Tänään oli sellainen päivä, että lapsiperhearki ei hetkellisesti tuntunut juhlalta. Tai ei ainakaan sellaiselta juhlalta johon itse haluaisin osallistua.
Kantaessani 15 kilon painoista kirkuvaa, potkivaa ja varoittamatta purevaa möhkälettä, jota myös lapseksi voitaisiin kutsua, kotiin päiväkodista, tulin miettineeksi että onpahan kiva tietää kotona odotavan jonkun jolle voin tästä kertoa. Toinen, jolle voin sanoa että "Ota sinä ohjat. Nyt ei omat hermot riitä". Hetkinä, jolloin tuntuu ettei lapsen kanssa ole minkäänlaista yhteistä kieltä, on helpottavaa muistaa, että samassa osoitteessa asuu joku, joka jakaa tämän kaiken.
Eilen, 21.3. vietettiin kansainvälistä yksinhuoltajapäivää. Suomessa yhden vanhemman perheitä on noin 120 000, heistä naisia on suurin osa. Osa yksinhuoltajista on tehnyt jo lasta suunnitellessaan tietoisen päätöksen hankkia lapsi yksin, mutta suurimmalla osalla tiet ovat eronneet lapsen syntymän jälkeen. Omassa tuttavapiirissä yksinhuoltajia on muutama, heistä omaa isääni lukuunottamatta kaikki ovat naisia.
Meillä isä päätyi huolehtimaan kahdesta lapsestaan yksin siinä vaiheessa kun olimme molemmat jotakuinkin teini-ikäisiä. Siskoni kanssa ymmärsimme siis molemmat mistä on kyse. En osaa sanoa, tekikö se asiasta helpompaa vai vaikeampaa, vai oliko sillä kenties mitään merkitystä. Varmaa on kuitenkin se, että isän ja äidin saappaiden yhtäaikainen käyttäminen oli varmasti vaikeaa, rankkaa ja ajoittain totaalisen tympeää.
Yhden huoltajan perheessä on melko tavallista että yksi vanhempi on 100% vastuussa lapsistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Mahataudin iskiessä molempiin yhtä aikaa, ei ole sitä toista jolle hoitovuoron voi lykätä. Sairastelukierre kuormittaa vanhempaa entisestään ja vaikeuttaa arjen pyörittämistä. Kiukunpuuskassa teutaroivaa nappulaa ei voi antaa sille toiselle, koska sitä toista vanhempaa ei ole. Joillakin apuun on saatavilla perhetyöntekijä, sisarukset, ystävät tai isovanhemmat, toisilla tukiverkot on kudottu suuremmilla rei'illä. Yksinhuoltajalta vaaditaan sivusta katsottuna liuta erinäisiä pätevyyksiä valtakunnansovittelijasta yhden miehen tivoliin ja budjetointieksperttiin. Ja sitten saattaa olla vielä mielessä toive siitä uudesta parisuhteestakin. Ja päivässä on edelleen 24 tuntia.
Toisaalta yksinhuoltaja päättää myös lapsensa kasvatuksesta yksin. Ei tarvitse kolistella sarvia yhteen ainakaan sen puolison kanssa siitä, millaisen kasvatuksen lapsi saa. Osa yksinhuoltajista kertoo tämän olevan se yksinhuoltajuuden positiivinen puoli.
Tuota kaikkea miettiessä menee oma pää aika helposti pyörälle. Ei sitä kaikkea osaa edes käsittää.
Mutta se on selvää, että meidän keskuudessamme kulkee muina naisina ihan mielettömiä superlyylejä.
Ensi kertaan,
Toodles!
ps. Kuten sanottu, olen omakohtaisen tietoinen ettei yksinhuoltaja ole aina välttämättä äiti. Isätkin rokkaa yhden hengen perheissä. Tällä kertaa halusin naisena kiinnittää huomiota kanssasisariini.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oh yes WE CAN!. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oh yes WE CAN!. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 22. maaliskuuta 2017
torstai 16. maaliskuuta 2017
Life is like a box of chocolates. ..they all taste pretty damn good and it's ok to try several.
Olen vuosia sitten ollut hyvinkin spontaani ja kuvailemiseeni on sopinut esimerkiksi "räväkkä". Olin se joka teki mitä muut eivät viitsineet ja kysyi ne kysymykset joita kukaan muu ei viitsinyt kysyä. Olin se, joka nauratti muita ja joka piti hyvänä ideana vetää housut kinttuihin keskellä kaupunkia tai joka heittäytyi koulunäytelmiin koko kymmenvuotiaan tunneskaalallaan.
Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.
Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.
Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.
Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..
Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.
Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.
Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:
Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.
Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois. Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)
Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.
Ensi kertaan,
Toodles!
Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.
Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.
Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.
Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..
Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.
Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.
Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:
Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.
Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois. Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)
Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.
Ensi kertaan,
Toodles!
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
Päivä naisena
Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansallisen rauhan päivää, joka ehkä tunnetaan paremmin nimellä Kansainvälinen naisten päivä. Päivää on juhlistettu 1900 -luvun alkupuolelta lähtien ja vuonna 1975 juhlittiin naisia koko vuoden ajan. Vuotta 1975 seurasi komeasti naisten vuosikymmen, jolloin laadittiin ja hyväksyttiin muun muassa kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus. Naistenpäivän perinteen mukaan miehet osoittavat kunnioitustaan äitejään, puolisoitaan, työtovereitaan ja muita läheisiä naisia kohtaan esimerkiksi antaen kukkia tai pieniä lahjoja. Joka vuosi 8. maaliskuuta ylistetään naisia ja heidän saavutuksiaan. Joissain maissa naistenpäivän katsotaan olevan samalla viivalla, ellei korkeammallakin, äitienpäivän kanssa. Käy järkeen, sillä naisia on täällä pallolla huomattavasti enemmän kuin äitejä. Siinä missä ennen omien lasten syntymää äitienpäivä oli itselleni vuosia jokseenkin merkityksetön ja ehkä synkkäkin päivä, ei naistenpäivän yllä roikkunut samanlaista pilveä.
Millainen päivä 8. maaliskuuta sitten on?
No, ei se eroa meillä juurikaan niistä muista päivistä. Meillä herättiin hiukan ennen seitsemää keittämään puuroa päiväkotiin suuntaavalle esikoiselle. Kainalossa tuhisi vauva, joka oli kesken yön taas potkinut peiton päältään. Valitettavasti muuten niin lahjakas lapsi ei ole vielä oppinut vetämään peittoa takaisin päälleen. Huomioitava seikka kuitenkin on, että olen yli 30-vuotias, avoliitossa elävä nainen, eikä puolisoni ole kenenkään muun kuin itseni valitsema. Äitiyslomani kestää täysin tuettuna ensi heinäkuuhun saakka, jonka jälkeen voin edelleen halutessani jäädä kotiin lasten kanssa. Tällöin taloudellinen tuki pienenee, mutta se ei kuitenkaan katoa. Sen itse valitsemani avomiehen kanssa olemme tasavertaisia niin toistemme, kuin myös lain edessä. Toki, kun pyykkivuoro lankeaa tehtävälistalleni toisen kerran sitten maanantain, olen siitä tasa-arvosta hetkellisesti eri mieltä.
Tänään, niinkuin muinakin päivinä muistan, että lapsena minut vietiin kouluun ihan niinkuin pojatkin. Kukaan ei kysynyt, aionko jatkaa opittuani lukemaan. Koulutietä jatkui ammattikorkeakouluun ja takataskussa on ylioppilastutkinnon lisäksi kaksi ammattia. Opiskelujen jatkaminen on ainoastaan omasta halustani kiinni. Koulun jälkeen työelämässä kukaan ei ole kysynyt, mahdanko kyetä työhöni, koska olen nainen. Olen saanut tekemästäni työstä saman palkan, kuin viereisellä tuolilla istuva mies. Mutta siinä missä mies ajaa autonsa vasemmalla kädellä ahtaassa parkkihallissa taskuparkkiin, minä en sitä tee. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, vaan sen, että rattia kääntävällä kädelläni on jokseenkin peukalo keskellä kämmentä.
Tähän voisi vielä luetella pitkän listan asioista, joita naisena saan tehdä. Kuinka saan kulkea ulkona haluamassani asussa ilman pelkoa väkivallasta tai kuinka saan äänestää. Meillä on asiat täällä aika hyvin ja on hyvä tiedostaa että kaikkialla niin ei ole.
