A niinkuin addiktoiva, B niinkuin bujo

"Nyt mä sekosin", oli eräs tuttu tuumannut innostuttuaan Bullet Journaleista. Lukiessani hänen aiheesta kirjoittamaansa blogipostausta en voinut kuin nyökytellä ja tuhahdella: "kaikkeen ne nuoret näinä päivinä ryhtyvät. Minun nuoruudessa ostettiin Sooda, eikä puljattu joutavia.".

Bullet Journalin eli tuttavallisemmin Bujon tarkoitus ei auennut minulle ensimmäisellä lukukerralla, eikä edes toisella. Kävin jopa Planner lovers Finlandin nettisivuilla ihmettelemässä tätä ilmiötä, joka tuntui leviävän kuin täit päiväkotiryhmässä. Ei auennut, ei. Ehdin jo tuumata, että ei ollut nyt minun juttuni tämä, kun sitten jotenkin ajauduin kirjoittamaan Pinterestiin hakusanan "Bujo".

Tähän kohtaan voi halutessaan kuvitella enkelikuoron laulamaan ja osoittaa itseään taskulampulla silmään noin niinkuin taivaan avautumisen merkiksi.

Sadoittain erilaisia kalenterimalleja, sisällysluetteloja, kauniita kuvia ja kekseliäitä käyttötarkoituksia viikkoplannereista kauppalappuihin ja sukkalaatikon inventaariolistauksiin. Kävi ilmi, että Bujo on kalenterien, ToDo-listojen ja päiväkirjojen rakkauslapsi, jonka hyvänä haltiakummina toimivat luovuus ja hyvä mieli. Lähes poikkeuksetta tekijät hehkuttivat Bujoa maasta taivaisiin ja tunsivat ylpeyttä omasta tekemisestään. Joku oli keksinyt, että tablettien ja älypuhelinten kulta-aikana onkin palkitsevampaa tehdä jotain omin käsin.

Kuka ihme tämän keksi? Miksi hänelle ei ole myönnetty vaikkapa Nobelia?

Bullet Journalin kehitti Amerikkalainen Ryder Carroll (huom. komea mies, komea ansioluettelo). Bujo nykymuodossaan on ilmeisesti pitkän harkinnan, sekä onnistumisen ja erehdyksen kautta syntynyt tuote, jonka ideana on, että kukin tekee Bujostaan omanlaisensa. Selaamissani Bujoissa tyyli on ollut aikalailla vapaa, vaikka "ranka" usein noudattaa tiettyä kaavaa.

Itselleni lopullinen Ahaa-elämys (tai pikemminkin "oumaigaad miten tätä ei voinu tajuta") tuli alla olevan taulukkoa tuijottaessa:

Lähde: Pinterest & www.tinyrayofsunshine.com

Tuon taulukon jälkeen se oli selvää. Tähän junaan olisi pakko päästä kyytiin.

Seuraavaksi löysin itseni Prisman paperitarvikkeiden hyllyltä ihmettelemästä erilaisia vihkoja ja muistikirjoja. Mikään ei oikein tuntunut olevan mieleinen ja myös ruudutus tai pikemminkin ruuduttomuus mietitytti. Tiesin että ruutupaperi ajaisi minut hulluuden partaalle, mutta niin tekisi täysin valkoinenkin sivu. Ei olisi malttanut kuitenkaan odottaa. Vaan nyt ei kannattanut hoppuilla. Vihkot ja muistikirjat jäivät sillä kertaa hyllyyn ja kotiin kannettiin ainoastaan muksun kumisaappaat.

Paria päivää myöhemmin suuntasin Suomalaiseen Kirjakauppaan, sillä heidän verkkokauppansa mukaan valikoimiin kuului muutama muistikirja himoitsemallani pistekuvionnilla, joka helpottaisi piirtämistä, mutta ei häiritsisi silmää samalla tavoin kuin ruutu. Kauppaan astuessani ajattelin muistikirjahyllyllä, että Adlibriksellä oli TODELLAKIN parempi valikoima. Tässä vaiheessa en vain enää jaksanut odottaa kauempaa, ja nappasin mukaani Otavan muistikirjan ja muutamia tusseja. 

Kotiin tultuani onnistuin jotenkin laskemaan ostokseni kaikessa rauhassa keittiön pöydälle, jossa ne saivat maata jollain ilveellä rauhassa iltaan saakka. Lasten käytyä nukkumaan se sitten alkoi...

