Prison Break, Mommy edition

Vilkaisen kelloa. Ruoka on otettu uunista, vanhempi lapsi on herännyt päiväunilta. Nuorempi on ruokittu ja tyytyväinen. Aikaa on kaksi tuntia. Vielä kun nämä astiat tästä tiskaan niin on aika ryhtyä toimeen.

-Onks tätä ruokaa enempää jossain? Kuuluu miehen miehen ääni selkäni takaa. Käännyn, ja huomaan että herraseuralainen on seisoskellessaan mussuttanut yli puolet tekemästäni kanapaistoksesta kylmänä. No voi helkkari, miten se nyt selviää? Tilatkoon pizzan jos ei riitä. Ensi kerralla teen jotain vähemmän maistuvaa, niin ei varmasti tule närppimään.

Huuhtelen viimeiset tiskit. Nyt pitää olla tarkkana. Aikaa on alle kaksi tuntia ja vielä pitäisi ehtiä käydä suihkussa, silittää paita (mahtuukohan se päälle?), putsata kynnet, kuivata hiukset ja, hrrrrrh, meikata.Yksikin väärä liike tai yllätyspuklu vauvalta miehen ollessa asioilla, ja aikataulu menee pipariksi. Ollaan jännän äärellä.

Suihkun jälkeen selviää, että hiustenkuivaaja on kadoksissa. Seuraa juoksentelua. Vihdoin, kuivaaja löytyy (Yllätyyyyys!) kylpyhuoneesta. Viimeinen muistikuva sen edellisestä sijainnista on makuuhuoneen lattia. Täällä operoi joku muukin. Onko kyseessä sabotaasi vai siivooja?

Tukka on kuiva, mutta miten se kuuluu laittaa?
 Voiko laittaa "äitinutturan" tai lippalakin?
Tämänkö vuoksi äideillä on lyhyet hiukset?
...kysymyksiä, niin paljon kysymyksiä.

Hiusten kuivuttua koittaa multitasking-haaste: Kuinka silitän paitamekon onnistuneesti ja pidän yli-innokkaan assarin turvaetäisyydellä silitysraudasta. Haaste sujuu ongelmitta. Paitaa silittäessäni tulen silittäneeksi myös silityslaudalle sujautetun trikoopaidan. Silitysrauta antaa tällä kertaa armoa, eikä vuoda koko kalkinvärjäämää sisältöään paitani päälle. Success! Ovi käy, mies on palannut takaisin. Minulla on tässä jännittävässä trillerissä melkein palanut hermo. Ja sormi.

Etenen seuraavalle esteelle. Vuorossa on "naama kasaan"-kolmiloikka, jonka äitiversiossa kiinnitetään huomiota erityisesti silmäpusseihin, rehottaviin kulmakarvoihin ja akuuttiin poskien punoitukseen. Haaste suoritetaan meikkivoiteen tahraaman käsipeilin kera, mikä tuo tähän osioon oman vivahteensa. Peilin voisi toki pestä, mutta siihen kulunut aika tuntuu vastaavan useamman kilometrin sakkokierroksen hiihtämistä liian monen hudin ampumisen jälkeen. HC-ongelmanratkojalle vaikeustasoa lisätään riisumalla meikkipussin sisältö minimiin ja lisäämällä pussin pohjalle random roskia, kuten korvakorujen tyhjiä taustapahveja ja jotain, mikä vaikuttaa nenäliinalta.

Ei se tältä viimeksi näyttänyt. Vannon. Sabotaasia.

Edellisen rastin paniikkihikikarpaloita pyyhkien siirryn seuraavaan haasteeseen. Tämä on se eniten jännitystä aiheuttanut, GARDEROBIHAASTE! Niin paljon kysymyksiä. Monta asiaa voi mennä pieleen. Mahtuuko paita? Mahtuvatko tissit sisään? Puristaako se jostain? Entäpä farkut? Voi hyvä jumala, minulla ei ole samaa paria olevia sukkia!! Vaaranpaikat vältellään artesaanin ja vaatteisiin intohimoisesti suhtautuvan entisen shoppailuholistin itsevarmuudella. Tätä hetkeä varten keräsin vuosia Pinterestiin tyyli-inspiraatiota. Kaikki ne nuppineulan klikkailuun käytetyt tunnit ovat valmistaneet minua tähän hetkeen.

Sitten kohtalo heittää suuntaani erittäin hankalan kierrepallon. Visioimani vyö ei sovi paitamekon kanssa. Hopeiset vyösoljet vaihtuvat kultaisiin. Ollaan niin kutsutussa "Do or Die" -tilanteessa. Kasa kaulakoruja ja muita hilavitkuttimia katsoo suuntaani avoimen vihamielisesti. Pidätän hengitystäni. Väärä valinta, ja koko komeus räjähtää käsiin.

Tätä katsellessa ymmärsin hetken selkeästi, miltä
pomminpurkajasta tuntuu.

Kello tikittää. Teen pikana valinnan ja osittain tuurilla se osuu oikeaan. Väistän jopa lapsen Frozen -kaulakorusta viritetyn ansan. Huokaisen helpotuksesta ja hetken ajan kuvitelen kuulevani taustalta taputusta. Todellisuudessa keittiössä istuva lapsi kolistelee lusikkaa ruokalautaseensa.

Aika alkaa käydä vähiin. Nyt pitää priorisoida. Laukkua ei ehdi vaihtaa. Sukat ovat eriparia. Täydellinen laukku on nyt jätettävä taistelukentälle, sukkia ei näe kenkien sisältä. Nämä ovat niitä elämän vaikeita valintoja. Viisitoista minuuttia bussin lähtöön. Tik-tak, Tik-tak. Matkaa ulko-ovelle on metrin verran. Kaulahuivi? Missä on kaulahuivi?? Herrantähden, älä anna sen kaatua tähän! Huivi löytyy. Suukotan lapset ja miehen. Sanon heipat, hengitän syvään ja käännän ovennuppia. Ovi aukeaa. Haistan naapurin lihapadan rappukäytävässä. Nyt ollaan lähellä jo. Ovi sulkeutuu takanani. Se oli siinä. Vielä hissi alakertaan ja sitten bussiin. Vapauden juovuttava nektari maistuu jo kielen päällä.

Run!! For f*ck sake, run!!

Ulkona juoksen bussipysäkille katsomatta taakseni, laitan kuulokkeet korviini ja napautan Spotifyn auki. Lady Gaga laulaa John Wayneä. Bussin saapuessa tekisi mieli huutaa kuskille: "Could you please drive a little bit faster?!!"

Prison Break, pääosassa Äeti. Menestys. Klassikon ainekset kahden tunnin jännittävässä paketissa. Toteuta omasi jo tänään.

Onnistuneen paon jälkeen
on helppo hymyillä

**

Tarina jatkui pikaisella reissulla Tokmanin Essence-meikkihyllylle ja siitä keskustaan auenneeseen uuteen ravintolaan, jossa söimme hyvin ja nauruakin riitti. Karkuri palasi kotiin ennen taian raukeamista ja oli puolilta öin jo nukkumassa. Tänä aamuna lapset heräsivät puoli seitsemältä. Nyt juodaan kahvia ja katsotaan Nalle Puhia. 

Pako tekee välillä hyvää ja sen jälkeen kotiin on kiva palata. Jään odottelemaan Foxin yhteydenottoa uuden Prison Break -kauden tiimoilta. Ehkä jossain vaiheessa nähdään myös jatko osa.

Ensi kertaan,

Toodles!

Ei menny niinku Strömsössä

Olin kirjoittanut jo alun tosi aurinkoisen positiiviselle postaukselle siitä miten äippäliini tarvitsee aamupalaa jaksaakseen ja mitä kaikkea ihanaa ja terveellistä meidän aamupaloilla syödään. Tänään sellaisen postauksen kirjoittaminen tuntui kuitenkin aika tympeältä, koska aamupala koostui lähinnä litrasta kahvia ja suoraan suuhun pursotetusta majoneesista. Ei ollut silleen oikein fiilistä kirjoittaa siitä miten hyvälle tuoksuu vasta keitetty tuore kahvi tai kuinka kivaa on, kun appelsiiniviipaleet ovat symmetrisesti lautasella. Tänä aamuna ei nimittäin tuoksunut muu kuin viemäri.

Kävi nimittäin niin, että perjantaina, juuri viikonlopun kynnyksellä laitoin astianpesukoneen päälle ja lähdin nappulan kanssa ulkoilemaan. Oltiin viimeinkin löydetty se meidän rattaisiin sopiva sisaruslauta ja päätettiin että mennään pienelle ajelulle. Oli kivaa, kaikkia nauratti ja lapsi oli innoissaan uudesta kulkupelistä. Laskettiin tähtiä ja ihmeteltiin että missä se kuu luuraa.

Kotiin tultua mies ilmoitti että oli laittanut pesurin pois päältä, koska se piti niin surkeaa ääntä. Muutamaa tuntia myöhemmin todettiin, että kone on rikki ja rikkoutuu koko ajan vaan pahemmin. Astiat lojuivat likaisina pitkin tiskipöytää. Tuli tirautettua muutama puhtaan vitutuksen aiheuttama kyynel ja räyhättyä miehelle. Koska koneen rikkoutuminen oli todellakin sen vika. Kuinkas muutenkaan.

Viikonlopun aikana ajatus käsin tiskaamisesta alkoi olla ihan ok juttu. Onhan sitä tiskattu ennenkin. Lapsikin tykkäsi kun pääsi läträämään tiskialtaaseen ja ajateltiin että eihän tässä kiirettä ole. Korjataan sitten kun ehditään.

Eilen illalla päätin vielä ennen rentouttavaa suihkua huuhdella vauvan tuttipullot keittämistä varten. Kesken huuhteluoperaation huomasin seisovani lammikossa. Seurasi hätääntynyttä pälyilyä, että mistä se vesi oikein tulee. Onko se edes vettä? Onko tämä nyt sitä raskauden jälkeistä inkontinenssia?

Ei ollut.

Selvisi, että käyttämättä olleeseen astianpesukoneeseen virtasi pikkuhiljaa likaista vettä poistoputken kautta ja nyt oli tullut altaan reuna vastaan. Koneen syöverereistä lorotti vettä pitkin lattiaa ja keittiön mattoa. Itse kone lainehti viemärille haisevasta vedestä ja riisinjyvistä.

Lopun iltaa kökittiin miehen kanssa keittiön lattialla ja käytettiin talouden joka ikinen pyyhe lattian kuivaamiseen. Kauhottiin vettä koneesta muovilautasella ja rikkalapiolla. Yökittiin ja kiroiltiin, välillä saatettiin nauraakin. Revittiin kone paikaltaan irti ja todettiin, että se on yläosastaan juuttunut kiinni tiskipöytään. Huomattiin, että poistoputken tulppa on kadonnut. Sanotaan, että yhteinen tekeminen on sitä laadukasta parisuhdeaikaa. En tiedä mahtaako tämä täyttää kriteerit. Yhden aikaan yöllä luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Totesin nukkumaan käydessäni että: "I need some serious spooning now.". Aamulla oli herätys seitsemältä. Unelias lapsi totesi "Oh dear", nähdessään keittiön tilan.

Tänä aamuna on saatu tilattua korjaaja paikalle, soitettu vakuutusyhtiöön ja yökitty sille likavedelle joka ei tunnu loppuvan vieläkään. On juotu kahvia ja todettu että kyllä tää tästä. On oltu tyytyväisiä että ostettiin muutama vuosi sitten hiukan hintavampi kone, niin että kannattaa korjata.
Nyt ei jaksa ärsyttää edes se, että kissa kuulostaa huutavalta venäläisturistilta vaatiessaan ruokaa, tai että tuli eilen illalla keitettyä vauvan tuttinauha pilalle. Tämä päivä ei tunnu maanantailta, sillä se oli jo eilen.

Nyt juodaan lisää kahvia.

Ensi kertaan,

Toodles!

The only thing worse than a kid in diapers is a kid just out of diapers

Juttelin eilen pitkästä aikaa tuttavani kanssa puhelimessa. Vaikka välillämme on vuosia ja elämäntilanteet ovat aivan toisenlaiset, alkoi hänen kertomuksensa kuulostaa tutulta:
Heillä herätään aamuvarhain ja opetellaan olemaan pissaamatta kodin nurkkiin.

Tuttavalla on koiranpentu.

Meillä taas parivuotias, joka pitäisi opettaa pois vaipoista.

Siinä vaiheessa kun tuttava kertoi sanomalehtien levittelyn toimivan hätäapuna, tuumin ääneen, että montakohan naulaa huonon äidin arkkuun napsahtaisi jos tekisin saman. Tai jos ripottelisin pottia pitkin asuntoa.

Joillakin pottatreeni sujuu kuin tanssi. Pinterestiä selatessa oppaat hehkuttavat, kuinka jälkikasvun saa opetettua sisäsiistiksi jopa kahdessa päivässä. "Näillä neuvoilla onnistut!"

Ja sitten on pottatreenejä jotka eivät suju kuin tanssi. Tai ainakaan mistään kovinkaan sulokkaasta liikehdinnästä ei ole kyse.

Luin muutama päivä sitten Vauva-lehdestä, että naapurimaassamme suositellaan nykyisin pottatreenin aloittamista mahdollisimman varhain. Mitä vanhempi mukula on, sitä hankalampi vaipoista on päästä eroon. Onhan se mukavaa pissailla pehmeisiin pöksyihin milloin lystää. Mitä vanhemmaksi lapsi pääsee kasvamaan vaipoissa, sitä paremmin hän kai tämän ymmärtää. 

On myös osoitettu, että vaipoissa taapertaminen lisää mm. virtsatietulehduksien riskiä.

Ajatus aikaisesta pottatreenistä ei ole mikään uusi juttu. Näin on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Tosin, vanhoina hyvinä aikoina myös neuvottiin juomaan konjakkia keskenmenon välttämiseksi ja parin viikon ikäiselle syötettiin appelsiinia ja tomaattia. Tähän nojaten en ainakaan puolla aikaista pottatreeniä, sillä muissakin neuvoissa on nykyvalossa hiukan korjaamisen varaa. Ehkä pottailu oli se yksi neuvo jossa osuttiin oikeaan.

 Meillä pottatreeni tuntuu kestäneen viikkoja, vaikka todellisuudessa niin ei ole. Pottailua kokeiltiin jo pari kertaa aikaisemminkin, mutta muksulla ei tuntunut olevan hommaan minkäänlaista innostusta. Itse asiassa potta aiheutti lähinnä huutomyrskyn. Projektista luovuttiin toistaiseksi, ja nyt viimein katsottiin ajan olevan sopiva kokeilla uudelleen. Seuraavan kerran kai kokeillaan ennen rippikoulua, jos nyt ei tunnu tulosta tulevan.

Treenailuun tuo oman lisämausteensa varmasti kunkin lapsen persoona. Omien kupeideni luomus on ilmeisesti tuleva pokeritähti tai  käytettyjen autojen myyjä. Lapsukainen narraa nimittäin sujuvasti potalle menon tarpeesta. Hän kertoo ilmekään värähtämättä toimituksen olevan valmis (tyhjä potta siis), jonka jälkeen hän poistuu paikalta vakuutellen että pissi ei nyt tule. Hetkeä myöhemmin vanhemmat havahtuvat hiukan liiankin tuttuun ähellykseen ja saavat ilokseen huomata, että pottaa parempi paikka kakkahommille onkin keittiön nurkka tai eteinen.

"Ensi kerran pitää sitten tehdä nämä pottaan, eikö niin?"

"Juu!"

Meillä hommaa hiukan hankaloittaa myös lapsen kaksikielisyys ja hiukan verkkainen puheen kehitys. On melko haasteellista selittää, että pissat ja kakat tehdään pottaan, kun lapsen sanavarasto ei tunnu tämän ymmärtämiseen riittävän. Varsinkin kun neuvot tulevat kahdella kielellä, joista toinen on selkeästi toista heikompi. "Pissa pottaan" -jatkumon selvittäminen on haasteellista, kun vastaanottajan mieleen jää viestistä puolet.

Potalle houkuttelu herättää myös kysymyksiä: 

Saako sinne antaa tabletin mukaan?

Luetaanko kirjaa?

Kuinka kauan siellä nyt pitäisi istua?

Auttaako se hanan valuttaminen nyt oikeasti ujoon pissiin? (No ei auta!)
Auttaisiko lahjominen? 

Tällä hetkellä meillä pestään kone sauhuten pikkupyykkiä, mattoja ei ole ja housujen sijaan suositaan tunikoita. Puhelin muistuttaa, että mukula pitää viedä potalle. Jos tällä kertaa jotain saataisiin aikaiseksi. Välillä kysellään, että josko mentäis. Ainakaan kahdessa päivässä meidän lasta ei kuivaksi opetettu. Jos edes jossain määrin vaikka kahdessa viikossa.

Olisiko ne sanomalehdet lattialla sittenkään niin huono juttu?

Ensi kertaan. Yritetään pysyä kuivina.

Toodles!

Mä joka päivä töitä teen

Tällä kertaa en kirjoita omasta työstäni, vaan Muksun. Tulin tänään kaupassa miettineeksi lasta ja lapsen töitä, samalla kun Nappula työnsi innoissaan pientä ostoskärriään hyllyjen välissä.

Mietin omaa lapsuuttani ja töitä joita itse tein. Kasvoin jokseenkin maalla, ja sain osani mm. peltotöistä ja ns. pihahommista. Meillä tehtiin töitä aika paljon ja esimerkiksi kesälomalla pidettiin huoli siitä ettei mukula homehdu riippumatossa nenä Aku Ankassa koko kesää. Keväällä istutettiin perunaa ja muuta, kesän aikaan kitkettiin ja kasteltiin, syksyllä korjattiin satoa. Pilkottiin puita pinoon, kannettiin vettä, kalastettiin, pestiin matot rannassa, hankittiin taskurahaa voikukkia nyppimällä, tiskattiin ja autettiin keittiössä. Oli koko ajan aika paljon tehtävää.

Nykyisin asiat ovat hiukan toisin. Jo omassa lapsuudessani voitiin puhua melko keveästä työmäärästä, mutta muutaman menneen vuosikymmenen aikana kotitöiden määrän on huomattu vähentyneen merkittävästi. Samalla on kuitenkin ymmäretty, että kohtuullisella työllä on lapsen kehitykselle huomattava merkitys. Pienistä tehtävistään lapsi oppii ottamaan vastuuta ja valmistaa työntekoon aikuisena. Kotitöiden on katsottu olevan hyväksi lapsen itsetunnolle, lapsi muodostaa kuvan itsestään osana yhteisöään ja perhettään. Hän saattaa myös tuntea ylpeyttä omasta työpanoksestaan.

En tässä nyt todellakaan kannusta laittamaan taaperolle talikkoa kouraan ja viskaamaan ovesta ulos perunapeltoon pari leipäpalaa taskussaan.

Meillä asustaa taapero, joka on pienestä saakka halunnut osallistua samoihin juttuihin, mitä isi ja äitikin tekee. Oli sitten kyse isästä soittamassa kitaraa tai asentamassa kovalevyä, tai äidistä pesemässä autoa tai kuuraamassa lattiaa, on Nappula ollut aika innoissaan auttamassa. Ja Nappulan annetaan osallistua. Allekirjoitan täysin toteamuksen, jonka mukaan lapsi tuntee ylpeyttä tekemästään työstä. Nappula on silminnähden iloinen saadessaan kehuja ja kiitosta tekemisistään.

Mitä 2-3 vuotias sitten voi tehdä. Laitetaanko pilkkomaan salaattia tai keittämään munia? No tuskin.

Meillä Nappula aloitti tyhjentämällä astianpesukonetta. Ensin lattialle (ei osattu vielä kävellä), sittemmin ollaan päästy jo lajittelemaan haarukat ja veitset oikeille paikoilleen. Pesukoneen tyhjennys on mieleistä puuhaa, joka tehdään yhdessä. Vanhemmalla ja lapsella on omat tehtävänsä ja lapsi tekee hommansa äärimmäisellä hartaudella.
Koneen täyttöä ollaan tehty hiukan sen mukaan kuinka sottaista tavaraa kyytiin on menossa. Lapsi osaa myös käynnistää koneen kun hänelle kerrotaan mikä ohjelma laitetaan ja mistä startataan. Skilli, jota esimerkiksi perheen kaksilahkeisella ei ole.

