Life is like a box of chocolates. ..they all taste pretty damn good and it's ok to try several.

Olen vuosia sitten ollut hyvinkin spontaani ja kuvailemiseeni on sopinut esimerkiksi "räväkkä". Olin se joka teki mitä muut eivät viitsineet ja kysyi ne kysymykset joita kukaan muu ei viitsinyt kysyä. Olin se, joka nauratti muita ja joka piti hyvänä ideana vetää housut kinttuihin keskellä kaupunkia tai joka heittäytyi koulunäytelmiin koko kymmenvuotiaan tunneskaalallaan.

Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.

Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.

Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.

Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..

Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.

Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.

Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:

Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.

Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois.  Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)

Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.

Ensi kertaan,
Toodles!

Keisarin kierrätetyt vaatteet

Sanotaan, että pikkusisar kulkee usein isompien sisarustensa vanhoissa vaatteissa kyllästymiseen saakka. Mitä useampi isosisar perheestä löytyy edeltäsi, sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi saada uusia vaatteita. Ever.
No, meillä ei tilanne ole sen ruusuisempi vaikka olisit esikoinen. Lapsiparat syntyivät nimittäin vannoutuneen kirpputorifanaatikon perheeseen.

Olen vuosikausia ostanut suurimman osan vaatteistani kirpputorilta. Kiersin kotikaupunkini kirpputoreja koulun hyppytuntien aikana ollessani 13-vuotias ja tuossa iässä vallallaan ollut hippikausi sopi kirpputorien kanssa yhteen loistavasti. Sieltä löytyi se täydellinen nahkatakki,ne  pitkät hameet ja raidallinen Kehitysmaakaupan laukku. Nykyisin hippeily on huomattavasti vähentynyt, mutta kirpputorille palaan edelleen. Enää en osta ainoastaan itselleni, vaan myös lapsille.

Pyykkipäivän värioksennusta. Suurin osa vaatteita kierrätettyjä.

Lastemme vaatteista suurin osa on joko tutuilta saatuja tai kirpputoreilta hankittuja. Uusia vaatteita ostetaan aika harvoin ja useinmiten uudet vaatteet tulevat lahjoina tai tuliaisina. Kirpputoreilta löytyy todella helposti vaatteita vastasyntyneestä noin kokoa 80cm käyttävään lapseen. Tuossa vaiheessa lapset kasvavat aika vauhdikkaasti, joten yleensä tuon kokohaarukan vaatteet jäävät aika vähälle käytölle. Näin ollen ne ovat usein myös hyväkuntoisia. Tuosta isommalle vaatteiden löytäminen on hiukan haasteellisempaa, mutta ei missään nimessä vaikeaa. Ihan mitä tahansa en kirpputorilta mukaan tietenkään kelpuuta, ja lasten vaatehankinnoissa omalla kohdallani pätee muutama hyväksi havaittu sääntö:

• Muista tarkistaa vaatteen kunto huolellisesti. Onko vaate menettänyt muotonsa? Ovatko saumat siistit? Ovatko tukikankaat paikallaan vai riippuvatko ne yhden liimatipan varassa? Onko vaate nukkaantunut? Entäpä tahrat?

Itselleni esimerkiksi villiintynyt nukkakasvusto on semisti "NoNo". Joissain tapauksissa olen valmis tarttumaan nukanpoistajaan. Tahrat taas eivät käy laatuun alkuunkaan, joten niitä kyylään yleensä haukan lailla. Sama koskee tietysti myös rikkinäisiä vaatteita. Ei ole mieltä ostaa valmiiksi likaisia tai reikäisiä vaatteita, sillä lapset osaavat tahrata ja hajoittaa ne ihan itse. Omissa vaatteissani hyväksyn tahraisetkin jos vaate on kiva. Omaan vaatteeseen kun uskaltaa tunkea tahranpoistajia ja vaikka kloriittiakin, mutta lapsen vaatteisiin en kovin vahvoja mömmöjä halua laittaa. Myös kiertävät saumat ja vetoketjuista tai neppareista hilseilevät maalit saavat jättämään vaatteen ostamatta.

• Haista vaatetta.

No, voiko tuota selkeämmin enää sanoa. Varastolta ja takamukselta haiseva vaate ei päätyisi omaan vaatekaappiini, eikä se päädy myöskään lapseni päälle. Vaikka kirpputoritavaroiden nuuskuttelu saattaa tuntua hassulta, on nenää hyvä opetella käyttämään. Haisevasta vaatteesta ei tiedä onko lemu muuttanut vaatteeseen pysyvästi vai mahtaako se lähteä esimerkiksi tuulettamalla tai etikkakylvyssä. On myös hakalaa päätellä miksi haju on vaatteessa. Se voi olla merkki esimerkiksi homeesta. 

• Onko hinta käytetylle vaatteelle sopiva?