..eikä loppua näy:

Useamman päivän ajan, olen käyttänyt vapaa-aikani erilaisten Bujo -mallien suoranaiseen liikakäyttöön, sekoitettuna sopivaan määrään doodle -tutoriaaleja ja handlettering -ohjeita. Ideoita putkahdelee, kuin teini-ikäiselle näppylöitä ja kyniä on saanut olla teroittelemassa jatkuvasti. Olen spämmännyt Instagramini tukkoon valmistuneista kuvista ja Pinterest ehdottelee haku- ja pin -historiasta johtuen pääasiassa Bujoihin liittyviä pinnejä. Koukuttuminen kävi varoittamatta ja nopeasti. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tätä kestää ja mitkä ovat seuraamukset.

My weapons of choise: Kolme purkillista puuvärikyniä

Tyylejä tälle on ymmärtääkseni monia ja tutkailin itsekin esimerkiksi kirjakaupan tarravalikoimaa. Halusin pitää homman suhteellisen helppona (ja halpana), joten ostin kirjan lisäksi ainoastaan yhden mustan mustekynän (ja pikkupaketin tusseja, jotka eivät sopineetkaan käyttötarkoitukseen). Piirrän kuvat itse ja väritän ne puuväreillä. So far, taktiikka tuntuu olevan minulle sopiva.

That's it. Äetikin sekosi. Onko seuraavaksi sinun vuorosi?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Jos luit tämän, olet luultavasti jo tietämättäsi altistunut Bujo -bakteerille. You have been warned.

Prison Break, Mommy edition

Vilkaisen kelloa. Ruoka on otettu uunista, vanhempi lapsi on herännyt päiväunilta. Nuorempi on ruokittu ja tyytyväinen. Aikaa on kaksi tuntia. Vielä kun nämä astiat tästä tiskaan niin on aika ryhtyä toimeen.

-Onks tätä ruokaa enempää jossain? Kuuluu miehen miehen ääni selkäni takaa. Käännyn, ja huomaan että herraseuralainen on seisoskellessaan mussuttanut yli puolet tekemästäni kanapaistoksesta kylmänä. No voi helkkari, miten se nyt selviää? Tilatkoon pizzan jos ei riitä. Ensi kerralla teen jotain vähemmän maistuvaa, niin ei varmasti tule närppimään.

Huuhtelen viimeiset tiskit. Nyt pitää olla tarkkana. Aikaa on alle kaksi tuntia ja vielä pitäisi ehtiä käydä suihkussa, silittää paita (mahtuukohan se päälle?), putsata kynnet, kuivata hiukset ja, hrrrrrh, meikata.Yksikin väärä liike tai yllätyspuklu vauvalta miehen ollessa asioilla, ja aikataulu menee pipariksi. Ollaan jännän äärellä.

Suihkun jälkeen selviää, että hiustenkuivaaja on kadoksissa. Seuraa juoksentelua. Vihdoin, kuivaaja löytyy (Yllätyyyyys!) kylpyhuoneesta. Viimeinen muistikuva sen edellisestä sijainnista on makuuhuoneen lattia. Täällä operoi joku muukin. Onko kyseessä sabotaasi vai siivooja?

Tukka on kuiva, mutta miten se kuuluu laittaa?
 Voiko laittaa "äitinutturan" tai lippalakin?
Tämänkö vuoksi äideillä on lyhyet hiukset?
...kysymyksiä, niin paljon kysymyksiä.

Hiusten kuivuttua koittaa multitasking-haaste: Kuinka silitän paitamekon onnistuneesti ja pidän yli-innokkaan assarin turvaetäisyydellä silitysraudasta. Haaste sujuu ongelmitta. Paitaa silittäessäni tulen silittäneeksi myös silityslaudalle sujautetun trikoopaidan. Silitysrauta antaa tällä kertaa armoa, eikä vuoda koko kalkinvärjäämää sisältöään paitani päälle. Success! Ovi käy, mies on palannut takaisin. Minulla on tässä jännittävässä trillerissä melkein palanut hermo. Ja sormi.

Etenen seuraavalle esteelle. Vuorossa on "naama kasaan"-kolmiloikka, jonka äitiversiossa kiinnitetään huomiota erityisesti silmäpusseihin, rehottaviin kulmakarvoihin ja akuuttiin poskien punoitukseen. Haaste suoritetaan meikkivoiteen tahraaman käsipeilin kera, mikä tuo tähän osioon oman vivahteensa. Peilin voisi toki pestä, mutta siihen kulunut aika tuntuu vastaavan useamman kilometrin sakkokierroksen hiihtämistä liian monen hudin ampumisen jälkeen. HC-ongelmanratkojalle vaikeustasoa lisätään riisumalla meikkipussin sisältö minimiin ja lisäämällä pussin pohjalle random roskia, kuten korvakorujen tyhjiä taustapahveja ja jotain, mikä vaikuttaa nenäliinalta.