Iän mukaan kotitöitä on lisätty lapsen kiinnostuksen mukaan. Aina Nappulaakaan ei huvita, jolloin asiasta joko neuvotellaan tai tehdään yhdessä. Vähän puhuvan parivuotiaan kanssa voi kyllä sovitella työtehtävistä yllättävän helposti, yleensä selvennetään, että kotityön tekemisestä seuraa jotain kivaa tekemistä.

Nykyisin Nappula tekee ikätasoonsa nähden oikeastaan juuri niitä töitä, mitä odottaa voikin. Hän siivoaa omaa huonettaan ja korjaa lelut kasaan yhdessä aikuisen kanssa, vie likaiset vaatteensa omaan pyykkikoriin ja heittää vaipat ja nenäliinat roskiin. Nappula tykkää jostain syystä pyykkihuoltoon osallistumisesta, vaikka kammoksuukin alakerran pyykkituvan petomaista teollisuuskonetta. Erityisesti pyykin ripustaminen tuntuu olevan mieleistä puuhaa. Myös omat vaatteet ja kengät laitetaan eteisessä niiden omiin laatikoihin. 

Viime viikkojen aikana on tutustuttu pöydän kattamiseen. Isille laitetaan iso lautanen, samoin äidille. Viereen laitetaan haarukka ja veitsi, lapselle itselleen katetaan oma pienempi lautanen ja omat välineet. Ruokailuvälineet Nappula osaa hakea itse laatikosta ja laittaa paikalleen.

Mitä muihin töihin tulee, Nappula pitää erityisesti moppaamisesta ja pyyhkii pölyjä. Lisäksi perheen kissaa ruokitaan ajoittain liiankin avokätisesti. Viimeksi tänään opeteltiin ostoskärryn ohjaamista kaupassa ja punnittiin yhdessä ostoksia.

(Lisää sopivista kotitöistä listaa mm. Vauva.fi)

Taaperon into kotitöihin on käsittämätöntä ja hienoa. Ilmeisesti tästä pitää nauttia nyt, koska 15 vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen. 

Tällä hetkellä kuitenkin on hyvä ajatus kannustaa pientä osallistumaan kodin töihin, sillä lapsi kerää sitten myöhemmin työnsä hedelmät.

Toistaiseksi Nappula ei saa työstään palkkaa, muutoin kuin lupaamalla piirrettyjä kunhan työ on tehty, mutta häntä tottakai kehutaan ja kiitellään. Kiitos tuntuu riittävän toisaiseksi. Myöhemmin tarvinnee paneutua viikkorahoihin tai muihin palkitsemissysteemeihin.

Lisää aiheesta voi lukea mm: Terve.fi-sivustolta ja Marttojen kannan asiaan voi kertoo Yle.fi

Millaisia töitä teillä tehdään?

Ensi kertaan, 

Toodles!

***

Blogi vaihtoi nimeä, mutta tämä ei tarkoita että täällä muututaan äityleiksi. Kirjoitan edelleen muistakin aiheista, mutta koska tätä jälkikasvua nyt on, lienee aika luonnollista että muksuarki aiheissa vilahteleekin. Jos lähden jonain viikonloppuna ördäämään paikalliseen kuppilaan, lupaan sitten kirjoittaa siitäkin. Ehkä otan jopa kuvia.

Got milk, fucker?

Mieti seuraavaa:

Istut vuoteen reunalla (tähän sopii sohva, tuoli tai jakkarakin. Tarinan juoni ei siitä muutu).
Sylissäsi on muutaman päivän ikäinen, kiireellisellä sektiolla syntynyt, alipainoinen lapsi. Lapsen paino on pudonnut liikaa, koska se on viettänyt rinnalla koko viime yön. Syömisen yrittäminen on vienyt liikaa energiaa. Saat juuri ja juuri kannateltua sitä lasta, koska ranteesi ovat tunnottomat. Ne ovat olleet sitä jo usean kuukauden.
Sitä lasta pitäisi nyt imettää. Mutta se on niin pieni ja heikko, että se nukahtaa niille sijoilleen. Käsketään riisumaan, kyllä vauva ihokontaktissa herää. Ei muuten herää.
Samalla joku tuuppaa vatsaasi tomerasti imetystyynyllä. Sattuu aivan helvetisti. Siellä vatsassa on kymmenkunta tikkiä. Tuon tyynyn olisi tarkoitus auttaa, mutta itsellesi se tekee lähinnä kömpelön olon. Lapsen kannattaminen muuttuu vielä hankalammaksi.

Hetken päästä kokeillaan että jos imetätkin kyljelläsi. Pääset hädin tuskin istuallesi, koska siihen vatsaan sattuu edelleen joka ikinen liike. Pieni lapsi makaa siinä sängyllä, kun yrität neuvosta kammeta itseäsi siihen viereen. Lopulta tuossakaan asennossa ei saada mitään aikaiseksi.

Jossain välissä vanhempi hoitaja käy viheltämässä pelin poikki ja patistaa toiset hakemaan korviketta. Lapsella on nälkä.

Kohta yritetään taas uudelleen. Mutta ei siitä toisesta tissistä, koska se vuotaa jo verta. Toisesta ei tahdo tulla mitään. Mutta jos nyt vaikka vartin kellottaisit niin sitten kokeillaan taas uudelleen.
Muista nyt että tätä pitää nyt sitten ruokkia kolmen tunnin välein kun paino on niin alhaalla.
Ei se haittaa jos sitä nukuttaa, otat ne vaatteet vaan aina reippaasti pois.

Muista juoda vettä. Kyllä se nousee kohta.

Kokeillaan pumpulla. Hoitaja tuhahtaa lopuksi: "no, ei sieltä nyt mitään tule".

***

Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni imetyksestä, jota yritin pari kuukautta Tähtisilmän syntymän jälkeen.
Välillä maitoa saatiin kerättyä muutamia kymmeniä millejä, välillä ei sitäkään. Tuona aikana join vettä kuin palokunnan ruuna, hikoilin, itkin, koin hirveää syyllisyyttä ja häpeää.

Tämän vuoksi en voinut olla kauhean innoissani Ylen uutisoidessa Pohjois-Karjalan keskussairaalan jättävän kolmeksi viikkoa pullot ja tutit kokonaan pois.
Ajatus on varmasti hyvä, sillä luulen että suurin osa äideistä kuitenkin toivoo kykenevänsä imettämään. Tällainen toiminta ei kuitenkaan tue tuoreita äitejä millään tavalla. Se painostaa ja syyllistää.

Omalla kohdallani kohtelu oli sairaalassa lempeää ja ymmärtäväistä. Silti tässä missiossa ei kohdallani onnistuttu. Siinä ei olisi onnistuttu pakottamallakaan.

Uutisen otsikosta huolimatta, lapseni sai tälläkin tavoin ihan kelvollisen alun elämälleen. Hän on terve ja (ilmeisesti) onnellinen kaksivuotias. Hän on saanut läheisyytensä muusta, kuin rintaruokinnasta ja halailee iltaisin vanhempiaan leikkien lomassa.

Ensi kertaan,
otetaanhan rennosti!

Your opinion is like a penis

It's ok to like it. Don't force it on others.

Katselin menneellä viikolla pari jaksoa Marja Hitikan uutta keskusteluohjelmaa ja myönnän, viihdyin ruudun ääressä ihan kohtuullisen hyvin. Lähinnä naureskelin röhönaurua käynnissä olleelle keskustelulle. Välillä näytettiin sitä seksikoulun sänkyä jossa tunnuttiin kopeloivan puolisoa jokseenkin vaivaantuneesti. Tästä on kuulemma ihan olemassa videosarja.