Omalla kohdallani en ole asettanut vaatteille tiettyä hintakattoa. Pidän kuitenkin aina mielessäni, että kotiin kantamani vaatteen tulee kestää 95 asteen pesu. Otan tuossa tietoisen riskin, koska useimmissa vaatteissa pesuohje on 40 astetta. Näin ollen pesemällä pesuohjeen vastaisesti, hyväksyn sen, että vaate ei saata kestää pesua, jolloin käytetty raha menee ainakin osittain hukkaan. Usean vuoden kestäneiden testien jälkeen olen huomannut, että suurin osa lastenvaatteista kestää kuuman pesun, eivätkä värit tai muoto yleensä kärsi. 

Hintoja tutkaillessani en yleensä tee paljoa eroa esimerkiksi Me&I:lle ja H&M:n trikoopaidalle. Silmissäni molemmat ovat käytettyjä. Molemmat myös kestävät pesuja ja käyttöä yleensä samalla tavalla. Hiljattain maksoin POMPdeLUXin farkuista 4,5 euroa ja Seppälän farkuista 2 euroa. Molemmat kuluvat samalla tavoin lapsen käytössä, toista merkkiä vaan löytää harvemmin noin edulliseen hintaan.

Suloinen sekamelska äitiyspakkauksia, Marimekkoa, Lindexiä
ja Henkkamaukkaa

Nämä ohjenuorat mielessäni pitäen, olen harvoin kantanut kirpputorilta kotiin pettymyksiä. Ostan pääasiassa puuvillaa tai pellavaa, sillä siedän huonosti keinokuituja itsellänikään. Luonnonkuitujen hoito on myös huomattavasti helpompaa (pesu, tuuletus, tahranpoisto) ja nyppyyntyminen on vähäisempää. 

On myös tiettyjä vaatteita, joita EN osta: 

• alusvaatteet (no hei, haloo) ja puklurätit
• ulkoiluvaatteet
• pipot

Alusvaatteiden ostamatta jättämistä tuskin tarvitsee perustella. Ulkoiluvaatteiden kohdalla on hiukan hankalaa arvioida kuntoa ja ne ovat yleensä myös kalliita. Ulkoilupuvuista saa kyllä silmämääräisesti arvioitua kunnon päällisin puolin, mutta esimerkiksi edellisen käyttäjän pesutottumuksia ei usein tiedä mistään. Huuhteluaineet saattavat pilata esimerkiksi DryMaxx- tai Gore-tex -pinnoiteen, minkä huomaa vasta vaatetta käytettäessä. Pinnoitteet voivat myös kulua ajan mittaan pois. Näihin vaatteisiin en myöskään uskaltaisi toteuttaa tuota 95 asteen mantraani pesujen suhteen, koska ulkoiluvaatteet ovat lähes poikkeuksetta keinokuitua. Toki poikkeuksiakin on ja tälläkin hetkellä etsin vanhemmalle lapselle puuvillaista kevättakkia.

Suurimman osan pipoista voisi kyllä pestä riittävän kuumassa, mutta jotenkin pipojen ostaminen ällöttää liikaa. Nappulalla on ikävä tapa imeskellä omaa kypärämyssyään ja ajatus hänestä mussuttamassa jonkun toisen mussuttamaa myssyä on vaan liikaa.

Listasta puuttuvat kengät, mutta niiden kohdalla suodattimet ovat kohtuullisen tiukalla. Siinä missä itselleni ostaisin henkitoreissaan korskuttavat Converset (koska ne on Converset), niin lapsen kohdalla popot tulee syynättyä tarkkaan jos niitä on aikomus ostaa. Vedenpitäviä talvikenkiä en kirpputorilta kotiin kiikuttaisi ja sandaalit ovat siinä ja siinä, mutta tennarit ovat mielestäni ok.

Potkuhousut vuosimallia -89, paljettikollari himpan uudempi

Kuten sanottu, olen kiertänyt kirpputoreja lähestulkoon siitä saakka kun aloin päättää itse mitä päälleni puen. Tästä syystä koen jotenkin luonnolliseksi, että myös lasten kohdalla jatkan samaa rataa. "Pinttyneen" tavan lisäksi mieltä lämmittää se, että omalla kohdallani ei päde "13 kiloa uusia vaatteita ja kilo kierrätettyjä" -periaate. Sen verran nimittäin katsotaan jokaisen suomalaisen ostavan vuoden aikana vaatteita. Sama määrä heitetään yleensä pois. Arviolta 9 kiloa päätyy roskiin ja 4 kiloa kierrätykseen. Ja toki kierrättämällä säästää myös melkoisen määrän rahaa.

Käytetäänkö teillä kiertäneitä vaatteita vai onko tää ihan "No way in hell"? Joskus kun on sattunut silmään keskustelu siitä miten äitiyspakkaus koetaan "lumpuiksi joissa meidän lapsi ei ainakaan kulje", niin herää kysymys että saako se kulkea kirpparilta ostetussa Calvin Kleinissa?

Ensi kertaan,

Toodles!

Mä joka päivä töitä teen

Tällä kertaa en kirjoita omasta työstäni, vaan Muksun. Tulin tänään kaupassa miettineeksi lasta ja lapsen töitä, samalla kun Nappula työnsi innoissaan pientä ostoskärriään hyllyjen välissä.