Ei se tältä viimeksi näyttänyt. Vannon. Sabotaasia.

Edellisen rastin paniikkihikikarpaloita pyyhkien siirryn seuraavaan haasteeseen. Tämä on se eniten jännitystä aiheuttanut, GARDEROBIHAASTE! Niin paljon kysymyksiä. Monta asiaa voi mennä pieleen. Mahtuuko paita? Mahtuvatko tissit sisään? Puristaako se jostain? Entäpä farkut? Voi hyvä jumala, minulla ei ole samaa paria olevia sukkia!! Vaaranpaikat vältellään artesaanin ja vaatteisiin intohimoisesti suhtautuvan entisen shoppailuholistin itsevarmuudella. Tätä hetkeä varten keräsin vuosia Pinterestiin tyyli-inspiraatiota. Kaikki ne nuppineulan klikkailuun käytetyt tunnit ovat valmistaneet minua tähän hetkeen.

Sitten kohtalo heittää suuntaani erittäin hankalan kierrepallon. Visioimani vyö ei sovi paitamekon kanssa. Hopeiset vyösoljet vaihtuvat kultaisiin. Ollaan niin kutsutussa "Do or Die" -tilanteessa. Kasa kaulakoruja ja muita hilavitkuttimia katsoo suuntaani avoimen vihamielisesti. Pidätän hengitystäni. Väärä valinta, ja koko komeus räjähtää käsiin.

Tätä katsellessa ymmärsin hetken selkeästi, miltä
pomminpurkajasta tuntuu.

Kello tikittää. Teen pikana valinnan ja osittain tuurilla se osuu oikeaan. Väistän jopa lapsen Frozen -kaulakorusta viritetyn ansan. Huokaisen helpotuksesta ja hetken ajan kuvitelen kuulevani taustalta taputusta. Todellisuudessa keittiössä istuva lapsi kolistelee lusikkaa ruokalautaseensa.

Aika alkaa käydä vähiin. Nyt pitää priorisoida. Laukkua ei ehdi vaihtaa. Sukat ovat eriparia. Täydellinen laukku on nyt jätettävä taistelukentälle, sukkia ei näe kenkien sisältä. Nämä ovat niitä elämän vaikeita valintoja. Viisitoista minuuttia bussin lähtöön. Tik-tak, Tik-tak. Matkaa ulko-ovelle on metrin verran. Kaulahuivi? Missä on kaulahuivi?? Herrantähden, älä anna sen kaatua tähän! Huivi löytyy. Suukotan lapset ja miehen. Sanon heipat, hengitän syvään ja käännän ovennuppia. Ovi aukeaa. Haistan naapurin lihapadan rappukäytävässä. Nyt ollaan lähellä jo. Ovi sulkeutuu takanani. Se oli siinä. Vielä hissi alakertaan ja sitten bussiin. Vapauden juovuttava nektari maistuu jo kielen päällä.

Run!! For f*ck sake, run!!

Ulkona juoksen bussipysäkille katsomatta taakseni, laitan kuulokkeet korviini ja napautan Spotifyn auki. Lady Gaga laulaa John Wayneä. Bussin saapuessa tekisi mieli huutaa kuskille: "Could you please drive a little bit faster?!!"

Prison Break, pääosassa Äeti. Menestys. Klassikon ainekset kahden tunnin jännittävässä paketissa. Toteuta omasi jo tänään.

Onnistuneen paon jälkeen
on helppo hymyillä

**

Tarina jatkui pikaisella reissulla Tokmanin Essence-meikkihyllylle ja siitä keskustaan auenneeseen uuteen ravintolaan, jossa söimme hyvin ja nauruakin riitti. Karkuri palasi kotiin ennen taian raukeamista ja oli puolilta öin jo nukkumassa. Tänä aamuna lapset heräsivät puoli seitsemältä. Nyt juodaan kahvia ja katsotaan Nalle Puhia. 

Pako tekee välillä hyvää ja sen jälkeen kotiin on kiva palata. Jään odottelemaan Foxin yhteydenottoa uuden Prison Break -kauden tiimoilta. Ehkä jossain vaiheessa nähdään myös jatko osa.