Kun huvittuneisuus sitten alkoi muuttua vaivaantuneeksi "ehhehhh, oon kuullut jo tään niin monta kertaa" -hyminäksi, jäin miettimään, että onko tämä vanhemmuus ihan oikeasti noin kamalaa? Pitikö tästä nyt ihan oikeasti tehdä ohjelma? No ok, onhan meillä Hottiksetkin, joten tässä rahat menee kai vähemmän hukkaan.

Meitä pyritään "tukemaan" vanhemmuudessa monin eri tavoin. On ohjelmia, oppaita, opettajia ja välineitä, joilla pyritään siihen, että jälkikasvusta tulisi mahdollisimman tasapainoista ja mieleltään sekä ruumiiltaan tervettä väkeä. Samalla toki pyritään myös siihen että itse vanhemman elämä muuttuisi mahdollisimman vähän. Muutoshan tarkoittaa automaattisesti sitä, että oma minä on kadonnut. Lopullisesti. Aamen ja näkemiin.

Viimeksi noin kuukausi sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa (Nimessä olisi muuten korjaamisen varaa, tästä on sosiaalisuus kaukana. Ehdotan uudeksi nimeksi Henkisen pieksennän mediaa tai Egoboost platformia) kolumniin lapsentahtisesta sormiruokailusta. SIIS MISTÄ?? Tästä(kin) aiheesta on kirjoitettu opas. Samoin on olemassa oppaat imettämiseen, pottailuun ja luultavasti jopa tasapainoiseen röyhtäyttämiseen. Eikö me oikeasti osata mitään ilman kirjaa? Opastaako opas oikeasti?
Tämän kirja-aiheisen kolumnin jälkimainingeissa viestiketjuun ilmoittautui äitejä, jotka kertoivat kirjan "muuttaneen heidän elämänsä". He ymmärtävät nyt että muulla tavoin toimiminen on suoranaista lapsen pahoinpitelyä. Purkkiruoka on paskaa, heillä syödään ainoastaan luomua. Luomukin annetaan sormiruokana, koska muuten lapsi hämmentyy. Mössöstä kun ei tiedä mitä siellä on.
Ihan tiedoksi, ennemmin tai myöhemmin luomukin muuttuu paskaksi, eikä siitäkään saa selvää mitä se alunperin oli.

Point being, en jaksa uskoa että esimerkin oppaalla on alunperinkään ollut kovinkaan monelle minkäänlaista opetuksellista(?) arvoa. Ennemminkin on ilmeisesti haettu tukea omalle mielipiteelle, jotta voidaan sitten arvostella muiden valintoja. Koska tänä päivänä kanssaihmisen tukaminen on täysin out. Toisenlaiset ajattelu- ja toimintatavat ovat vähintäänkin vahingollisia.
Sama kokemus jäi hiukan tuosta Hintikan ohjelmastakin. Suhde kärsii kun mielessä päällimmäisenä ei ole seksi ja oman ajan varmistaminen. Ihan kuin tätä ei jo jokainen tietäisi? Mutta piti silti muistuttaa, koska you know, elämä olisi liian helppoa ellei ihmisiä revittäisi jatkuvasti eri suuntiin.
Kivasti muuten sattuvat olemaan ristiriidassa nämä kaksi käyttämääni esimerkkiä. Veikkaan, että voimakkaasti omaa aikaa ottava äiti ja sormiruokaäiti ajautuisivat äkkiä törmäyskurssille.

Milloin vanhemmuudesta, parisuhteesta ja ylipäätään elämästä päätettiin tehdä noin vaikeaa? Oliko tästä joku äänestys jossain?

Itse poistun nyt tarjoilemaan lapselleni ihan tavallista ruisleipää. Se ei saata olla luomua, en nimittäin ole tarkistanut. Luulen, että ipana hämmentyisi kovasti jos lataisin hänen eteensä kasan jauhoja ja vettä, selittäen että "tästä se sun leipä tulee, kohta lähdetään sitten opiskelemaan että mistä se voi saadaan tohon päälle". Saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen.
En myöskään yhdy mieheeni matkalla keittiöön. Myös tämä saattaisi mennä yli 2-vuotiaan hilseen (ehkä myös 29-vuotias voisi hämmentyä).

Peace! Ensi kertaan