Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansallisen rauhan päivää, joka ehkä tunnetaan paremmin nimellä Kansainvälinen naisten päivä. Päivää on juhlistettu 1900 -luvun alkupuolelta lähtien ja vuonna 1975 juhlittiin naisia koko vuoden ajan. Vuotta 1975 seurasi komeasti naisten vuosikymmen, jolloin laadittiin ja hyväksyttiin muun muassa kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus. Naistenpäivän perinteen mukaan miehet osoittavat kunnioitustaan äitejään, puolisoitaan, työtovereitaan ja muita läheisiä naisia kohtaan esimerkiksi antaen kukkia tai pieniä lahjoja. Joka vuosi 8. maaliskuuta ylistetään naisia ja heidän saavutuksiaan. Joissain maissa naistenpäivän katsotaan olevan samalla viivalla, ellei korkeammallakin, äitienpäivän kanssa. Käy järkeen, sillä naisia on täällä pallolla huomattavasti enemmän kuin äitejä. Siinä missä ennen omien lasten syntymää äitienpäivä oli itselleni vuosia jokseenkin merkityksetön ja ehkä synkkäkin päivä, ei naistenpäivän yllä roikkunut samanlaista pilveä.
Millainen päivä 8. maaliskuuta sitten on?
No, ei se eroa meillä juurikaan niistä muista päivistä. Meillä herättiin hiukan ennen seitsemää keittämään puuroa päiväkotiin suuntaavalle esikoiselle. Kainalossa tuhisi vauva, joka oli kesken yön taas potkinut peiton päältään. Valitettavasti muuten niin lahjakas lapsi ei ole vielä oppinut vetämään peittoa takaisin päälleen. Huomioitava seikka kuitenkin on, että olen yli 30-vuotias, avoliitossa elävä nainen, eikä puolisoni ole kenenkään muun kuin itseni valitsema. Äitiyslomani kestää täysin tuettuna ensi heinäkuuhun saakka, jonka jälkeen voin edelleen halutessani jäädä kotiin lasten kanssa. Tällöin taloudellinen tuki pienenee, mutta se ei kuitenkaan katoa. Sen itse valitsemani avomiehen kanssa olemme tasavertaisia niin toistemme, kuin myös lain edessä. Toki, kun pyykkivuoro lankeaa tehtävälistalleni toisen kerran sitten maanantain, olen siitä tasa-arvosta hetkellisesti eri mieltä.
Tänään, niinkuin muinakin päivinä muistan, että lapsena minut vietiin kouluun ihan niinkuin pojatkin. Kukaan ei kysynyt, aionko jatkaa opittuani lukemaan. Koulutietä jatkui ammattikorkeakouluun ja takataskussa on ylioppilastutkinnon lisäksi kaksi ammattia. Opiskelujen jatkaminen on ainoastaan omasta halustani kiinni. Koulun jälkeen työelämässä kukaan ei ole kysynyt, mahdanko kyetä työhöni, koska olen nainen. Olen saanut tekemästäni työstä saman palkan, kuin viereisellä tuolilla istuva mies. Mutta siinä missä mies ajaa autonsa vasemmalla kädellä ahtaassa parkkihallissa taskuparkkiin, minä en sitä tee. Mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, vaan sen, että rattia kääntävällä kädelläni on jokseenkin peukalo keskellä kämmentä.
Tähän voisi vielä luetella pitkän listan asioista, joita naisena saan tehdä. Kuinka saan kulkea ulkona haluamassani asussa ilman pelkoa väkivallasta tai kuinka saan äänestää. Meillä on asiat täällä aika hyvin ja on hyvä tiedostaa että kaikkialla niin ei ole.
Naistenpäivän alkuperästä ollaan montaa mieltä, mutta sijoittuipa se sitten New Yorkiin tai Kööpenhaminaan, voidaan sen merkityksestä luultavasti olla yhtä mieltä. En voi tietenkään olla varma, olisivatko olot nykyisin samat kuin nyt mikäli naistenpäivää ei olisi, mutta veikkaan että eivät. Vaikka nykyisin naistenpäivä näyttäytyy monelle pääasiassa kukkasina ja huomionosoituksina, on se myös muistutus siitä, että naiset ovat itsenäisiä yksilöitä. Nainen ei ole kauppatavara, eikä puolisonsa tai vanhempiensa omaisuutta. Oma sukupolveni nauttii niistä oikeuksista, joiden puolesta aikaisemmat sukupolvet marssivat ja laativat sopimuksia. Meille ajatus miehestä naisen yläpuolella on vähintäänkin absurdi.
