Superwomen among us

Tänään oli sellainen päivä, että lapsiperhearki ei hetkellisesti tuntunut juhlalta. Tai ei ainakaan sellaiselta juhlalta johon itse haluaisin osallistua.

Kantaessani 15 kilon painoista kirkuvaa, potkivaa ja varoittamatta purevaa möhkälettä, jota myös lapseksi voitaisiin kutsua, kotiin päiväkodista, tulin miettineeksi että onpahan kiva tietää kotona odotavan jonkun jolle voin tästä kertoa. Toinen, jolle voin sanoa että "Ota sinä ohjat. Nyt ei omat hermot riitä". Hetkinä, jolloin tuntuu ettei lapsen kanssa ole minkäänlaista yhteistä kieltä, on helpottavaa muistaa, että samassa osoitteessa asuu joku, joka jakaa tämän kaiken.

Eilen, 21.3. vietettiin kansainvälistä yksinhuoltajapäivää. Suomessa yhden vanhemman perheitä on noin 120 000, heistä naisia on suurin osa. Osa yksinhuoltajista on tehnyt jo lasta suunnitellessaan tietoisen päätöksen hankkia lapsi yksin, mutta suurimmalla osalla tiet ovat eronneet lapsen syntymän jälkeen. Omassa tuttavapiirissä yksinhuoltajia on muutama, heistä omaa isääni lukuunottamatta kaikki ovat naisia.

Meillä isä päätyi huolehtimaan kahdesta lapsestaan yksin siinä vaiheessa kun olimme molemmat jotakuinkin teini-ikäisiä. Siskoni kanssa ymmärsimme siis molemmat mistä on kyse. En osaa sanoa, tekikö se asiasta helpompaa vai vaikeampaa, vai oliko sillä kenties mitään merkitystä. Varmaa on kuitenkin se, että isän ja äidin saappaiden yhtäaikainen käyttäminen oli varmasti vaikeaa, rankkaa ja ajoittain totaalisen tympeää.

Yhden huoltajan perheessä on melko tavallista että yksi vanhempi on 100% vastuussa lapsistaan 24 tuntia vuorokaudessa. Mahataudin iskiessä molempiin yhtä aikaa, ei ole sitä toista jolle hoitovuoron voi lykätä. Sairastelukierre kuormittaa vanhempaa entisestään ja vaikeuttaa arjen pyörittämistä. Kiukunpuuskassa teutaroivaa nappulaa ei voi antaa sille toiselle, koska sitä toista vanhempaa ei ole. Joillakin apuun on saatavilla perhetyöntekijä, sisarukset, ystävät tai isovanhemmat, toisilla tukiverkot on kudottu suuremmilla rei'illä. Yksinhuoltajalta vaaditaan sivusta katsottuna liuta erinäisiä pätevyyksiä valtakunnansovittelijasta yhden miehen tivoliin ja budjetointieksperttiin. Ja sitten saattaa olla vielä mielessä toive siitä uudesta parisuhteestakin. Ja päivässä on edelleen 24 tuntia.
Toisaalta yksinhuoltaja päättää myös lapsensa kasvatuksesta yksin. Ei tarvitse kolistella sarvia yhteen ainakaan sen puolison kanssa siitä, millaisen kasvatuksen lapsi saa. Osa yksinhuoltajista kertoo tämän olevan se yksinhuoltajuuden positiivinen puoli.

Tuota kaikkea miettiessä menee oma pää aika helposti pyörälle. Ei sitä kaikkea osaa edes käsittää.

Mutta se on selvää, että meidän keskuudessamme kulkee muina naisina ihan mielettömiä superlyylejä.

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Kuten sanottu, olen omakohtaisen tietoinen  ettei yksinhuoltaja ole aina välttämättä äiti. Isätkin rokkaa yhden hengen perheissä. Tällä kertaa halusin naisena kiinnittää huomiota kanssasisariini.