Ensi kertaan,

Toodles!

Superwomen among us

Tänään oli sellainen päivä, että lapsiperhearki ei hetkellisesti tuntunut juhlalta. Tai ei ainakaan sellaiselta juhlalta johon itse haluaisin osallistua.

Kantaessani 15 kilon painoista kirkuvaa, potkivaa ja varoittamatta purevaa möhkälettä, jota myös lapseksi voitaisiin kutsua, kotiin päiväkodista, tulin miettineeksi että onpahan kiva tietää kotona odotavan jonkun jolle voin tästä kertoa. Toinen, jolle voin sanoa että "Ota sinä ohjat. Nyt ei omat hermot riitä". Hetkinä, jolloin tuntuu ettei lapsen kanssa ole minkäänlaista yhteistä kieltä, on helpottavaa muistaa, että samassa osoitteessa asuu joku, joka jakaa tämän kaiken.

Eilen, 21.3. vietettiin kansainvälistä yksinhuoltajapäivää. Suomessa yhden vanhemman perheitä on noin 120 000, heistä naisia on suurin osa. Osa yksinhuoltajista on tehnyt jo lasta suunnitellessaan tietoisen päätöksen hankkia lapsi yksin, mutta suurimmalla osalla tiet ovat eronneet lapsen syntymän jälkeen. Omassa tuttavapiirissä yksinhuoltajia on muutama, heistä omaa isääni lukuunottamatta kaikki ovat naisia.

Meillä isä päätyi huolehtimaan kahdesta lapsestaan yksin siinä vaiheessa kun olimme molemmat jotakuinkin teini-ikäisiä. Siskoni kanssa ymmärsimme siis molemmat mistä on kyse. En osaa sanoa, tekikö se asiasta helpompaa vai vaikeampaa, vai oliko sillä kenties mitään merkitystä. Varmaa on kuitenkin se, että isän ja äidin saappaiden yhtäaikainen käyttäminen oli varmasti vaikeaa, rankkaa ja ajoittain totaalisen tympeää.

Yhden huoltajan perheessä on melko tavallista että yksi vanhempi on 100% vastuussa lapsistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Mahataudin iskiessä molempiin yhtä aikaa, ei ole sitä toista jolle hoitovuoron voi lykätä. Sairastelukierre kuormittaa vanhempaa entisestään ja vaikeuttaa arjen pyörittämistä. Kiukunpuuskassa teutaroivaa nappulaa ei voi antaa sille toiselle, koska sitä toista vanhempaa ei ole. Joillakin apuun on saatavilla perhetyöntekijä, sisarukset, ystävät tai isovanhemmat, toisilla tukiverkot on kudottu suuremmilla rei'illä. Yksinhuoltajalta vaaditaan sivusta katsottuna liuta erinäisiä pätevyyksiä valtakunnansovittelijasta yhden miehen tivoliin ja budjetointieksperttiin. Ja sitten saattaa olla vielä mielessä toive siitä uudesta parisuhteestakin. Ja päivässä on edelleen 24 tuntia.
Toisaalta yksinhuoltaja päättää myös lapsensa kasvatuksesta yksin. Ei tarvitse kolistella sarvia yhteen ainakaan sen puolison kanssa siitä, millaisen kasvatuksen lapsi saa. Osa yksinhuoltajista kertoo tämän olevan se yksinhuoltajuuden positiivinen puoli.

Tuota kaikkea miettiessä menee oma pää aika helposti pyörälle. Ei sitä kaikkea osaa edes käsittää.

Mutta se on selvää, että meidän keskuudessamme kulkee muina naisina ihan mielettömiä superlyylejä.

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Kuten sanottu, olen omakohtaisen tietoinen  ettei yksinhuoltaja ole aina välttämättä äiti. Isätkin rokkaa yhden hengen perheissä. Tällä kertaa halusin naisena kiinnittää huomiota kanssasisariini.

Life is like a box of chocolates. ..they all taste pretty damn good and it's ok to try several.

Olen vuosia sitten ollut hyvinkin spontaani ja kuvailemiseeni on sopinut esimerkiksi "räväkkä". Olin se joka teki mitä muut eivät viitsineet ja kysyi ne kysymykset joita kukaan muu ei viitsinyt kysyä. Olin se, joka nauratti muita ja joka piti hyvänä ideana vetää housut kinttuihin keskellä kaupunkia tai joka heittäytyi koulunäytelmiin koko kymmenvuotiaan tunneskaalallaan.

Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.

Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.

Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.

Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..

Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.

Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.

Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:

Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.

Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois.  Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)

Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.

Ensi kertaan,
Toodles!

Päivä naisena

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansallisen rauhan päivää, joka ehkä tunnetaan paremmin nimellä Kansainvälinen naisten päivä. Päivää on juhlistettu 1900 -luvun alkupuolelta lähtien ja vuonna 1975 juhlittiin naisia koko vuoden ajan. Vuotta 1975 seurasi komeasti naisten vuosikymmen, jolloin laadittiin ja hyväksyttiin muun muassa kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus. Naistenpäivän perinteen mukaan miehet osoittavat kunnioitustaan äitejään, puolisoitaan, työtovereitaan ja muita läheisiä naisia kohtaan esimerkiksi antaen kukkia tai pieniä lahjoja. Joka vuosi 8. maaliskuuta ylistetään naisia ja heidän saavutuksiaan. Joissain maissa naistenpäivän katsotaan olevan samalla viivalla, ellei korkeammallakin, äitienpäivän kanssa. Käy järkeen, sillä naisia on täällä pallolla huomattavasti enemmän kuin äitejä. Siinä missä ennen omien lasten syntymää äitienpäivä oli itselleni vuosia jokseenkin merkityksetön ja ehkä synkkäkin päivä, ei naistenpäivän yllä roikkunut samanlaista pilveä.

Millainen päivä 8. maaliskuuta sitten on?

No, ei se eroa meillä juurikaan niistä muista päivistä. Meillä herättiin hiukan ennen seitsemää keittämään puuroa päiväkotiin suuntaavalle esikoiselle. Kainalossa tuhisi vauva, joka oli kesken yön taas potkinut peiton päältään. Valitettavasti muuten niin lahjakas lapsi ei ole vielä oppinut vetämään peittoa takaisin päälleen. Huomioitava seikka kuitenkin on, että olen yli 30-vuotias, avoliitossa elävä nainen, eikä puolisoni ole kenenkään muun kuin itseni valitsema. Äitiyslomani kestää täysin tuettuna ensi heinäkuuhun saakka, jonka jälkeen voin edelleen halutessani jäädä kotiin lasten kanssa. Tällöin taloudellinen tuki pienenee, mutta se ei kuitenkaan katoa. Sen itse valitsemani avomiehen kanssa olemme tasavertaisia niin toistemme, kuin myös lain edessä. Toki, kun pyykkivuoro lankeaa tehtävälistalleni toisen kerran sitten maanantain, olen siitä tasa-arvosta hetkellisesti eri mieltä.

Tänään, niinkuin muinakin päivinä muistan, että lapsena minut vietiin kouluun ihan niinkuin pojatkin. Kukaan ei kysynyt, aionko jatkaa opittuani lukemaan. Koulutietä jatkui ammattikorkeakouluun ja takataskussa on ylioppilastutkinnon lisäksi kaksi ammattia. Opiskelujen jatkaminen on ainoastaan omasta halustani kiinni. Koulun jälkeen työelämässä kukaan ei ole kysynyt, mahdanko kyetä työhöni, koska olen nainen. Olen saanut tekemästäni työstä saman palkan, kuin viereisellä tuolilla istuva mies. Mutta siinä missä mies ajaa autonsa vasemmalla kädellä ahtaassa parkkihallissa taskuparkkiin, minä en sitä tee. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, vaan sen, että rattia kääntävällä kädelläni on jokseenkin peukalo keskellä kämmentä.

Tähän voisi vielä luetella pitkän listan asioista, joita naisena saan tehdä. Kuinka saan kulkea ulkona haluamassani asussa ilman pelkoa väkivallasta tai kuinka saan äänestää. Meillä on asiat täällä aika hyvin ja on hyvä tiedostaa että kaikkialla niin ei ole.

Naistenpäivän alkuperästä ollaan montaa mieltä, mutta sijoittuipa se sitten New Yorkiin tai Kööpenhaminaan, voidaan sen merkityksestä luultavasti olla yhtä mieltä. En voi tietenkään olla varma, olisivatko olot nykyisin samat kuin nyt mikäli naistenpäivää ei olisi, mutta veikkaan että eivät. Vaikka nykyisin naistenpäivä näyttäytyy monelle pääasiassa kukkasina ja huomionosoituksina, on se myös muistutus siitä, että naiset ovat itsenäisiä yksilöitä. Nainen ei ole kauppatavara, eikä puolisonsa tai vanhempiensa omaisuutta. Oma sukupolveni nauttii niistä oikeuksista, joiden puolesta aikaisemmat sukupolvet marssivat ja laativat sopimuksia. Meille ajatus miehestä  naisen yläpuolella on vähintäänkin absurdi.