Sellainen päivä on 8. maaliskuuta. Sellainen on vuoden jokainen päivä.
Hyvää naistenpäivää!
Ensi kertaan,
Toodles!
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
keskiviikko 1. maaliskuuta 2017
Perheenäidin mindfulnessia
Käydessäni taannoin psykofyysisessä terapiassa, terapeuttini tuli kysyneeksi, otanko aikaa itselleni. Välitön vastaus oli "En", mutta lisäsin siihen että olen kyllä yksin kun tiskaan. Terapeuttia se tuntui hiukan naurattavan, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, ymmärsin että tilanne on juuri sellainen tällä hetkellä. Ensin ajatus oli vähintäänkin masentava, olenhan aina toitottanut että minusta ei ainakaan tule äitiä joka unohtaa ottaa aikaa itselleen. Sitten tajusin ettei tilanne olekaan niin säälittävä kuin miltä se kuulostaa.
Hankittuani ihka ensimmäisen tiskikoneeni keväällä 2013, vannoin etten koskaan enää ikinä tiskaa yhtään mitään käsin. Näiden muutaman vuoden aikana unohdin, kuinka paljon oikeasti salaa pidin tiskaamisesta. Saippuan kuplissa, pehmeässä pesusienessä ja puhtauttaan narisevassa astiassa on jotain sellaista, mikä ajaa minut melkein nirvanan partaalle. Siinä missä sisareni nauttii siskonmakkaroiden puristelusta, minä nautin tiskauksesta. Yksi rakkaimmista ja parhaiten säilyneistä tuoksumuistoistani liittyy tiettyyn astianpesuaineeseen. Lieneekö siis ihmekään, että koen rentoutuvani astioita kuuratessani. Osasyy lienee myös se, että kyynärpäitä myöten saippuavedessä on hankalaa olla kenellekään muulle läsnä. Muille kuin itselleen.
Mindfullnessissa pyritään pohjimmiltaan jättämään menneet ja olemaan murehtimatta tulevasta. Pyritään siis tietoisesti elämään hetkessä, hyväksyen kuitenkin se, että oma mieli saattaa harhailla milloin mihinkin. Mielen "sitomisen" sijaan, karannut ajatus pyritään palauttamaan takaisin tähän hetkeen sillä tavoin kun se sillä hetkellä on mahdollista. Harjoituksissa tunteet ja ajatukset pyritään tunnistamaan ja hyväksymään sellaisinaan. Itselleni terapiaa suositeltiin viime kesänä, koska kärsin erityisen voimakkaasta synnytyspelosta. Kuopuksen syntymän jälkeen toivoin itse voivani jatkaa käyntejä, koska koin terapiakäyntien lisäävän voimavarojani ja vähentävän stressiä.
Tarkoituksena on ollut, että tekisin rentoutusharjoitteita kotonakin, mutta nykyisin tuntuu että harjoituksille on todella heikosti aikaa. Osasyy tähän on se, että miellän harjoitukset edelleen pitkiksi meditaatiosessioiksi, vaikka lyhimmillään harjoitus voi olla mielen kiinnittämistä muutamaan hengenvetoon liikennevaloissa seisoessa.
Tiskaaminen ei ole puhtaasti tällainen harjoitus, sillä ajatukset harhailevat valtoimenaan suurimman osan ajasta. Kyse on enemmänkin siitä, että tiskatessani olen jokseenkin pysähtyneessä tilassa ja ajatukset on helppo tunnistaa ja "päästää menemään". Saippuan tuoksu nitoo tiskatessa tähän hetkeen ja jokainen pesusienen aikaansaama narahdus astiaa vasten muistuttaa palaamaan takaisin ajatuksista. Altaan kuuma vesi maadoittaa tähän hetkeen. Vasta lavuaarin koristessa veden loppumista, palaan takaisin osaksi ympäröivää maailmaa. Rentoutuneena.