Perheenäidin mindfulnessia

Käydessäni taannoin psykofyysisessä terapiassa, terapeuttini tuli kysyneeksi, otanko aikaa itselleni. Välitön vastaus oli "En", mutta lisäsin siihen että olen kyllä yksin kun tiskaan. Terapeuttia se tuntui hiukan naurattavan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, ymmärsin että tilanne on juuri sellainen tällä hetkellä. Ensin ajatus oli vähintäänkin masentava, olenhan aina toitottanut että minusta ei ainakaan tule äitiä joka unohtaa ottaa aikaa itselleen. Sitten tajusin ettei tilanne olekaan niin säälittävä kuin miltä se kuulostaa.

Hankittuani ihka ensimmäisen tiskikoneeni keväällä 2013, vannoin etten koskaan enää ikinä tiskaa yhtään mitään käsin. Näiden muutaman vuoden aikana unohdin, kuinka paljon oikeasti salaa pidin tiskaamisesta. Saippuan kuplissa, pehmeässä pesusienessä ja puhtauttaan narisevassa astiassa on jotain sellaista, mikä ajaa minut melkein nirvanan partaalle. Siinä missä sisareni nauttii siskonmakkaroiden puristelusta, minä nautin tiskauksesta. Yksi rakkaimmista ja parhaiten säilyneistä tuoksumuistoistani liittyy tiettyyn astianpesuaineeseen. Lieneekö siis ihmekään, että koen rentoutuvani astioita kuuratessani. Osasyy lienee myös se, että kyynärpäitä myöten saippuavedessä on hankalaa olla kenellekään muulle läsnä. Muille kuin itselleen.

Mindfullnessissa pyritään pohjimmiltaan jättämään menneet ja olemaan murehtimatta tulevasta. Pyritään siis tietoisesti elämään hetkessä, hyväksyen kuitenkin se, että oma mieli saattaa harhailla milloin mihinkin. Mielen "sitomisen" sijaan, karannut ajatus pyritään palauttamaan takaisin tähän hetkeen sillä tavoin kun se sillä hetkellä on mahdollista. Harjoituksissa tunteet ja ajatukset pyritään tunnistamaan ja hyväksymään sellaisinaan. Itselleni terapiaa suositeltiin viime kesänä, koska kärsin erityisen voimakkaasta synnytyspelosta. Kuopuksen syntymän jälkeen toivoin itse voivani jatkaa käyntejä, koska koin terapiakäyntien lisäävän voimavarojani ja vähentävän stressiä.

Tarkoituksena on ollut, että tekisin rentoutusharjoitteita kotonakin, mutta nykyisin tuntuu että harjoituksille on todella heikosti aikaa. Osasyy tähän on se, että miellän harjoitukset edelleen pitkiksi meditaatiosessioiksi, vaikka lyhimmillään harjoitus voi olla mielen kiinnittämistä muutamaan hengenvetoon liikennevaloissa seisoessa. 

Tiskaaminen ei ole puhtaasti tällainen harjoitus, sillä ajatukset harhailevat valtoimenaan suurimman osan ajasta. Kyse on enemmänkin siitä, että tiskatessani olen jokseenkin pysähtyneessä tilassa ja ajatukset on helppo tunnistaa ja "päästää menemään". Saippuan tuoksu nitoo tiskatessa tähän hetkeen ja jokainen pesusienen aikaansaama narahdus astiaa vasten muistuttaa palaamaan takaisin ajatuksista. Altaan kuuma vesi maadoittaa tähän hetkeen. Vasta lavuaarin koristessa veden loppumista, palaan takaisin osaksi ympäröivää maailmaa. Rentoutuneena.

Joten, kun minulta kysellään, että kuinka meillä pärjätään ilman astianpesukonetta, vastaan että ihan loistavasti (toistaiseksi). Ehkä piakoin on aika yrittää tehdä harjoitteita toisella tapaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin. 

..Satuin muuten löytämään tänään sitä muistojeni astianpesuainetta ja se tuoksui edelleen samalle kuin 17 vuotta sitten. Tiskihetket ovat siis muuttumassa entistä paremmiksi.