Mietin omaa lapsuuttani ja töitä joita itse tein. Kasvoin jokseenkin maalla, ja sain osani mm. peltotöistä ja ns. pihahommista. Meillä tehtiin töitä aika paljon ja esimerkiksi kesälomalla pidettiin huoli siitä ettei mukula homehdu riippumatossa nenä Aku Ankassa koko kesää. Keväällä istutettiin perunaa ja muuta, kesän aikaan kitkettiin ja kasteltiin, syksyllä korjattiin satoa. Pilkottiin puita pinoon, kannettiin vettä, kalastettiin, pestiin matot rannassa, hankittiin taskurahaa voikukkia nyppimällä, tiskattiin ja autettiin keittiössä. Oli koko ajan aika paljon tehtävää.

Nykyisin asiat ovat hiukan toisin. Jo omassa lapsuudessani voitiin puhua melko keveästä työmäärästä, mutta muutaman menneen vuosikymmenen aikana kotitöiden määrän on huomattu vähentyneen merkittävästi. Samalla on kuitenkin ymmäretty, että kohtuullisella työllä on lapsen kehitykselle huomattava merkitys. Pienistä tehtävistään lapsi oppii ottamaan vastuuta ja valmistaa työntekoon aikuisena. Kotitöiden on katsottu olevan hyväksi lapsen itsetunnolle, lapsi muodostaa kuvan itsestään osana yhteisöään ja perhettään. Hän saattaa myös tuntea ylpeyttä omasta työpanoksestaan.

En tässä nyt todellakaan kannusta laittamaan taaperolle talikkoa kouraan ja viskaamaan ovesta ulos perunapeltoon pari leipäpalaa taskussaan.

Meillä asustaa taapero, joka on pienestä saakka halunnut osallistua samoihin juttuihin, mitä isi ja äitikin tekee. Oli sitten kyse isästä soittamassa kitaraa tai asentamassa kovalevyä, tai äidistä pesemässä autoa tai kuuraamassa lattiaa, on Nappula ollut aika innoissaan auttamassa. Ja Nappulan annetaan osallistua. Allekirjoitan täysin toteamuksen, jonka mukaan lapsi tuntee ylpeyttä tekemästään työstä. Nappula on silminnähden iloinen saadessaan kehuja ja kiitosta tekemisistään.

Mitä 2-3 vuotias sitten voi tehdä. Laitetaanko pilkkomaan salaattia tai keittämään munia? No tuskin.

Meillä Nappula aloitti tyhjentämällä astianpesukonetta. Ensin lattialle (ei osattu vielä kävellä), sittemmin ollaan päästy jo lajittelemaan haarukat ja veitset oikeille paikoilleen. Pesukoneen tyhjennys on mieleistä puuhaa, joka tehdään yhdessä. Vanhemmalla ja lapsella on omat tehtävänsä ja lapsi tekee hommansa äärimmäisellä hartaudella.
Koneen täyttöä ollaan tehty hiukan sen mukaan kuinka sottaista tavaraa kyytiin on menossa. Lapsi osaa myös käynnistää koneen kun hänelle kerrotaan mikä ohjelma laitetaan ja mistä startataan. Skilli, jota esimerkiksi perheen kaksilahkeisella ei ole.

Iän mukaan kotitöitä on lisätty lapsen kiinnostuksen mukaan. Aina Nappulaakaan ei huvita, jolloin asiasta joko neuvotellaan tai tehdään yhdessä. Vähän puhuvan parivuotiaan kanssa voi kyllä sovitella työtehtävistä yllättävän helposti, yleensä selvennetään, että kotityön tekemisestä seuraa jotain kivaa tekemistä.

Nykyisin Nappula tekee ikätasoonsa nähden oikeastaan juuri niitä töitä, mitä odottaa voikin. Hän siivoaa omaa huonettaan ja korjaa lelut kasaan yhdessä aikuisen kanssa, vie likaiset vaatteensa omaan pyykkikoriin ja heittää vaipat ja nenäliinat roskiin. Nappula tykkää jostain syystä pyykkihuoltoon osallistumisesta, vaikka kammoksuukin alakerran pyykkituvan petomaista teollisuuskonetta. Erityisesti pyykin ripustaminen tuntuu olevan mieleistä puuhaa. Myös omat vaatteet ja kengät laitetaan eteisessä niiden omiin laatikoihin. 

Viime viikkojen aikana on tutustuttu pöydän kattamiseen. Isille laitetaan iso lautanen, samoin äidille. Viereen laitetaan haarukka ja veitsi, lapselle itselleen katetaan oma pienempi lautanen ja omat välineet. Ruokailuvälineet Nappula osaa hakea itse laatikosta ja laittaa paikalleen.

Mitä muihin töihin tulee, Nappula pitää erityisesti moppaamisesta ja pyyhkii pölyjä. Lisäksi perheen kissaa ruokitaan ajoittain liiankin avokätisesti. Viimeksi tänään opeteltiin ostoskärryn ohjaamista kaupassa ja punnittiin yhdessä ostoksia.

