Tänä viikonloppuna olin suunnitellut että lähdetään vanhemman lapsen kanssa talvitapahtumaan. Katsottaisiin lumilinnaa ja ihailtaisiin jääveistoksia. Kuuma kaakao tuoksuisi ja pakkanen saisi lumen kiiltämään. Tiedättehän.
Lauantaiaamu alkoi kuitenkin hiukan toisella tapaa. Aika äkkiä kävi selväksi että äidin nenään tuoksuisi ennemminkin käsidesi ja hangen sijaan kimmeltäisi korkeintaan muutama tuskahien pisara omalla otsalla. Toisella lapsella vuosi silmä, toisella nenä. Toisen kanssa päädyttiin jonottamaan ensin hoitoa saamaan ja sen jälkeen jonotettiin troppia. Koska oli lauantai, sai jonottamista harrastaa ihan antaumuksella. Onneksi potilaalla tuntui olevan homma kuitenkin hallussa ja suuremmalta mielipahalta vältyttiin hienosti.
Kun sitten takaisin kotiin pääsin, päätin että kyllä tästä nyt sentään pullapäivä tehdään. Ei jää sitten ainoastaan se käsidesin käry tästä päivästä mieleen. Koska varmaahan on, että kaikista päivistä nimenomaan tämä päivä piirtyisi voimakkaana lapsen mieleen.
Vaivasin taikinan ja jätin kohoamaan "hetkeksi" tiskipöydälle. Leivottaisiin lapsen kanssa yhdessä. Aika riensi. Lapsi meni nukkumaan. Taikina oli edelleen kohoamassa. Ei tullut niitä pullantuoksuisiakaan muistoja nyt. Ellei olisi väsyttänyt, olisi varmaan harmittanut. Liian myöhään illalla viskelin taikinan etäisesti pullaa muistuttavina köntteinä pellille ja työnsin uuniin.
Lopputulema oli, että pullasta tuli rumaa, mutta hervottoman hyvää. Siitä tuskin olisi tuollaista tullut, ellei pullatouhujen seassa olisi tapahtunut elämää. Ellei se taikina olisi unohtunut useaksi tunniksi oman onnensa nojaan.
Seuraavana aamuna yllätin lapsen istumassa onnellisena pullakulhon vieressä. En tiedä vieläkään montako pullaa oli syöty ennen kuin käry kävi (ei hätää, vahva veikkaus on että kiinni jäätiin ensimmäisen pullan kanssa), mutta pullat aamutuimaan löytänyt lapsi oli melkoisen tyytyväinen. Lasta ei juurikaan hetkauttanut että kokematta jäi tällä kertaa lumilinna ja hohtavat hanget, eikä pullaakaan paistettu. Äiti sen sijaan sai arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka elämä tapahtuu siellä vuotavien nenien ja unohdettujen pullataikinoiden välissä. Siellä, missä lapsi laskee sekunteja itse tekemänsä puuron valmistumiseen ja esittää onnistuneesti yllättynyttä kun kainaloon päätyy jotenkin pullapussi, vaikka äiti oli ne muka piilottanut. Tai silloin, kun lapsi istuu kissan vieressä keittiön pöydän ääressä ja yrittää ehtiä syödä voin paahtoleivän päältä ennen kuin kissa ehtii seota sulan voin huumaavasta tuoksusta.
Ei siihen aina sen kummempaa tarvita. Vaikka joskus niitä lumilinnojakin on ihan kiva käydä katsomassa.
 |
| The Pulla |
Ensi kertaan,
Toodles!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti