Myöhemmin se spontaanius alkoi vaikuttaa tavalla, joka ei hellinyt 15-vuotiaan tytön itsetuntoa millään lailla. Iloinen ja äänekäs ihminen oli ranteitaan viiltelevässä ja tuntikausia suihkussa mököttävässä kaveriporukassa kummajainen, jota sai kutsua idiootiksi päin näköä. Eihän se tajua vittuilua, kun ei se osaa edes kuunnella Dimmua.
Vuosien saatossa laitoin sen spontaaniuden piiloon, niin ettei kukaan huomaisi että minussa on jotain kummaa. Alkoi syntyä sääntöjä: Älä möläyttele suustasi mitä sattuu, sillä kukaan ei halua Tauskia samaan seurueeseen. Lakkaa värjäämästä sitä tukkaasi koko ajan, kun siitä tulee kummallisen näköinen. Ja mitä tahansa teetkin, niin älä herranjesta laula.
Viime kuukausien aikana olin alkanut huomata, että en enää kykene päätöksentekoon. Aina löytyisi joku, joka olisi sitä mieltä että teen väärin. Joku tuomitsisi aina. Kokemus oli opettanut moneen kertaan, että aina löytyisi jostain totuuden torvi, jota ei virheen sattuessa häiritse toisen ihmisen julkinen nolaaminen ja aika ankarakin arvostelu. Oli tullut tunne, että virheitä ei voi enää tehdä, sillä takaisin ei voi kääntyä.
Konkreettisimmin ongelma näkyi pääni päällä. Ihan kirjaimellisesti. En ollut värjännyt hiuksiani yli vuoteen ja juurikasvu oli pikkuhiljaa saavuttanut raamatulliset mitat. Aluksi värjäämättömyys oli johtunut raskaudesta, jota halusin varjella turhalta kemikaalikuormitukselta. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että hiusten värjääminen aiheutti sellaista päänvaivaa, jota voisi kuvitella koituvan asuntolainan ottamisesta tai päätöksestä amputoida toinen jalka. Samalla kuontalo näytti omaan silmään kamalalta ja pinnallinen kun olen, se söi samalla aika rankasti itseluottamusta. Silti tuntui, että pitäisi malttaa tässä(kin) asiassa ja osata valita se täydellinen väri, ettei joutuisi sitten katumaan ja värjäämään ehkä uudelleen. Koska, hiushan ei ole uusiutuvaa sorttia..
Tänään viimein hermostuin, koska ymmärsin, että kyse ei niinkään ole hiuksista, vaan siitä että en uskalla tehdä oikeastaan mitään. Kun kerroin asiasta miehelleni hän mietti hetken ja kysyi: "Oletko uskonnollinen?". Vastasin että en tietenkään ole, johon mies vastasi että jo tuolla vastauksellani tekisin monta uskovaista vihaiseksi. En siis voi yrittää miellyttää kaikkia. Pitäisi vain selvittää mistä itse pitää ja toimia sen mukaan.
Aluksi tuon jälkeen nousi pakokauhu. Ei ollut hajuakaan mikä ajatus on oma, ja mikä muiden. Halusinko olla blondi vai punapää? Raitaa vai kiharaa? Hetkeä myöhemmin istuin kahden kuvan kanssa tietokoneen ääressä ja varasin aikaa lähimpään kampaamoon. Olin päättänyt, että nyt pitäisi toimia nopeasti, etten voisi enää perääntyä ja jatkaa asian hautomista. Jotain konkreettista pitäisi saada aikaiseksi. Jotain itsekästä (olin perustellut hiusteni värjäämättömyyttä sillä, että omaan päähän rahan tuhlaaminen on itsekästä). Tuntia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja muutamaa toivetta lukuunottamatta annoin kampaajalle vapaat kädet tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.
Pari tuntia vierähti. Muutaman kerran piti hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että ei-toivottu lopputulos ei olisi maailmanloppu. Lopulta kävelin ulos kampaamon ovesta leveästi hymyillen:
Tästä voisi sanoa: Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiläisen askel yhdelle entiselle spontaanille luonnonlapselle.
Seuraava askel ei vielä ole laskuvarjohyppy tai edes julkisella paikalla laulaminen, mutta tästä on hyvä jatkaa opettelua takaisin itseensä uskovaksi oman tien kulkijaksi. Tämä päivä toimii hyvänä muistutuksena itselleni siitä, etten ole ennen syntymääni allekirjoittanut lupausta olla täydellinen ihminen ja etten täyttänyt omaa virheiden kiintiötäni vuosikymmen sitten. Tämän päivän hiusoperaatio ei edes ollut virhe, päinvastoin. Nopea päätöksenteko toi takaisin ainakin rahtusen sitä kauan kadoksissa ollutta keskisormi pystyssä kulkenutta sylkevää tyttöä, jonka luulin sulkeneeni pois. Se muistutti minua siitä, että olen aina toiminut parhaiten pienen paineen alla ja tehdessäni nopeita päätöksiä. Toki 16-vuotias minäni nauraa röhöttäisi ruskealle tukalleni, mutta vuonna 2017 olen 32-vuotias ja olen vuosien saatossa oppinut ettei kirkkaanpunainen tukka ole ehkä se helpoin ylläpidettävä ;)
Tämän ei ole tarkoitus olla tilitys epäreilusta kohtelusta nuorena. Se idiootiksi haukkuminen sai minut janoamaan koulutusta ja hioi ehkä ne tarpeettoman terävät särmät pois.
Tämän tarkoitus oli muistuttaa sinua ja ennen kaikkea minua, että matkan varrella ei saa unohtaa sitä kuka oikeasti on. Hiusten värjääminen ei ehkä ole se suurieleisin tapa juhlia omaa persoonaa, mutta tänään se tuntui kaupunkimme pääkadun mittaiselta paraatilta.
Ensi kertaan,
Toodles!