(Lisää sopivista kotitöistä listaa mm. Vauva.fi)

Taaperon into kotitöihin on käsittämätöntä ja hienoa. Ilmeisesti tästä pitää nauttia nyt, koska 15 vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen. 

Tällä hetkellä kuitenkin on hyvä ajatus kannustaa pientä osallistumaan kodin töihin, sillä lapsi kerää sitten myöhemmin työnsä hedelmät.

Toistaiseksi Nappula ei saa työstään palkkaa, muutoin kuin lupaamalla piirrettyjä kunhan työ on tehty, mutta häntä tottakai kehutaan ja kiitellään. Kiitos tuntuu riittävän toisaiseksi. Myöhemmin tarvinnee paneutua viikkorahoihin tai muihin palkitsemissysteemeihin.

Lisää aiheesta voi lukea mm: Terve.fi-sivustolta ja Marttojen kannan asiaan voi kertoo Yle.fi

Millaisia töitä teillä tehdään?

Ensi kertaan, 

Toodles!

***

Blogi vaihtoi nimeä, mutta tämä ei tarkoita että täällä muututaan äityleiksi. Kirjoitan edelleen muistakin aiheista, mutta koska tätä jälkikasvua nyt on, lienee aika luonnollista että muksuarki aiheissa vilahteleekin. Jos lähden jonain viikonloppuna ördäämään paikalliseen kuppilaan, lupaan sitten kirjoittaa siitäkin. Ehkä otan jopa kuvia.

I use my money wisely. ..or do I?

Viimeksi kerroin työpaikan vaihdon tuoneen mukanaan muutamia muutoksia myös perheen budjettiin ja kulutustottumuksiin. Enää ei voinut jatkaa samalla tavalla, ellei aikonut ottaa lainaa ihan niihin perusjuttuihin. Ja lainakammoisena ihmisenä en todellakaan sellaiseen halunnut ryhtyä.
En nimittäin omista edes luottokorttia, enkä koe sellaisen hankkimista itselleni luontevana.
Lienenköhän joku muinaisjäänne?

Budjetin laatimiseksi ja muutoksien suunnitteluun oli helpointa käyttää oman verkkopankin arkistoa ja kuukausittain tarkasteltavissa olevaa diagrammia omien tulojen ja menojen jakautumisesta. Historiaa voi selata pisimillään jopa vuoden päähän, jolloin saadaan aika hyvä kuva omasta kulustuskäyttäytymisestä. Tuloista suurimman kakun viipaloivat asumismenot (vuokra, vesi, sähkö) ja ruoka, luonnollisesti. Mutta muilta osin vilkaisu omaan kulutukseen oli yhtä aikaa karmivaa ja opettavaista luettavaa. Seuraavassa muutamia "mehukkaimpia" rahareikiä:

- kahvilat (4kk:n ajalta) noin 900€
-ravintolat (4kk:n ajalta) noin 300€
-parkkimaksut (4kk:n ajalta) 300€
-määrittelemättömät kirpputoriostokset (kesäkausi 2015) 1200€

Tähän ei tosiaan ole mieltä listata auton bensakuluja tai ruokaostoksiin kuluneita rahamääriä, sillä ruoan tarve jatkuu edelleen vaikka tulot muuttuisivat mihin.
Mutta noita neljää saraketta katsellessani pääsi melkoinen irvistys ja ehkä pari kirosanaakin. Kuka ihme käyttää työpaikkalounaisiin (kahvilat ja ravintolat) 1200€ muutamassa kuukaudessa? Onko ihan järkevää ostaa kolme Finelin emalipyttyä hulluun hintaan saman kuukauden aikana?

Sanomattakin oli selvää että muutosta pitäisi saada aikaiseksi.

Mutta mistä aloittaa?

Päätettiin laatia suuntaa-antava budjetti.

Ruokaan varataan kuukaudessa sopivaksi katsottu summa. Kolmihenkisen perheen melkoisen vakioksi on parin vuoden aikana noin 100€/viikko. Tiedän, että kyseessä ei ole edes mikään tiukka summa, sillä sosiaalinen media pitää huolen siitä, että tällä hetkellä ihmiset suorastaan kilpailevat siitä kenellä on kurjempaa. Meille tuo tuntuu sopivalta, ottaen huomioon, että esimerkiksi nuorimmaisen jäsenen kalsarit ovat edelleen pesukoneeseen soveltumatonta mallia .

Ruokabudjetissa pysymistä helpottaa, kun ei käydä kaupassa päivittäin ja osteta sitä 40€ heräteostoskassia joka kerta. Meillä pyritään tekemään viikon ruokalista esimerkiksi viikonloppuna, ja mahdollisuuksien mukaan kaikki hankitaan kerralla. Tähän täsmähyökkäykseen harvoin kuluu koko viikon budjetti, ja jääkaappiin täydennetään viikon kuluessa huonosti säilyviä tavaroita, kuten hedelmiä ja vihanneksia.
Toisekseen, ruokabudjetin toimiminen edellyttää hieman suurempaa työmäärää keittiössä. Eli eineksiä ei ruokalistaan juurikaan mahdu. Myös holtiton työpaikkaruokailu vaihtuu eväisiin. Itselleni eväiden kantaminen mukana on hiukan haasteellinen juttu, sillä työpaikallani ei aina ole mahdollista säilyttää ruokaa jääkaapissa. Mutta fiksu ostaa pienen kylmälaukun.