Ensi kertaan,

Toodles!

Mä joka päivä töitä teen

Tällä kertaa en kirjoita omasta työstäni, vaan Muksun. Tulin tänään kaupassa miettineeksi lasta ja lapsen töitä, samalla kun Nappula työnsi innoissaan pientä ostoskärriään hyllyjen välissä.

Mietin omaa lapsuuttani ja töitä joita itse tein. Kasvoin jokseenkin maalla, ja sain osani mm. peltotöistä ja ns. pihahommista. Meillä tehtiin töitä aika paljon ja esimerkiksi kesälomalla pidettiin huoli siitä ettei mukula homehdu riippumatossa nenä Aku Ankassa koko kesää. Keväällä istutettiin perunaa ja muuta, kesän aikaan kitkettiin ja kasteltiin, syksyllä korjattiin satoa. Pilkottiin puita pinoon, kannettiin vettä, kalastettiin, pestiin matot rannassa, hankittiin taskurahaa voikukkia nyppimällä, tiskattiin ja autettiin keittiössä. Oli koko ajan aika paljon tehtävää.

Nykyisin asiat ovat hiukan toisin. Jo omassa lapsuudessani voitiin puhua melko keveästä työmäärästä, mutta muutaman menneen vuosikymmenen aikana kotitöiden määrän on huomattu vähentyneen merkittävästi. Samalla on kuitenkin ymmäretty, että kohtuullisella työllä on lapsen kehitykselle huomattava merkitys. Pienistä tehtävistään lapsi oppii ottamaan vastuuta ja valmistaa työntekoon aikuisena. Kotitöiden on katsottu olevan hyväksi lapsen itsetunnolle, lapsi muodostaa kuvan itsestään osana yhteisöään ja perhettään. Hän saattaa myös tuntea ylpeyttä omasta työpanoksestaan.

En tässä nyt todellakaan kannusta laittamaan taaperolle talikkoa kouraan ja viskaamaan ovesta ulos perunapeltoon pari leipäpalaa taskussaan.

Meillä asustaa taapero, joka on pienestä saakka halunnut osallistua samoihin juttuihin, mitä isi ja äitikin tekee. Oli sitten kyse isästä soittamassa kitaraa tai asentamassa kovalevyä, tai äidistä pesemässä autoa tai kuuraamassa lattiaa, on Nappula ollut aika innoissaan auttamassa. Ja Nappulan annetaan osallistua. Allekirjoitan täysin toteamuksen, jonka mukaan lapsi tuntee ylpeyttä tekemästään työstä. Nappula on silminnähden iloinen saadessaan kehuja ja kiitosta tekemisistään.

Mitä 2-3 vuotias sitten voi tehdä. Laitetaanko pilkkomaan salaattia tai keittämään munia? No tuskin.

Meillä Nappula aloitti tyhjentämällä astianpesukonetta. Ensin lattialle (ei osattu vielä kävellä), sittemmin ollaan päästy jo lajittelemaan haarukat ja veitset oikeille paikoilleen. Pesukoneen tyhjennys on mieleistä puuhaa, joka tehdään yhdessä. Vanhemmalla ja lapsella on omat tehtävänsä ja lapsi tekee hommansa äärimmäisellä hartaudella.
Koneen täyttöä ollaan tehty hiukan sen mukaan kuinka sottaista tavaraa kyytiin on menossa. Lapsi osaa myös käynnistää koneen kun hänelle kerrotaan mikä ohjelma laitetaan ja mistä startataan. Skilli, jota esimerkiksi perheen kaksilahkeisella ei ole.

Iän mukaan kotitöitä on lisätty lapsen kiinnostuksen mukaan. Aina Nappulaakaan ei huvita, jolloin asiasta joko neuvotellaan tai tehdään yhdessä. Vähän puhuvan parivuotiaan kanssa voi kyllä sovitella työtehtävistä yllättävän helposti, yleensä selvennetään, että kotityön tekemisestä seuraa jotain kivaa tekemistä.