Joten, kun minulta kysellään, että kuinka meillä pärjätään ilman astianpesukonetta, vastaan että ihan loistavasti (toistaiseksi). Ehkä piakoin on aika yrittää tehdä harjoitteita toisella tapaa, mutta tällä hetkellä on hyvä näin.
..Satuin muuten löytämään tänään sitä muistojeni astianpesuainetta ja se tuoksui edelleen samalle kuin 17 vuotta sitten. Tiskihetket ovat siis muuttumassa entistä paremmiksi.
Ensi kertaan,
Toodles!
tiistai 21. helmikuuta 2017
Kahdella kielellä
"Lukeeko isi siulle kohta Green eggs and ham?", kysyin lapselta iltapalapöydässä. Nappulaa alkoi kovasti naurattaa.
"Mom!", sanoi ja nauru jatkui.
"Mommymommy!", sai lapsi jatkettua naurunsa seasta. Hihittelystä ei ollut tulla loppua.
Lapsen sai hihittelemään se, että äiti puhui muutaman sanan englantia. Yleensä englantia puhuu jälkikasvulle ainoastaan isä, tai jos äiti puhuu, niin silloin hän puhuu isälle. Jos äiti puhuu isälle suomea, niin silloin isi on pulassa. Pahasti.
Meillä päätettiin ensimmäisen lapsen saapumista odotellessa, että lapsista tulee kaksikielisiä. Se oli oikeastaan täysin itsestäänselvää. Tuossa vaiheessa olimme miehen kanssa rakentaneet suhteemme pääasiassa englannin kielellä, mutta siitä huolimatta olisi tuntunut hassulta, mikäli perhe olisi ollut kokonaan englanninkielinen. Minusta olisi ollut vaikeaa puhua lapselle englantia, ja tunnekieltä siitä olisi ollut hankalaa muodostaa. Tällöin kommunikaatio lapsen kanssa uhkaisi mielestäni jäädä hiukan pintapuoliseksi.
Kaksikielisyyteen kannustettiin ja tuettiin jo neuvolassa ennen syntymää ja olemme saaneet mielestäni hyvin neuvoja lapsen kaksikielisyyden tukemiseen. Käytännössä kyse ei ole sen hankalammasta hommasta kuin yksikielisenkään lapsen puheen "opettaminen", tai ainakin niin luulen.
Heti alkuu meille kerrottin, että lapselle tulee puhua ainoastaan omaa äidinkieltä. Esimerkiksi miehen suomenkieli on ihan ymmärrettävää, mutta siinä vilisee valtoimenaan kielioppivirheitä. Jos olisimme molemmat puhuneet suomea, olisi lapsi saattanut oppia mieheltä "huonoa" suomea. Koska puhumme molemmat tiukasti omaa kieltämme lapselle, on hänelle muodostunut luontainen tarve molempien kielien käyttämiseen päivittäin. Esimerkiksi ruokapöydässä isä noteeraa suomeksi maitoa pyytävän lapsen, mutta pyytää häntä kertomaan saman englanniksi. Iltasadun aikaan äiti ei lue englanninkielistä satukirjaa, vaan pyytää valitsemaan suomenkielisen "äidin satukirjan".
Kodin ulkopuolella lapsi käyttää vaihdellen kumpaakin kieltä, riippuen siitä kumpaa kieltä puhuvien ihmisten kanssa hän on tekemisisssä. Esimerkiksi päiväkodissa puhutaan suomea, mutta isän tullessa hakemaan lasta kotiin, puhuvat he keskenään englantia.
Miehen sukulaisiin yhteyttä pidettäessä puhutaan yleensä toisen osapuolen omaa äidinkieltä tai päivittäistä "käyttökieltä". Näin englannin "opettajien" määrää saadaan lisätttyä, eikä kielen oppiminen ole ainoastaan isän harteilla.