Budjetoinnista ja säännöistä huolimatta meillä syödään hyvää ja monipuolista ruokaa. Ja viikon jokaisena päivänä syödään lisäksi eri ruokaa.

Ruokabudjetin lisäksi pyritään ennakoimaan laskuja ja varaamaan niihin sopivasti rahaa jo ennakkoon. Meillä monet menoista ovat jokseenkin toistuvia: sähkölasku, siirtomaksu, internet, puhelimet, vakuutukset. Mikään näistä ei ole yllätys. Omasta nuoruudestani ja perheenjäsenen kieroutuneesta suhtautumisesta laskuihin johtuen, olen aina ollut tarkka siitä että kaikki tulee maksettua ajallaan. Mielellään etukäteen.
Nykyisin moni tuntuu pallottelevan laskujen hoitamisen ja muiden menojen välillä ajatellen että laskun voi maksaa sitten myöhemminkin. Perintäänhän se ei mene heti kuitenkaan. Itselleni tuo ajattelu tuntuu jotenkin vastuuttomalta. Jos olet jotain hankkinut, kuuluu se myös maksaa. Sitäpaitsi muistutusmaksujen maksaminen on kuin heittäisi rahaa rovioon.
Huom: Mikäli kyseessä on oikeasti valinta itsensä tai perheensä ruokkimisen ja laskun maksamisen väliltä, on joka tapauksessa mahdollista neuvotella maksuaikaa. Se maksamatta jättäminen ja muistutuksen odottaminen on joka tapauksessa lapsellinen tapa hoitaa omaa talouttaan. (Toki, tässä on kyseessä vain minun mielipiteeni, ja on hyvä muistaa että mielipiteet ovat hiukan kuin persereikiä. 

Lisäksi budjetissa otetaan huomioon mahdolliset säästöt. Erikoista tässä on se, että suuremmilla tuloilla en säästänyt mitään, kun taas nyt rahaa jää hiukan sukanvarteenkin.

Lisäksi äiti pääsee laittamaan sivuun rahaa ihan vain itselleen. Toinen juttu, jota aikaisemmin en tehnyt. 

Myönnettäköön, että uuteen, hiukan tiukempaan budjettiin tottuminen on ollut aluksi hankalaa. Muutaman kerran olen miettinyt (ihan jopa ääneen), että oliko se hyvistä tuloista luopuminen nyt sittenkään niin fiksu ajatus. Mutta jossain vaiheessa muistan, että tästä oli muitakin hyötyjä. Ja vähemmälläkin tulee toimeen. Itse asiassa en edes käyttäisi ilmaisua "tulla toimeen" tai "selviytyä", sillä siitä tässä ei ole edes kyse. 

Ehdottomana plussana olen huomannut sen, että ruokalista on luovempi, ja koko perhe osallistuu nykysin kokkauspuuhiin. Meillä myös leivotaan enemmän. Lisäksi tarpeettoman roinan määrä on kääntynyt laskuun. Hyviä juttuja kaikki.

Kuinka teillä hoidetaan raha-asioita? Pitääkö budjetti, vai karkaako raha omille teilleen?

Ensi kertaan!

Toodles!

Got milk, fucker?

Mieti seuraavaa:

Istut vuoteen reunalla (tähän sopii sohva, tuoli tai jakkarakin. Tarinan juoni ei siitä muutu).
Sylissäsi on muutaman päivän ikäinen, kiireellisellä sektiolla syntynyt, alipainoinen lapsi. Lapsen paino on pudonnut liikaa, koska se on viettänyt rinnalla koko viime yön. Syömisen yrittäminen on vienyt liikaa energiaa. Saat juuri ja juuri kannateltua sitä lasta, koska ranteesi ovat tunnottomat. Ne ovat olleet sitä jo usean kuukauden.
Sitä lasta pitäisi nyt imettää. Mutta se on niin pieni ja heikko, että se nukahtaa niille sijoilleen. Käsketään riisumaan, kyllä vauva ihokontaktissa herää. Ei muuten herää.
Samalla joku tuuppaa vatsaasi tomerasti imetystyynyllä. Sattuu aivan helvetisti. Siellä vatsassa on kymmenkunta tikkiä. Tuon tyynyn olisi tarkoitus auttaa, mutta itsellesi se tekee lähinnä kömpelön olon. Lapsen kannattaminen muuttuu vielä hankalammaksi.

Hetken päästä kokeillaan että jos imetätkin kyljelläsi. Pääset hädin tuskin istuallesi, koska siihen vatsaan sattuu edelleen joka ikinen liike. Pieni lapsi makaa siinä sängyllä, kun yrität neuvosta kammeta itseäsi siihen viereen. Lopulta tuossakaan asennossa ei saada mitään aikaiseksi.