Nykyisin Nappula tekee ikätasoonsa nähden oikeastaan juuri niitä töitä, mitä odottaa voikin. Hän siivoaa omaa huonettaan ja korjaa lelut kasaan yhdessä aikuisen kanssa, vie likaiset vaatteensa omaan pyykkikoriin ja heittää vaipat ja nenäliinat roskiin. Nappula tykkää jostain syystä pyykkihuoltoon osallistumisesta, vaikka kammoksuukin alakerran pyykkituvan petomaista teollisuuskonetta. Erityisesti pyykin ripustaminen tuntuu olevan mieleistä puuhaa. Myös omat vaatteet ja kengät laitetaan eteisessä niiden omiin laatikoihin. 

Viime viikkojen aikana on tutustuttu pöydän kattamiseen. Isille laitetaan iso lautanen, samoin äidille. Viereen laitetaan haarukka ja veitsi, lapselle itselleen katetaan oma pienempi lautanen ja omat välineet. Ruokailuvälineet Nappula osaa hakea itse laatikosta ja laittaa paikalleen.

Mitä muihin töihin tulee, Nappula pitää erityisesti moppaamisesta ja pyyhkii pölyjä. Lisäksi perheen kissaa ruokitaan ajoittain liiankin avokätisesti. Viimeksi tänään opeteltiin ostoskärryn ohjaamista kaupassa ja punnittiin yhdessä ostoksia.

(Lisää sopivista kotitöistä listaa mm. Vauva.fi)

Taaperon into kotitöihin on käsittämätöntä ja hienoa. Ilmeisesti tästä pitää nauttia nyt, koska 15 vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen. 

Tällä hetkellä kuitenkin on hyvä ajatus kannustaa pientä osallistumaan kodin töihin, sillä lapsi kerää sitten myöhemmin työnsä hedelmät.

Toistaiseksi Nappula ei saa työstään palkkaa, muutoin kuin lupaamalla piirrettyjä kunhan työ on tehty, mutta häntä tottakai kehutaan ja kiitellään. Kiitos tuntuu riittävän toisaiseksi. Myöhemmin tarvinnee paneutua viikkorahoihin tai muihin palkitsemissysteemeihin.

Lisää aiheesta voi lukea mm: Terve.fi-sivustolta ja Marttojen kannan asiaan voi kertoo Yle.fi

Millaisia töitä teillä tehdään?

Ensi kertaan, 

Toodles!

***

Blogi vaihtoi nimeä, mutta tämä ei tarkoita että täällä muututaan äityleiksi. Kirjoitan edelleen muistakin aiheista, mutta koska tätä jälkikasvua nyt on, lienee aika luonnollista että muksuarki aiheissa vilahteleekin. Jos lähden jonain viikonloppuna ördäämään paikalliseen kuppilaan, lupaan sitten kirjoittaa siitäkin. Ehkä otan jopa kuvia.

Hyvä ruoka, tyytyväinen lompakko

Viimeksi kerroin ohimennen perheemme ruokabudjetista osana suurempaa talouden hallinnan kokonaisuutta. Koska ruoka on heti vuokran jälkeen perheemme suurin menoerä, ajattelin pureutua siihen hiukan enemmän.

Meidän perheen kolmen hengen (+kissa) ruokabudjetti on karkeasti noin 100€ viikossa. Tähän sisältyvät naperon vaipat, välttämättömät siivous- ja hygieniatarvikkeet, sekä ruoka ja hiekka kissalle. Sen, mitä olen mm. Facebookin Fb Kokit -ryhmän keskustelua seurannut, on ruokabudjettimme ns. keskiluokkaa. Emme missään nimessä ole niitä supernuukia, jotka osittain pakosta ruokkivat puoli kylää muutamalla kolikolla, mutta emme myöskään onnistu upottamaan poskettomia määriä rahaa ruokaan.