Sellainen päivä on 8. maaliskuuta. Sellainen on vuoden jokainen päivä.

Hyvää naistenpäivää!

Ensi kertaan,
Toodles!

Perheenäidin mindfulnessia

Käydessäni taannoin psykofyysisessä terapiassa, terapeuttini tuli kysyneeksi, otanko aikaa itselleni. Välitön vastaus oli "En", mutta lisäsin siihen että olen kyllä yksin kun tiskaan. Terapeuttia se tuntui hiukan naurattavan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, ymmärsin että tilanne on juuri sellainen tällä hetkellä. Ensin ajatus oli vähintäänkin masentava, olenhan aina toitottanut että minusta ei ainakaan tule äitiä joka unohtaa ottaa aikaa itselleen. Sitten tajusin ettei tilanne olekaan niin säälittävä kuin miltä se kuulostaa.

Hankittuani ihka ensimmäisen tiskikoneeni keväällä 2013, vannoin etten koskaan enää ikinä tiskaa yhtään mitään käsin. Näiden muutaman vuoden aikana unohdin, kuinka paljon oikeasti salaa pidin tiskaamisesta. Saippuan kuplissa, pehmeässä pesusienessä ja puhtauttaan narisevassa astiassa on jotain sellaista, mikä ajaa minut melkein nirvanan partaalle. Siinä missä sisareni nauttii siskonmakkaroiden puristelusta, minä nautin tiskauksesta. Yksi rakkaimmista ja parhaiten säilyneistä tuoksumuistoistani liittyy tiettyyn astianpesuaineeseen. Lieneekö siis ihmekään, että koen rentoutuvani astioita kuuratessani. Osasyy lienee myös se, että kyynärpäitä myöten saippuavedessä on hankalaa olla kenellekään muulle läsnä. Muille kuin itselleen.

Mindfullnessissa pyritään pohjimmiltaan jättämään menneet ja olemaan murehtimatta tulevasta. Pyritään siis tietoisesti elämään hetkessä, hyväksyen kuitenkin se, että oma mieli saattaa harhailla milloin mihinkin. Mielen "sitomisen" sijaan, karannut ajatus pyritään palauttamaan takaisin tähän hetkeen sillä tavoin kun se sillä hetkellä on mahdollista. Harjoituksissa tunteet ja ajatukset pyritään tunnistamaan ja hyväksymään sellaisinaan. Itselleni terapiaa suositeltiin viime kesänä, koska kärsin erityisen voimakkaasta synnytyspelosta. Kuopuksen syntymän jälkeen toivoin itse voivani jatkaa käyntejä, koska koin terapiakäyntien lisäävän voimavarojani ja vähentävän stressiä.

Tarkoituksena on ollut, että tekisin rentoutusharjoitteita kotonakin, mutta nykyisin tuntuu että harjoituksille on todella heikosti aikaa. Osasyy tähän on se, että miellän harjoitukset edelleen pitkiksi meditaatiosessioiksi, vaikka lyhimmillään harjoitus voi olla mielen kiinnittämistä muutamaan hengenvetoon liikennevaloissa seisoessa. 

Tiskaaminen ei ole puhtaasti tällainen harjoitus, sillä ajatukset harhailevat valtoimenaan suurimman osan ajasta. Kyse on enemmänkin siitä, että tiskatessani olen jokseenkin pysähtyneessä tilassa ja ajatukset on helppo tunnistaa ja "päästää menemään". Saippuan tuoksu nitoo tiskatessa tähän hetkeen ja jokainen pesusienen aikaansaama narahdus astiaa vasten muistuttaa palaamaan takaisin ajatuksista. Altaan kuuma vesi maadoittaa tähän hetkeen. Vasta lavuaarin koristessa veden loppumista, palaan takaisin osaksi ympäröivää maailmaa. Rentoutuneena.

Joten, kun minulta kysellään, että kuinka meillä pärjätään ilman astianpesukonetta, vastaan että ihan loistavasti (toistaiseksi). Ehkä piakoin on aika yrittää tehdä harjoitteita toisella tapaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin. 

..Satuin muuten löytämään tänään sitä muistojeni astianpesuainetta ja se tuoksui edelleen samalle kuin 17 vuotta sitten. Tiskihetket ovat siis muuttumassa entistä paremmiksi.

Ensi kertaan,

Toodles!