Jossain välissä vanhempi hoitaja käy viheltämässä pelin poikki ja patistaa toiset hakemaan korviketta. Lapsella on nälkä.

Kohta yritetään taas uudelleen. Mutta ei siitä toisesta tissistä, koska se vuotaa jo verta. Toisesta ei tahdo tulla mitään. Mutta jos nyt vaikka vartin kellottaisit niin sitten kokeillaan taas uudelleen.
Muista nyt että tätä pitää nyt sitten ruokkia kolmen tunnin välein kun paino on niin alhaalla.
Ei se haittaa jos sitä nukuttaa, otat ne vaatteet vaan aina reippaasti pois.

Muista juoda vettä. Kyllä se nousee kohta.

Kokeillaan pumpulla. Hoitaja tuhahtaa lopuksi: "no, ei sieltä nyt mitään tule".

***

Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni imetyksestä, jota yritin pari kuukautta Tähtisilmän syntymän jälkeen.
Välillä maitoa saatiin kerättyä muutamia kymmeniä millejä, välillä ei sitäkään. Tuona aikana join vettä kuin palokunnan ruuna, hikoilin, itkin, koin hirveää syyllisyyttä ja häpeää.

Tämän vuoksi en voinut olla kauhean innoissani Ylen uutisoidessa Pohjois-Karjalan keskussairaalan jättävän kolmeksi viikkoa pullot ja tutit kokonaan pois.
Ajatus on varmasti hyvä, sillä luulen että suurin osa äideistä kuitenkin toivoo kykenevänsä imettämään. Tällainen toiminta ei kuitenkaan tue tuoreita äitejä millään tavalla. Se painostaa ja syyllistää.

Omalla kohdallani kohtelu oli sairaalassa lempeää ja ymmärtäväistä. Silti tässä missiossa ei kohdallani onnistuttu. Siinä ei olisi onnistuttu pakottamallakaan.

Uutisen otsikosta huolimatta, lapseni sai tälläkin tavoin ihan kelvollisen alun elämälleen. Hän on terve ja (ilmeisesti) onnellinen kaksivuotias. Hän on saanut läheisyytensä muusta, kuin rintaruokinnasta ja halailee iltaisin vanhempiaan leikkien lomassa.

Ensi kertaan,
otetaanhan rennosti!

Your opinion is like a penis

It's ok to like it. Don't force it on others.

Katselin menneellä viikolla pari jaksoa Marja Hitikan uutta keskusteluohjelmaa ja myönnän, viihdyin ruudun ääressä ihan kohtuullisen hyvin. Lähinnä naureskelin röhönaurua käynnissä olleelle keskustelulle. Välillä näytettiin sitä seksikoulun sänkyä jossa tunnuttiin kopeloivan puolisoa jokseenkin vaivaantuneesti. Tästä on kuulemma ihan olemassa videosarja.

Kun huvittuneisuus sitten alkoi muuttua vaivaantuneeksi "ehhehhh, oon kuullut jo tään niin monta kertaa" -hyminäksi, jäin miettimään, että onko tämä vanhemmuus ihan oikeasti noin kamalaa? Pitikö tästä nyt ihan oikeasti tehdä ohjelma? No ok, onhan meillä Hottiksetkin, joten tässä rahat menee kai vähemmän hukkaan.

Meitä pyritään "tukemaan" vanhemmuudessa monin eri tavoin. On ohjelmia, oppaita, opettajia ja välineitä, joilla pyritään siihen, että jälkikasvusta tulisi mahdollisimman tasapainoista ja mieleltään sekä ruumiiltaan tervettä väkeä. Samalla toki pyritään myös siihen että itse vanhemman elämä muuttuisi mahdollisimman vähän. Muutoshan tarkoittaa automaattisesti sitä, että oma minä on kadonnut. Lopullisesti. Aamen ja näkemiin.

Viimeksi noin kuukausi sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa (Nimessä olisi muuten korjaamisen varaa, tästä on sosiaalisuus kaukana. Ehdotan uudeksi nimeksi Henkisen pieksennän mediaa tai Egoboost platformia) kolumniin lapsentahtisesta sormiruokailusta. SIIS MISTÄ?? Tästä(kin) aiheesta on kirjoitettu opas. Samoin on olemassa oppaat imettämiseen, pottailuun ja luultavasti jopa tasapainoiseen röyhtäyttämiseen. Eikö me oikeasti osata mitään ilman kirjaa? Opastaako opas oikeasti?
Tämän kirja-aiheisen kolumnin jälkimainingeissa viestiketjuun ilmoittautui äitejä, jotka kertoivat kirjan "muuttaneen heidän elämänsä". He ymmärtävät nyt että muulla tavoin toimiminen on suoranaista lapsen pahoinpitelyä. Purkkiruoka on paskaa, heillä syödään ainoastaan luomua. Luomukin annetaan sormiruokana, koska muuten lapsi hämmentyy. Mössöstä kun ei tiedä mitä siellä on.
Ihan tiedoksi, ennemmin tai myöhemmin luomukin muuttuu paskaksi, eikä siitäkään saa selvää mitä se alunperin oli.

