ojennuksessa! Meillä on näköjään jatkuva pula säilytystilasta, joten tällaiset ripustimet vapauttavat kummasti tilaa kaapeista muulle roinalle.

(Testailin samalla koristeommelta)

Siitä, onko tämä nyt sitten sisustuksellisesti mikään kovinkaan ihana juttu, voidaan olla montaa mieltä. Mutta tulipahan nyt tehtyä. Keltainen sopii tällä hetkellä ihanteellisesti uudistettuun keittiöön, joten ihan metsään ei olla menty :)
Tuota katsellessa alkaa tehdä mieli sellaista vanhaa metallitarjotinta ja tyrkyttimen roikottimia.

Sisustamisen ja ompelun lomassa olen myös koristellut itseäni:

Tätä projektia on nyt nakutettu yhteensä noin 5-6 tuntia. Ensi kerralla saamme luultavasti kuvan valmiiksi.
Keskellä pitsiä on Tähtisilmän nimi pitsin seassa, joten sen vuoksi joudun tässä nyt esittelemään myös mahtavia kuvankäsittelytaitojani (*köh*paint*köh*).

Ylläolevasta kuvasta nolostuneena lapseni muutti eilen omaan asuntoonsa:

Tuumin tässä, että pitäisikö tuo päällystää. Tähtisilmä nimittäin katosi mökkiinsä heti aamulla silmät auki saatuaan. Tai jos rakentaisi isomman ;)

Noh, ensi kertaan

Toodles!

Jostain on aloitettava

Olen seurannut sivusta erästä erittäin motivoitunutta ihmistä. Hän näyttää selkeästi tietävän mistä pitää ja missä haluaa muutamien vuosien kuluttua olla. Se innostuneisuus jaksaa pysäyttää ja ihmetyttää vielä pitkän ajan jälkeenkin. Toisaalta se pelottaakin. Entä jos innostus lakkaa tai se on ollut turhaa.

Puhun omasta miehestäni. Mies koodaa.
Mies on koulutukseltaan tradenomi, kuten minäkin. Kiinnostuksen todellinen kohde nyt vain sattui löytymään tutkintotodistuksen saannin jälkeen. Jo pitkän aikaa mies on kahlannut läpi kaiken maailman koodikirjoja, artikkeleita ja tehnyt lukemattomia harjoituksia, joista en sivusta katsoessani ymmärrä yhtään mitään. Ymmärrän vain että hän suhtautuu tekemäänsä erittäin intohimoisesti.

Tulin tuumineeksi, että tapasin itsekin suhtautua johonkin samalla tavoin. Aloittaessani artesaanin opinnot, muistan olleeni intoa täynnä. Kerroin kaikille kuinka haluan olla isona vaatesuunnittelija. Ensimmäisen vuoden jälkeen kuulin työttömyysprosentin alallani hipovan 75%:a (tämä siis vuonna 2005), joten odotukset oman uran suhteen vaatetusalalla eivät olleet enää kovinkaan korkealla.

Valmistuttuani lopetin ompelun oikeastaan kokonaan. Olin tottunut hyvään: tehokkaisiin teollisuusompelukoneisiin, suureen työtilaan ja lähes ehtymättömään tarvikevarastoon. Keskityin pääasiassa neulomiseen, koska siihen nyt sattui olemaan tilaa ja neuleen saattoi viedä mukanaan mihin vain.

Jostain syystä keksin eräänä iltana sängyssä maatessani että haluan ryhtyä uudelleen ompelemaan. Koska kaavojen piirtämiseen ei olisi juurikaan tilaa, päätin hankkia kaavat valmiina. Ompelisin jotain pientä joka viikonloppu tai silloin kun aikaa sattuu olemaan.

Kaupassa kaavalehteä valitessani huomasin monen asian muuttuneen. Lehdet olivat pääasiassa neulojille ja virkkaajille. Aikaisempi suosikkilehteni MODA oli lopetettu (tai muutettu kotiliesi-käsityöksi). Myös kangaskaupassa ompelun suosion väheneminen oli helppo huomata. Kankaita ei ole saatavilla oikeastaan muuhun kuin sisustustuotteiden valmistukseen. Vaatekankaat pölyttyvät hyllyissä surkean näköisenä.

Rennon (ja helpon) perusmallin löydettyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen:

Yht'äkkiä muistin miksi oli niin kätevää piirtää YHDET kaavat oman koon mukaan..

Seuraavana aamuna ompelukoneen jalan alta pullahti ensimmäinen ompelus pitkään aikaan. Ja se oli SOPIVA!

Kuten huomaatte, aloitin todellakin simppelistä mallista ja kaavasta. Kangas antaa anteeksi kiemurtelevan tikin, eikä vuorikangasta tai tukikankaita tarvita. Edes napinläpiä ei tähän malliin tehty.

Malli on Ottobren uusimmasta naisten mallistosta ja se täyttää juuri ne vaatimukset joita ensimmäiselle ompelukselle olin mielessäni keksinyt. Se on myös täydellinen laiskan päivän (ja tulevan loman) mekko. JA SIINÄ ON TASKUT!!

Kuten otsikkokin kertoo: jostain on aloitettava. Olkoon tämä alku uudelle (tai vanhalle) harrastukselle, joka toivon mukaan jatkuu kauan. Ehkä koulun päättymisestä on kulunut tarpeeksi aikaa ja ompelu alkaa jälleen tuntua mieleiseltä.

Who knows, stay tuned.