Naistenpäivän alkuperästä ollaan montaa mieltä, mutta sijoittuipa se sitten New Yorkiin tai Kööpenhaminaan, voidaan sen merkityksestä luultavasti olla yhtä mieltä. En voi tietenkään olla varma, olisivatko olot nykyisin samat kuin nyt mikäli naistenpäivää ei olisi, mutta veikkaan että eivät. Vaikka nykyisin naistenpäivä näyttäytyy monelle pääasiassa kukkasina ja huomionosoituksina, on se myös muistutus siitä, että naiset ovat itsenäisiä yksilöitä. Nainen ei ole kauppatavara, eikä puolisonsa tai vanhempiensa omaisuutta. Oma sukupolveni nauttii niistä oikeuksista, joiden puolesta aikaisemmat sukupolvet marssivat ja laativat sopimuksia. Meille ajatus miehestä naisen yläpuolella on vähintäänkin absurdi.
Sellainen päivä on 8. maaliskuuta. Sellainen on vuoden jokainen päivä.
Hyvää naistenpäivää!
Ensi kertaan,
Toodles!
Millainen päivä 8. maaliskuuta sitten on?
No, ei se eroa meillä juurikaan niistä muista päivistä. Meillä herättiin hiukan ennen seitsemää keittämään puuroa päiväkotiin suuntaavalle esikoiselle. Kainalossa tuhisi vauva, joka oli kesken yön taas potkinut peiton päältään. Valitettavasti muuten niin lahjakas lapsi ei ole vielä oppinut vetämään peittoa takaisin päälleen. Huomioitava seikka kuitenkin on, että olen yli 30-vuotias, avoliitossa elävä nainen, eikä puolisoni ole kenenkään muun kuin itseni valitsema. Äitiyslomani kestää täysin tuettuna ensi heinäkuuhun saakka, jonka jälkeen voin edelleen halutessani jäädä kotiin lasten kanssa. Tällöin taloudellinen tuki pienenee, mutta se ei kuitenkaan katoa. Sen itse valitsemani avomiehen kanssa olemme tasavertaisia niin toistemme, kuin myös lain edessä. Toki, kun pyykkivuoro lankeaa tehtävälistalleni toisen kerran sitten maanantain, olen siitä tasa-arvosta hetkellisesti eri mieltä.
Tänään, niinkuin muinakin päivinä muistan, että lapsena minut vietiin kouluun ihan niinkuin pojatkin. Kukaan ei kysynyt, aionko jatkaa opittuani lukemaan. Koulutietä jatkui ammattikorkeakouluun ja takataskussa on ylioppilastutkinnon lisäksi kaksi ammattia. Opiskelujen jatkaminen on ainoastaan omasta halustani kiinni. Koulun jälkeen työelämässä kukaan ei ole kysynyt, mahdanko kyetä työhöni, koska olen nainen. Olen saanut tekemästäni työstä saman palkan, kuin viereisellä tuolilla istuva mies. Mutta siinä missä mies ajaa autonsa vasemmalla kädellä ahtaassa parkkihallissa taskuparkkiin, minä en sitä tee. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, vaan sen, että rattia kääntävällä kädelläni on jokseenkin peukalo keskellä kämmentä.
Tähän voisi vielä luetella pitkän listan asioista, joita naisena saan tehdä. Kuinka saan kulkea ulkona haluamassani asussa ilman pelkoa väkivallasta tai kuinka saan äänestää. Meillä on asiat täällä aika hyvin ja on hyvä tiedostaa että kaikkialla niin ei ole.
Naistenpäivän alkuperästä ollaan montaa mieltä, mutta sijoittuipa se sitten New Yorkiin tai Kööpenhaminaan, voidaan sen merkityksestä luultavasti olla yhtä mieltä. En voi tietenkään olla varma, olisivatko olot nykyisin samat kuin nyt mikäli naistenpäivää ei olisi, mutta veikkaan että eivät. Vaikka nykyisin naistenpäivä näyttäytyy monelle pääasiassa kukkasina ja huomionosoituksina, on se myös muistutus siitä, että naiset ovat itsenäisiä yksilöitä. Nainen ei ole kauppatavara, eikä puolisonsa tai vanhempiensa omaisuutta. Oma sukupolveni nauttii niistä oikeuksista, joiden puolesta aikaisemmat sukupolvet marssivat ja laativat sopimuksia. Meille ajatus miehestä naisen yläpuolella on vähintäänkin absurdi.
Sellainen päivä on 8. maaliskuuta. Sellainen on vuoden jokainen päivä.
Hyvää naistenpäivää!
Ensi kertaan,
Toodles!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)