A niinkuin addiktoiva, B niinkuin bujo

"Nyt mä sekosin", oli eräs tuttu tuumannut innostuttuaan Bullet Journaleista. Lukiessani hänen aiheesta kirjoittamaansa blogipostausta en voinut kuin nyökytellä ja tuhahdella: "kaikkeen ne nuoret näinä päivinä ryhtyvät. Minun nuoruudessa ostettiin Sooda, eikä puljattu joutavia.".

Bullet Journalin eli tuttavallisemmin Bujon tarkoitus ei auennut minulle ensimmäisellä lukukerralla, eikä edes toisella. Kävin jopa Planner lovers Finlandin nettisivuilla ihmettelemässä tätä ilmiötä, joka tuntui leviävän kuin täit päiväkotiryhmässä. Ei auennut, ei. Ehdin jo tuumata, että ei ollut nyt minun juttuni tämä, kun sitten jotenkin ajauduin kirjoittamaan Pinterestiin hakusanan "Bujo".

Tähän kohtaan voi halutessaan kuvitella enkelikuoron laulamaan ja osoittaa itseään taskulampulla silmään noin niinkuin taivaan avautumisen merkiksi.

Sadoittain erilaisia kalenterimalleja, sisällysluetteloja, kauniita kuvia ja kekseliäitä käyttötarkoituksia viikkoplannereista kauppalappuihin ja sukkalaatikon inventaariolistauksiin. Kävi ilmi, että Bujo on kalenterien, ToDo-listojen ja päiväkirjojen rakkauslapsi, jonka hyvänä haltiakummina toimivat luovuus ja hyvä mieli. Lähes poikkeuksetta tekijät hehkuttivat Bujoa maasta taivaisiin ja tunsivat ylpeyttä omasta tekemisestään. Joku oli keksinyt, että tablettien ja älypuhelinten kulta-aikana onkin palkitsevampaa tehdä jotain omin käsin.

Kuka ihme tämän keksi? Miksi hänelle ei ole myönnetty vaikkapa Nobelia?

Bullet Journalin kehitti Amerikkalainen Ryder Carroll (huom. komea mies, komea ansioluettelo). Bujo nykymuodossaan on ilmeisesti pitkän harkinnan, sekä onnistumisen ja erehdyksen kautta syntynyt tuote, jonka ideana on, että kukin tekee Bujostaan omanlaisensa. Selaamissani Bujoissa tyyli on ollut aikalailla vapaa, vaikka "ranka" usein noudattaa tiettyä kaavaa.

Itselleni lopullinen Ahaa-elämys (tai pikemminkin "oumaigaad miten tätä ei voinu tajuta") tuli alla olevan taulukkoa tuijottaessa:

Lähde: Pinterest & www.tinyrayofsunshine.com

Tuon taulukon jälkeen se oli selvää. Tähän junaan olisi pakko päästä kyytiin.

Seuraavaksi löysin itseni Prisman paperitarvikkeiden hyllyltä ihmettelemästä erilaisia vihkoja ja muistikirjoja. Mikään ei oikein tuntunut olevan mieleinen ja myös ruudutus tai pikemminkin ruuduttomuus mietitytti. Tiesin että ruutupaperi ajaisi minut hulluuden partaalle, mutta niin tekisi täysin valkoinenkin sivu. Ei olisi malttanut kuitenkaan odottaa. Vaan nyt ei kannattanut hoppuilla. Vihkot ja muistikirjat jäivät sillä kertaa hyllyyn ja kotiin kannettiin ainoastaan muksun kumisaappaat.

Paria päivää myöhemmin suuntasin Suomalaiseen Kirjakauppaan, sillä heidän verkkokauppansa mukaan valikoimiin kuului muutama muistikirja himoitsemallani pistekuvionnilla, joka helpottaisi piirtämistä, mutta ei häiritsisi silmää samalla tavoin kuin ruutu. Kauppaan astuessani ajattelin muistikirjahyllyllä, että Adlibriksellä oli TODELLAKIN parempi valikoima. Tässä vaiheessa en vain enää jaksanut odottaa kauempaa, ja nappasin mukaani Otavan muistikirjan ja muutamia tusseja. 

Kotiin tultuani onnistuin jotenkin laskemaan ostokseni kaikessa rauhassa keittiön pöydälle, jossa ne saivat maata jollain ilveellä rauhassa iltaan saakka. Lasten käytyä nukkumaan se sitten alkoi...

..eikä loppua näy:

Useamman päivän ajan, olen käyttänyt vapaa-aikani erilaisten Bujo -mallien suoranaiseen liikakäyttöön, sekoitettuna sopivaan määrään doodle -tutoriaaleja ja handlettering -ohjeita. Ideoita putkahdelee, kuin teini-ikäiselle näppylöitä ja kyniä on saanut olla teroittelemassa jatkuvasti. Olen spämmännyt Instagramini tukkoon valmistuneista kuvista ja Pinterest ehdottelee haku- ja pin -historiasta johtuen pääasiassa Bujoihin liittyviä pinnejä. Koukuttuminen kävi varoittamatta ja nopeasti. Nähtäväksi jää, kuinka kauan tätä kestää ja mitkä ovat seuraamukset.

My weapons of choise: Kolme purkillista puuvärikyniä

Tyylejä tälle on ymmärtääkseni monia ja tutkailin itsekin esimerkiksi kirjakaupan tarravalikoimaa. Halusin pitää homman suhteellisen helppona (ja halpana), joten ostin kirjan lisäksi ainoastaan yhden mustan mustekynän (ja pikkupaketin tusseja, jotka eivät sopineetkaan käyttötarkoitukseen). Piirrän kuvat itse ja väritän ne puuväreillä. So far, taktiikka tuntuu olevan minulle sopiva.

That's it. Äetikin sekosi. Onko seuraavaksi sinun vuorosi?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Jos luit tämän, olet luultavasti jo tietämättäsi altistunut Bujo -bakteerille. You have been warned.

Life is like a box of chocolates. ..they all taste pretty damn good and it's ok to try several.

Olen vuosia sitten ollut hyvinkin spontaani ja kuvailemiseeni on sopinut esimerkiksi "räväkkä". Olin se joka teki mitä muut eivät viitsineet ja kysyi ne kysymykset joita kukaan muu ei viitsinyt kysyä. Olin se, joka nauratti muita ja joka piti hyvänä ideana vetää housut kinttuihin keskellä kaupunkia tai joka heittäytyi koulunäytelmiin koko kymmenvuotiaan tunneskaalallaan.

Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.

Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.

Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.

Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..

Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.

Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.

Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:

Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.

Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois.  Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)

Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.

Ensi kertaan,
Toodles!

Ruuhkaviikot?

Huhu, elossa ollaan, vaikka hiljaista on ollutkin. Olen tuntenut hurjaa kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on aikaa tehdä käsitöitä ja toteuttaa luovia ideoitaan muutenkin kuin pikaisissa päiväunissaan. Itselläni aika menee melkolailla töissä (kyllä, sinne palattiin. paluu oli vaikeampaa äidille, kuin mitä se oli tyttärelle) ja kotona Tähtisilmää halaillessa.

Viimeisiin äitiyslomaviikkoihin mahtui vierailuja merten takaa, useita illallisia loppukesän auringossa ja MUUTTO uudelle paikkakunnalle. Tuo viimeinen tapahtui kolme viikkoa sitten ja yritän toipua tapahtuneesta edelleen :D

Koska en ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään (noin niinkuin käsitöiden saralla) päätin esitellä teille kotimme valkeita seiniä ja sitä ainoaa viime viikkona harrastamaani käsityötä josta kykenen suoriutumaan: naulojen ja taulukoukkujen seinään kiinnittämistä.

Näistä, ainakin omaa mieltäni lämmittävistä yksityiskohdista siirryn esittelemään käsityön josta en tunnu suoriutuvan kunnialla ihan hetkeen:

Niitä on kuusi.

Hello stud!

Innostuin jokin aika sitten shoppailemaan Facebookin Askartelu -kirppiksellä. Nimensä mukaan kirppikseltä löytyy kaikenlaista askarteluun liittyvää, muun muassa kaipaamiani niittejä ja helmiä. Parin onnenkantamoisen seurauksena postipoika kiikutti minulle sievoisen kasan mm. pyramidiniittejä, joille minulla olikin jo projekti valmiina.

Ostin viime kesänä kirppikseltä Lindexin repaleiset farkkushortsit, joita käytin koko raskausajan (loppuaikana tosin jatkopalan kanssa) ja jotka ovat päässeet ahkeraan käyttöön myös vatsakummun pienennyttyä. Koska omistan kuitenkin useammat shortsit, ajattelin että yhdet  voisi valjastaa diy -projektiin. Nyt jo entistä repaleisemmiksi muuttuneet farkkupöksyt sopivat tähän mainiosti.

Kasa niittejä, ratkoja, sekä pihdit aseinani kävin housujen kimppuun. Useamman niittipiikin aiheuttaman ähkäisyn jälkeen olin saanut aikaiseksi seuraavaa:

(joku voisi tuhahtaa, että et sitten viitsinyt koko taskua irrottaa...)

 

Sisäpuolelle tarvittiin vielä vuorikangasta taskun kohdalle, sillä en välttämättä halua niittien pistelevän jatkuvasti pakaraani. Toisekseen, en tiedä noiden niittien pesunkestävyydestä, joten mahdollisen ruostumisen varalta on ehkä aiheellista välttää ihokontaktia noiden piikkien kanssa.

Lopputulos on ainakin tekijänsä mielestä onnistunut. Räyheyttä löytyy, mutta se ei kuitenkaan loikkaa heti silmille.

Niittejä löytyisi vielä lisää (reilusti), mutta pitänee harkita tarkkaan mihin nuo kallisarvoiset metallipalaset käytän :)

Ensi kertaan,

Toodles!

Pelastakaa converset

Törmäsin taannoin kirppisreissullani pariin erityisen surkean näköisiä tennareita. Kyseessä olivat täysin ehjät ja käyttökelpoiset kengät, mutta edellinen omistaja ei ollut joko halunnut/jaksanut/osannut pestä niitä koskaan. Hintaa rusehtaviksi muuttuneille rassukoille oli laitettu 2 euroa.

Tuolla hetkellä kenkien kotiuttamisen ainoa syy oli se, että olen melkoisen merkkiuskollinen mitä tulee tennareihin. Converse on selkeä suosikki, sillä en ole koskaan käyttänyt mukavampia kenkiä.

Kotona pyykkäsin kendät tahranpoistoaineella ja muutamalla muulla hiukan epäilyttävällä töhnällä (mm. hankausnesteellä) ja puhdistin kumiosat "taikasienellä". Selvisi, että kenkävanhusten alkuperäinen väri oli ollut lohenpunainen. Kulunut vaalea pinkki oli mielestäni suloinen, mutta mielen perukoilla muhi jo idea kenkien muokkaamiseen.

...Kului pari kuukautta ja tulin hankkineeksi parilla eurolla suuren pussillisen sekalaisia helmiä. Siitä se ajatus sitten lähti.

Valikoin helmipussista violetin ja pinkin sävyisiä, sekä hempeitä pastellivärisiä helmiä. Mutu-tuntumalla sommitellen mentiin. Aluksi suunnittelin myös kiinnittäväni sekaan muutamia pyramidiniittejä, mutta päädyin hylkäämään niitit projektin edetessä.

 

Helmet on ommeltu kaksinkertaisella langalla (krhm..yksi kerrallaan) tennareiden ulkoreunaan. Toisen puolen jätin tyhjäksi, koska en halunnut helmien hankaavan toisiaan vasten kävellessä (toissijainen seikka tottakai on se, että helmet yksinkertaisesti loppuivat).

Popot odottelevat vielä arvoisiaan nauhoja, jonka jälkeen nämä jaloissa pääsee kesäkadulle tepastelemaan :) En ole osannut sielä päättää sopisiko näihin paremmin valkoinen vai vaaleanpunainen satiininauha..

Helmien ompelu sujui sutjakkaasti iltahommina elokuvia ja Sinkkuelämää katsellen. Ainoa kohta jota ehkä hankalammaksi voisi kutsua oli kantapään kohdalla, sillä tennarit vahvistetaan noista kohdista. Tässä tapauksessa kantapään kohta oli vahvistettu kumilätkällä, josta hentoinen ompeluneula ei taistelutta halunnut mennä läpi. Noista kohdin helmet on ommeltu ainoastaan pintakankaaseen, kun taas muissa kohdissa neulan sai survaista läpi kaikista kangaskerroksista.

That's it! Conssit pelastettu! ..Varastossa olisi yhdet toisetkin vanhat tennarit meikkiä odottamassa.

Seuraavaa projektia varten on jo varastoituna niittejä ja kankaisia ruusun terälehtiä..

Seuraavaan kertaan,
Toodles!

Täti vihreän paluu ja neulojan harharetki

Blogi ja sen kirjoittaja pitivät Facebook -lomaa viime viikolla, joten aivottomaan facebook -koomaamiseen kulunut aika tuli käytettyä inspiraation etsimiseen erinäisistä lähteistä. "Lakko" oli tietoinen ratkaisu, en halunnut olla kaiken aikaa tavoittevissa. Huomasin haaveilevani ajasta, jolloin käytettiin lankapuhelimia ja läheteltiin kirjeitä etanapostilla.