Ensi kertaan,
Toodles!

Katse menneeseen vuoteen ja varovaista vilkuilua tulevaan

Istuimme työpaikan taukosoffalla vuodenvaihteen kynnyksellä, lirppien aamukahvia ja salaa toivoen, että josko pääsisi hiukan etuajassa kotiin jotta ehtisi kauppaan ajoissa. Itselläni oli vielä illan ruokalistan tarvikkeet ostamatta ja vissykin pitäisi ehtiä jäähdyttää. Tinan suhteen en ollut tehnyt päätöksiä.

Kahvia juodessamme ennen vuoron alkua, tuumasimme yhteen ääneen että tämän vuoden loppuminen ei harmita yhtään. Nyökkäsin, ja tuumin vielä tuon jälkeenkin itsekseni mennyttä vuotta.

Vuoden alku meni vielä melkoisessa sumussa uuden perheenjäsenen vuoksi. Muistan vuodenvaihteesta sen, että muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen kului todella hitaasti. Tuntui, että pitkästä aikaa vuorokaudessa riitti minuutteja vaikka mihin.
Samalla odotin sekavissa fiiliksissä maaliskuun ensimmäistä, jolloin olin suunnitellut palaavani töihin.

Ennen maaliskuuta kaikki kuitenkin ehti muuttua. Päätin jatkaa äitiyslomaa heinäkuulle saakka. Samalla takaraivoon hiipi aiheellinen pelko siitä että siinä vaiheessa ei saattaisi olla enää työpaikkaa mihin palata. Millä perhe elätettäisiin?

Reilun pari kuukautta myöhemmin juhlittiin äitienpäivää. Muutamaa päivää aikaisemmin olin ollut viikonlopun ajan sairaalassa Tähtisilmän kanssa. Sitä, miksi sairaalassa olimme, ei kukaan osannut kertoa. Ohimennen esitettiin kysymyksiä, jotka viittasivat epäilykseen vakavasta, parantumattomasta sairaudesta. Ei haluttu pelotella, mutta lääkärit eivät voineet myöskään poissulkea mitään.
Juuri ennen äitienpäivää pääsimme kotiin mukanamme diagnoosin alku, joka pyyhki ainakin osan huolesta pois. Lopullinen vastaus saatiin syyskuussa. (Tähtisilmä on muuten ihan kunnossa)

Kesäkuussa laskimme tarkkaan äitiys- ja työttömyysrahoja, sekä kesälomistani saamiani lomarahoja. Aikomuksena oli muuttaa suurempaan asuntoon ja rauhallisemmalle alueelle.

Elokuussa muutimme yhden päivän aikana kaiken omaisuutemme asunnosta toiseen. Vanhaa ja uutta kotia siivotessa kului useita tunteja. Samalla mielessä painoi huoli siitä kuinka jäljelle jääneillä varoilla pärjättäisiin. Entä jos tulisi taas yllätyksiä?

Elokuun puolivälissä lähdin maanantai aamuna töihin ensimmäisen kerran sitten elokuun 2013. Työpaidan väri oli vaihtunut, työkaverit olivat vaihtuneet. Alkoi totuttelu 37,5h työviikkoon ja siihen, että kotona odottaisi pieni lapsi ja väsynyt mies. Mies, joka saattaisi kokea lapsen kanssa yksin olemisen raskaana.

Alun kompuroinnin ja muutamien itkuraivareiden jälkeen arki alkoi jälleen rullaamaan. Uskokaa tai älkää, lapsi säilyy hengissä myös koti-isin hoidossa. Olen nähnyt sen itse. Ja äidin on ihan ok käydä töissä olematta maailman paskin mutsi. Myönnän kyllä, että välillä katsellessani kotikulmillani kulkevia kotiäitejä, selkääni pitkin kiipeää kateuden karvainen peikko. Sitten muistan, että käyn töissä itseni ja perheeni vuoksi.

**

Vuoden 2015 otin vastaan sohvallani maaten, sulatellen kanasalaattia ja vissylasi kädessäni. Kyllä, se ehti viilentyä juuri sopivasti. Katselimme raketteja parvekkeeltamme Tähtisilmän tuhistessa omassa sängyssään.

Tulin tuumineeksi odotuksiani tulevalle vuodelle. Tällä hetkellä tuntuu että on hyvä näin. Vuosi takaperin elo oli hiukan haasteellisempaa.
En tosin tiedä, osaanko asettaa itselleni konkreettista tavoitetta. "Laihdu 10 kiloa ennen juhannusta"-tuntuisi melkoisen typerältä.

En tehnyt lupauksia, en ole koskaan niitä tehnyt. Esitin kuitenkin itselleni pari toivetta ja kehitysideaa liittyen osa-alueisiin, jotka olivat loppuvuodesta jääneet hieman hunningolle kaikessa kiireessä.

Vuosi 2015 on ainakin avautunut valoisissa merkeissä. Se on jo nyt sisältänyt monia onnen ja onnistumisen hetkiä, joita toivon tähän vuoteen mahtuvan vielä useita lisää. Ehkä tänä vuonna ylä- ja alamäet pysyvät hiukan loivempina kuin edeltävänä vuonna. Alku on ainakin lupaava.

Sen, että aikaa löytyy nyt jopa neulomiselle, täytyy olla positiivinen merkki. Eikö vain?

Seuraavaan kertaan,
Toodles!

p.s. yksi esittämistäni toiveista liittyy siihen, että päivittäisin blogia hiukan useammin ;)