Jos vain on mahdollista, teen meille viikonloppuna seuraavan viikon ruokalistan, valitsen ruokaohjeet valmiiksi viikkoa varten omaan kansioonsa (selaimessa siis) ja teen kauppalistan. Yleensä viikolla täydennetään maitoa, vihanneksia ja hedelmiä.

 Olen seurannut meidän kauppakuitteja nyt noin kuukauden ajan ja samalla on tullut hiukan vertailtua ruokakauppojen hintatasoja. Lyhyen ajan perusteella S-ryhmän ruokakassi tuntuu kulkevan melko edullista, noin 60-70 euron keskitietä. Plussaa siitä, että kotimaista löytyy hyvällä prosentilla, ja saatavana on useita vaihtoehtoja samasta tuotteesta. K-kauppohin en ole tässä ajassa ehtinyt, mutta aikaisemman kokemuksen perusteella kokemus on, ettei tuota ainakaan alitettaisi. Lindlin ruokakassi oli kuukauden sisään halvin, mutta aika niukasti. Lidlin kohdalla mainittakoon, että vaikka hinta saattoihin olla muutaman euron pienempi, oli hermojen menettämisen arvo mittaamaton. Noita kauppoja vaan ei ole tehty isojen ostosten tekoon. Lisäksi valikoima on suhteessa muihin kauppoihin niukka, kaikkea ei tahdo löytyä ja useissa tuotteissa joutuu tyytymään tuontitavaraan. Saatan kuulostaa nirsolta, mutta veikkaan että Prismat ja S-marketit saavat meidän perheen ruokarahat jatkossakin.

Mitä meidän perheen viikon ruokalista sitten sisältää?

No, pyrin siihen että meillä ei syötäisi samaa ruokaa edes kahta päivää peräkkäin. Korkeintaan niin, että edellisen päivän ruokaa on seuraavan päivän lounaalla. Varsinkin keittojen kohdalla jää usein reilummin tähteitä, jolloin niistä syö kaksi ihmistä lounaan helposti.

Esimerkiksi tulevalla viikolla ruokalista näyttää tältä:

Maanantai: Jauhelihaohratto
Tiistai: Kesäkeitto
Keskiviikko: Janican broileri-riisipaistos
Torstai: Linssi-Pekonikeitto
Perjantai: Kebabkiusaus
Lauantai: Juustoinen nakkikeitto
Sunnuntai: Kana-riisipaistos smetanalla

Ruokien kylkeen vaihdellen vihanneksia ja lisukkeeksi ruisleipää. Jälkiruokia meillä ei juurikaan harrasteta, mutta esimerkiksi eilen tehtiin ruoan hautuessa lettuja ja tänään syötiin possupihvin ja lankkuperunoiden päälle vesimelonia.

Ruokalista toki käsittää ainoastaan päivälliset ja lounaat. Muilla aterioilla meillä syödään aika paljon puuroa (erityisesti muksu, sillä puuroa menee aamulla ja illalla), hedelmiä, marjoja ja voileipää. Ruokajuomana on pääasiassa vettä, aamulla puuron kanssa maitoa ja aikuisille kahvia tai teetä. Välillä haetaan kellarista papan tekemiä mehuja (puolukkamehu kuumana päivänä on muuten hyvää).

Meidän ruokalistaa katsellessa voi huomata, että joissain kohdin käytetään puolivalmisteita, esimerkiksi kebablihaa en itse ala tekemään. Tähän aikaan vuodesta on myös mielestäni fiksumpaa ostaa valmiina peruna-sipulisekoitus, kuin tehdä sitä itäneistä potuista itse.
Leivät ostan toistaiseksi valmiina, sillä esimerkiksi ruisleivän tekoon en ole vielä ehtinyt paneutua. Kokeilin leivän tekoa vuosia sitten, mutta epäonnistuin aika surkeasti.