Kun iPad sylissä istumiseen kului normaalia vähemmän aikaa, alkoi aivoissa tapahtua jotain hetkellisesti unholaan jäänyttä: ensimmäistä kertaa Tähtisilmän syntymän jälkeen alkoi tehdä mieli muun muassa sisustaa. Tämä johti taas siihen, että esimerkiksi eräänä iltana joku ohikulkija olisi voinut  bongata mieheni keikkumassa olohuoneen ikkunassa vaihtamassa verhoja.

Tiedän joka vuosi kevään olevan tulossa, kun mieleni alkaa vaatia vihreää ympärilleen. Niin kävi tänäkin vuonna. Talvisen violetin ja ruskean korvasivat raikas omenanvihreä ja kirkas lasi.  Koti tuntuu jälleen muutamaa neliötä avarammalta, ja talven tunkkaisuus (joka vielä ennen joulua tuntui kotoisalta) on pyyhitty pois.

Täti vihreä saapui tänä vuonna hiukan etuajassa, mutta ulkona näyttää tapahtuneen samoin. Vaikka olen aikaisemmin ollutkin enemmän talvi-ihminen, olen valmis myöntämään että tämän talven päättyminen ei harmita lainkaan. Kunnon pakkasten (tai edes välttävien sellaisten) puuttuessa vaunulenkit loskassa ja sateessa olivat melkoista tuskaa. Kuivilla pyöräteillä lenkkeily taas saa jopa kaltaiseni sohvaperunan innostumaan ulkoilusta.

Kuten otsikko kertookin, tein harharetken virkkauksen käsittämättömään maailmaan. Jaksan aina mainita kaikille, etten ole koskaan osannut virkata. Tai osaan toki virkata; ketjusilmukkaa, mummonruutuja, ja kippoja. Kippoja, joista alunperin on aina ollut tarkoitus tulla patalappuja.

Brompton cardiganin jälkeen en jaksanut keskittyä heti uuteen neuletyöhön, joten kaivoin pölyttyneen virkkuukoukkuni laatikosta ja keräsin lähettyvilleni muutamia jämälankoja. Jos joisin alkoholia, olisin varmasti myös varustautunut pullollisella (laatikollisella) punaviiniä.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja odotuksia muutaman päivän kuluttua virkkuukokoelma näytti tältä:

Olin yllättynyt siitä kuinka rentouttavaa virkkaaminen loppujen lopuksi oli. Pidin erityisesti korien virkkaamisesta ja toiseksi valmistuneessa suuremmassa korissa uskaltauduin jo kokeilemaan pientä kuviotakin.

 

Himppumummon patalappuja olen virkannut aiemminkin ja todennut mallin myös käytössä mieleisekseni. Vihervimman iskettyä keittiöön oli saatava taas uusi pari patalappuja. Lankana käytin Novitan 7 veljestä -lankaa.

Ensimmäisenä valmistuneessa sammalenvihreässä korissa on pyöreä pohja ja olenkin siitä erityisen ylpeä. En nimittäin ollut koskaan aikaisemmin onnistunut virkkaamaan mitään pyöreää.

Toisen, suuremman korin pohjan virkkasin neliöksi. Keskelle jäi reikä, jonka parsin lopuksi umpeen. Kori muutti kylpyhuoneeseen toilettipaperien kodiksi, joten pohjan kauneusvirhettä tuskin tullaan kovinkaan useaan otteeseen näkemään.

Virkkaushulluttelu oli sen verran onnistunut, että melkein tekisi mieli virkkailla koreja lisää. Ehkä niitä varten täytyisi kuitenkin hankkia puuvillaa tai matonkudetta...

Viikkoon mahtui siis paljon jos jonkinlaista. Kävin myös pariin kertaan kirpputorilla ja mukaan tarttui jälleen esimerkiksi uusia vaatteita kevättä ja miksei kesääkin varten.

Sokerina pohjalla ja kirsikkana kakussa oli kuitenkin naistenpäivän kukkailottelu, josta blogiin asti päätyivät mieheltä saadut tulppaanit. Olen ilmeisesti kertonut tarpeeksi selkeästi että suosin tulppaaneja yli muiden kukkien. Neilikoilla pääsee myös suosioon :)

Onko ruudun toisella puolella virkkauspeukalo keskellä kämmentä syntyneitä? Vaatiiko tällaisesta toipuminen fysioterapiaa?