Point being, en jaksa uskoa että esimerkin oppaalla on alunperinkään ollut kovinkaan monelle minkäänlaista opetuksellista(?) arvoa. Ennemminkin on ilmeisesti haettu tukea omalle mielipiteelle, jotta voidaan sitten arvostella muiden valintoja. Koska tänä päivänä kanssaihmisen tukaminen on täysin out. Toisenlaiset ajattelu- ja toimintatavat ovat vähintäänkin vahingollisia.
Sama kokemus jäi hiukan tuosta Hintikan ohjelmastakin. Suhde kärsii kun mielessä päällimmäisenä ei ole seksi ja oman ajan varmistaminen. Ihan kuin tätä ei jo jokainen tietäisi? Mutta piti silti muistuttaa, koska you know, elämä olisi liian helppoa ellei ihmisiä revittäisi jatkuvasti eri suuntiin.
Kivasti muuten sattuvat olemaan ristiriidassa nämä kaksi käyttämääni esimerkkiä. Veikkaan, että voimakkaasti omaa aikaa ottava äiti ja sormiruokaäiti ajautuisivat äkkiä törmäyskurssille.

Milloin vanhemmuudesta, parisuhteesta ja ylipäätään elämästä päätettiin tehdä noin vaikeaa? Oliko tästä joku äänestys jossain?

Itse poistun nyt tarjoilemaan lapselleni ihan tavallista ruisleipää. Se ei saata olla luomua, en nimittäin ole tarkistanut. Luulen, että ipana hämmentyisi kovasti jos lataisin hänen eteensä kasan jauhoja ja vettä, selittäen että "tästä se sun leipä tulee, kohta lähdetään sitten opiskelemaan että mistä se voi saadaan tohon päälle". Saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen.
En myöskään yhdy mieheeni matkalla keittiöön. Myös tämä saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen (ehkä myös 29-vuotias voisi hämmentyä).

Peace! Ensi kertaan

Ruuhkavuodet, nevahöörd.

Selailin hiukan matkaa blogia taaksepäin ja huomasin, että tässä ollaan oltu kiireessä viimeinen vuosi. Jatkuvasti.
Jokainen postaus alkaa pahoittelulla, ettei ole ehditty kirjoittamaan mitään. En ole ihan varma että onko tällä enää lukijoitakaan (huutakaa "hep", jos on).

Oli ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne että nyt eletään kai niitä ruuhkavuosia, tai ainakin ollaan kimppakyytikaistalla, jolla saa posottaa rivakammin. Hyvis.fi -sivusto tiesi sivistää tietämätöntä seuraavanlaisella analyysillä:

" Et ole voinut välttyä kuulemasta termiä "elämän ruuhkavuodet", joilla tarkoitetaan ajanjaksoa,  jolloin lapset ovat pieniä, työelämä kiihkeimmillään ja vapaa-aika on täytetty harrastustoiminnalla. Tähän palettiin kuuluu usein myös oman kodin hankinta, rakentaminen tai remontoiminen, jotka mahdollistuvat useimmille vain velkaa ottamalla.  Aikaa ja rahaa on aina riittämättömästi. 

Tiedät tulleesi paljon puhuttuihin ruuhkavuosiin silloin, kun aika ei ole enää omasi. "

Tätä samaa aihetta tulin tuumailleeksi heinäkuussa. Kynä käteen, raksi ruutuun.

[x] lapset (meillä yksikössä, yksi lapsi) pieniä

[x] työelämä kiihkeänä (no, kiihkeästä en tiedä, mutta kiire on ainakin. Koko ajan ollaan joko matkalla töihin tai töistä, taikka sitten pönötetään siellä itse työpaikalla)

[  ] vapaa-aika on täytetty harrastuksilla (siis millä? )

[x] rahat tai aika vuorollaan loppu

[x] aika ei ole omaasi (no ei, miun ajan omistaa työnantaja tai reilun vaahtosammuttimen kokoinen jälkikasvu)

Jatkoa seurasi:

"Urapolkuun pitäisi panostaa, lasten kanssa pitäisi ehtiä viettää aikaa, omasta hyvinvoinnista ja kunnosta pitäisi huolehtia ja siinä sivussa laittaa vielä terveellistä kotiruokaa. Elämänmuutoksia tulee vastaan varmasti. Omat vanhemmat saattavat tarvita apua, oma parisuhde on kriisissä tai päättyy eroon. Usein työelämän ollessa ”kiihkeimmillään” on myös perheen ruuhkavuodet käsillä."