Ruokatarvikkeet ostetaan sekoitellen halvasta ja vähemmän halvasta hintaluokasta. Esimerkiksi tomaattipyree on ihan ok siinä edullisemmassa versiossa, kun taas keittonakit ostetaan suurimmalla lihapitoisuudella. Muksun jogurtissa yritetään katsoa sitä vähemmän sokerista ja lisäaineellista versiota (Luonto+ on ehdoton suosikki), miehen kahvi ostetaan siitä halvan ja kalliin välimaastosta.

Näillä eväillä meillä mennään tulevaan viikkoon. Näistä eväistä muodostuu meidän perheen ruokamenot. Yllätyksekseni olen huomannut, että jäämme melkein jatkuvasti alle tuon budjetoidun. Pääasia on kuitenkin, että ruoka on hyvää eikä kukaan ole nälkäinen :)

Kuinka teillä hoidetaan viikottaiset ruokaostokset? Mennäänkö mielitekojen mukaan, vai suunnitellaanko tarkasti? Vai jotain siltä väliltä?

Ensi kertaan,
Toodles!

I use my money wisely. ..or do I?

Viimeksi kerroin työpaikan vaihdon tuoneen mukanaan muutamia muutoksia myös perheen budjettiin ja kulutustottumuksiin. Enää ei voinut jatkaa samalla tavalla, ellei aikonut ottaa lainaa ihan niihin perusjuttuihin. Ja lainakammoisena ihmisenä en todellakaan sellaiseen halunnut ryhtyä.
En nimittäin omista edes luottokorttia, enkä koe sellaisen hankkimista itselleni luontevana.
Lienenköhän joku muinaisjäänne?

Budjetin laatimiseksi ja muutoksien suunnitteluun oli helpointa käyttää oman verkkopankin arkistoa ja kuukausittain tarkasteltavissa olevaa diagrammia omien tulojen ja menojen jakautumisesta. Historiaa voi selata pisimillään jopa vuoden päähän, jolloin saadaan aika hyvä kuva omasta kulustuskäyttäytymisestä. Tuloista suurimman kakun viipaloivat asumismenot (vuokra, vesi, sähkö) ja ruoka, luonnollisesti. Mutta muilta osin vilkaisu omaan kulutukseen oli yhtä aikaa karmivaa ja opettavaista luettavaa. Seuraavassa muutamia "mehukkaimpia" rahareikiä:

- kahvilat (4kk:n ajalta) noin 900€
-ravintolat (4kk:n ajalta) noin 300€
-parkkimaksut (4kk:n ajalta) 300€
-määrittelemättömät kirpputoriostokset (kesäkausi 2015) 1200€

Tähän ei tosiaan ole mieltä listata auton bensakuluja tai ruokaostoksiin kuluneita rahamääriä, sillä ruoan tarve jatkuu edelleen vaikka tulot muuttuisivat mihin.
Mutta noita neljää saraketta katsellessani pääsi melkoinen irvistys ja ehkä pari kirosanaakin. Kuka ihme käyttää työpaikkalounaisiin (kahvilat ja ravintolat) 1200€ muutamassa kuukaudessa? Onko ihan järkevää ostaa kolme Finelin emalipyttyä hulluun hintaan saman kuukauden aikana?

Sanomattakin oli selvää että muutosta pitäisi saada aikaiseksi.

Mutta mistä aloittaa?

Päätettiin laatia suuntaa-antava budjetti.

Ruokaan varataan kuukaudessa sopivaksi katsottu summa. Kolmihenkisen perheen melkoisen vakioksi on parin vuoden aikana noin 100€/viikko. Tiedän, että kyseessä ei ole edes mikään tiukka summa, sillä sosiaalinen media pitää huolen siitä, että tällä hetkellä ihmiset suorastaan kilpailevat siitä kenellä on kurjempaa. Meille tuo tuntuu sopivalta, ottaen huomioon, että esimerkiksi nuorimmaisen jäsenen kalsarit ovat edelleen pesukoneeseen soveltumatonta mallia .