Tämän luettuani sain migreenin, hyperventiloin ja käperryin sikiöasentoon kylppärin nurkkaan. Tämä ei itse asiassa ollut naurun asia, vaikka ajatus kelteisillään suihkun alla nyhjöttävästä pullerosta onkin melko koominen (enhän toki oikeasti noin tehnyt, vaikka mieli tekikin). Päivittäin pyörrytti, ahdisti, väsytti ja vitutti. Vuosia aisoissa pysynyt paniikkihäiriö rymisteli karmit kaulassa sisään ja istuutui pöytään kuin vanha tuttu, jota kukaan ei ollut kutsunut kylään. Koko komeuden kruunasi lähes sulkijalihaksen lamaannuttanut paskahalvaus (pardon my french) työpaikan takahuoneessa, joka sai kiviseinäksi tituleeratun hermokimpun (yeah, that's me) itkemään. Kamelin (tähän käy joku muukin eläin) selkä oli katkennut. Poks.

Seuraava muistikuva on lääkärin huoneesta, jossa juuri äitiyslomalta palannut nuori hoitaja katsoo ahdistuneen näköisenä väsynyttä kanssatoveria. Todettiin yhdessä tuumin, että jotain tartteis tehdä. Laitetaan hommat tärkeysjärjestykseen kun vielä voidaan. Mamma saikulle pariksi viikkoa ja huusaa.

Saikulla istuessani tuumasin, että muutosta täytyy tulla. Ei tässä pysytä nyt perässä enää.

Lokakuuhun mennessä heinäkuussa rustaamani lista oli hiukan muuttunut:

[x] lapset (edelleen) pieniä. Huom: havaittavissa kuitenkin positiivista kehitystä. Pätkä on ajoittain liiankin omatoiminen.

[  ] työelämä kiihkeänä (Työmatka lyheni ja sen voi istua bussissa. Työaikaa typistettiin ja mamma laitettiin osittaiselle hoitovapaalle)

[x] vapaa-aika täytetty harrastuksilla (No, harrastuksia on elvytetty, mutta ei niillä nyt koko aikaa ole täytetty)

[  ] rahat tai aika loppu (rahapuolesta ei vielä ole vertailukelpoista dataa, mutta ainakin 250 euron kuukausittainen bensalasku on historiaa. Aika ei ole ollut kortilla enää.)

[  ] aika ei ole omaasi (no, osittain edelleen totta, mutta nyt sitä jaettavaa aikaa tuntuu olevan enemmän).

Viimeisen kuukauden aikana on ollut jo aikaa neulomiselle ja päämäärättömälle töhertelylle. Koko aikaa ei ole tarvinnut suorittaa elämyksiä kuin viimeistä päivää. Tänään naureskelin tuulilasiin kiinnittyneelle vaahteranlehdelle. Siinä roikkuessaan mokoma muistutti erehdyttävästi sakkolappua. Point being, minä nauroin. Eikä se ollut sellaista väkinäistä "ehhehheehhhhh"-naurua. Voitolla ollaan.

Mikä tämän vuodatuksen merkitys oli? 

No, ensinnäkin ajattelin, että olisi hyvä tulla ulos kaapista. En ole täydellinen äiti (edelleenkään), en supernainen, enkä maailman paras kotirouva. 

Toisekseen, kokemuksesta tiedän, etten ole yksin. Meitä suorittajia ja väsähtäneitä mammoja on maailma väärällään. Valitettavasti väsynyttä naista parempaa näyttelijää saa hakea. Monia ajaa pelko. Kyseenalaistetaan oma onnistuminen naisena, ihmisenä ja äitinä. Saako äitiä väsyttää? Mitä se Siwan kassakin ajattelee? Saako tällainen edes lapsia tehdä? Kyllä se mieskin kohta lähtee naapurin Tiinan matkaan, koska Tiina jaksaa trimmata säärikarvansa kaksi kertaa päivässä. Töissä jos sanon etten jaksa, niin varmasti alkavat sitten hyysäämään. Reippaan ja selviytyvän esittäminen sujuu monelta yhtä luontevasti kuin hampaiden pesu.

Nykyisin on vaikeaa olla mieliksi kaikille, ilmeisesti itsensä miellyttäminen on vaikeinta. On vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, millainen haluaa olla. Olenko uraäiti? Kotiäiti? Kuriäiti? Lepsuäiti? Luomu vai normi? Purkki vai itsetehty? Pehmeä vai timmi? Meikattu vai naturel? Pitsisukka vai pitkä kalsari? Stringit vai puuteriset sloggit?

Pitäisi olla kaikkea kerralla, mutta päätön lammas ei saisi olla kuitenkaan. Mutta ei leijonakaan ole hyvä.

Yhdestä asiasta voi olla varma: Aina löytyy joku, jota ei voi miellyttää. Täytyy kai aloittaa siitä että oma peilikuva ei aiheuta akuuttia oksennusrefleksiä. 

Tällä hetkellä allekirjoittanut voi jo keikistellä kuvastimen edessä varovaisen tyytyväisenä. Sen kuuluisan tunnelin päässä on valoa, eikä kyse ole vastaantulevasta pendolinosta. 

Kanssanaisille (ja väsyneille miehille myös) kohotan jättikokoista teekuppiani ja marinoin varpaitani joskus aikoja sitten neulomissani villasukissa. 

Peace!

ps. pitäiskö tehdä lupaus että jaarittelisin aina kerran viikkoon edes jotain?