Ruokabudjetissa pysymistä helpottaa, kun ei käydä kaupassa päivittäin ja osteta sitä 40€ heräteostoskassia joka kerta. Meillä pyritään tekemään viikon ruokalista esimerkiksi viikonloppuna, ja mahdollisuuksien mukaan kaikki hankitaan kerralla. Tähän täsmähyökkäykseen harvoin kuluu koko viikon budjetti, ja jääkaappiin täydennetään viikon kuluessa huonosti säilyviä tavaroita, kuten hedelmiä ja vihanneksia.
Toisekseen, ruokabudjetin toimiminen edellyttää hieman suurempaa työmäärää keittiössä. Eli eineksiä ei ruokalistaan juurikaan mahdu. Myös holtiton työpaikkaruokailu vaihtuu eväisiin. Itselleni eväiden kantaminen mukana on hiukan haasteellinen juttu, sillä työpaikallani ei aina ole mahdollista säilyttää ruokaa jääkaapissa. Mutta fiksu ostaa pienen kylmälaukun.

Budjetoinnista ja säännöistä huolimatta meillä syödään hyvää ja monipuolista ruokaa. Ja viikon jokaisena päivänä syödään lisäksi eri ruokaa.

Ruokabudjetin lisäksi pyritään ennakoimaan laskuja ja varaamaan niihin sopivasti rahaa jo ennakkoon. Meillä monet menoista ovat jokseenkin toistuvia: sähkölasku, siirtomaksu, internet, puhelimet, vakuutukset. Mikään näistä ei ole yllätys. Omasta nuoruudestani ja perheenjäsenen kieroutuneesta suhtautumisesta laskuihin johtuen, olen aina ollut tarkka siitä että kaikki tulee maksettua ajallaan. Mielellään etukäteen.
Nykyisin moni tuntuu pallottelevan laskujen hoitamisen ja muiden menojen välillä ajatellen että laskun voi maksaa sitten myöhemminkin. Perintäänhän se ei mene heti kuitenkaan. Itselleni tuo ajattelu tuntuu jotenkin vastuuttomalta. Jos olet jotain hankkinut, kuuluu se myös maksaa. Sitäpaitsi muistutusmaksujen maksaminen on kuin heittäisi rahaa rovioon.
Huom: Mikäli kyseessä on oikeasti valinta itsensä tai perheensä ruokkimisen ja laskun maksamisen väliltä, on joka tapauksessa mahdollista neuvotella maksuaikaa. Se maksamatta jättäminen ja muistutuksen odottaminen on joka tapauksessa lapsellinen tapa hoitaa omaa talouttaan. (Toki, tässä on kyseessä vain minun mielipiteeni, ja on hyvä muistaa että mielipiteet ovat hiukan kuin persereikiä. 

Lisäksi budjetissa otetaan huomioon mahdolliset säästöt. Erikoista tässä on se, että suuremmilla tuloilla en säästänyt mitään, kun taas nyt rahaa jää hiukan sukanvarteenkin.

Lisäksi äiti pääsee laittamaan sivuun rahaa ihan vain itselleen. Toinen juttu, jota aikaisemmin en tehnyt. 

Myönnettäköön, että uuteen, hiukan tiukempaan budjettiin tottuminen on ollut aluksi hankalaa. Muutaman kerran olen miettinyt (ihan jopa ääneen), että oliko se hyvistä tuloista luopuminen nyt sittenkään niin fiksu ajatus. Mutta jossain vaiheessa muistan, että tästä oli muitakin hyötyjä. Ja vähemmälläkin tulee toimeen. Itse asiassa en edes käyttäisi ilmaisua "tulla toimeen" tai "selviytyä", sillä siitä tässä ei ole edes kyse. 

Ehdottomana plussana olen huomannut sen, että ruokalista on luovempi, ja koko perhe osallistuu nykysin kokkauspuuhiin. Meillä myös leivotaan enemmän. Lisäksi tarpeettoman roinan määrä on kääntynyt laskuun. Hyviä juttuja kaikki.

Kuinka teillä hoidetaan raha-asioita? Pitääkö budjetti, vai karkaako raha omille teilleen?

Ensi kertaan!

Toodles!