Vaikka kielen kehityksen hitauden yhteys kaksikielisyyteen onkin ilmeisesti myytti, olemme huomanneet että lapsi oppii kieltä hieman yksikielistä ikätoveriaan verkkaisemmin. Tässä lienee kyse siitä, että aivan pienen lapsen saattaa olla hiukan haasteellista omaksua kahta eri sanastoa yhtä aikaa. Tästä huolimatta on suositeltavaa, että molemmat kielet opetetaan yhtä aikaa, sillä peräkkäin tai vuoron perään oppimiselle ei ole olemassa hyvää syytä. Koska kumpikaan kieli ei varsinaisesti tule ennen toista, ei lapsi myöskään joudu kääntämään kieltä toiseksi, vaan hän oppii ajattelemaan melkoisen joustavasti.
Meillä hyvä esimerkki lapsen joustavasta ajattelusta ja kielenymmärryksestä on tapa jolla lapsi vaihtaa kielestä toiseen sen enempää asiaa miettimättä. Kerran sanoin miehelle iltaunien aikaan, että lapsen soittorasia taitaa olla menossa rikki. Sanoin tuon miehelle englanniksi ja tarkoitin lausahduksen nimenomaan hänelle. Samassa lapsi parkaisi hätääntyneenä sängystään: "Soittorasia!". Hän siis kuuli lauseen englanniksi ja vastasi lähempänä olevalle vanhemmalle vanhemman omalla kielellä.
Meillä avain kaksikielisyyden opettamiseen on ollut molempien kielien yhdenvertaisuuden hyväksyntä ja määrätietoisesti oman kielen puhuminen lapselle. Itselleni oli esikoisen kanssa aluksi vaikeaa puhua suomea, koska tiedostin puhuvani vauvalle joka ei juurikaan reagoi sanomisiini. Toisen lapsen kanssa alusta saakka suomen puhuminen on ollut helpompaa, koska nyt siihen on jo tottunut. Lisäksi suuren osan päivää puhettani on kuuntelemassa myös vanhempi lapsi. Ei siis tunnu enää siltä että höpöttelen itsekseni.
Tällä hetkellä nappulassa on jo havaittavissa muutamia kaksikielisiin lapsiin liitettyjä ominaisuuksia. Muksu tuntuu sopeutuvan muuttuviin tilanteisiin melko hyvin, minkä voidaan katsoa olevan osittain kaksikielisyyden tuoma etu. Toinen etu jo vauvana aloitetusta kielikylvystä on se, että lapsella ei ole aksenttia kummankaan kielen suuntaan. Näin välihuomautuksena kerrottakoon, että äiti pitää kovin hellyyttävänä, kun lapsi pulputtaa häkellyttävän aidolta kuulostavaa englantia. Ja aitoahan se onkin, sillä hänellä on kaksi syntyperäistä kieltä.
Jatkoa ajatellen on tutkimusten valossa odotettavissa, että lapsi saattaa oppia luku- ja kirjoitustaidon hieman nopeammin. Myös ymmärrys muista kielistä saattaa olla yksikielistä lasta paremmalla tasolla ja kaksikielisen lapsen voi olla helpompi oppia muita kieliä. Mahdollisia ongelmia saattavat olla esimerkiksi kielien yhdistäminen kesken lauseen, tai "epätäydellinen kaksikielisyys", mutta jälkimmäisen kohdalla pitää huomioida, että kyse on tuolloin luultavasti puheen kehityksen häiriöstä, eikä syy ole kaksikielisyydessä.
Muutaman vuoden kuluttua vanhempi lapsi pääsee toivon mukaan englanninkieliselle luokalle kouluun (toki nuorempi seuraa samaa polkua), jolloin englantia saadaan päivittäiseen käyttöön enemmän ja kielien ero tasoittuu entisestään. Tällä hetkellä päiväkodissa puhutaan suomea, minkä vuoksi lapsi myös puhuu suomea sujuvammin.
Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on hieman kliseisesti mielestäni suuri rikkaus, josta lapsi lähes poikkeuksetta hyötyy. Pohja rakennetaan pienestä pitäen, ja peruspilareina ovat selkeästi vanhempien yhteinen halu opettaa lapselle molemmat kielet ja siinä suunnitelmassa pysyminen. Välillä voi tuntua siltä, että olisi helpompaa vain puhua lapselle sitä kieltä, joka sillä hetkellä on vahvempi, mutta jatkossa oltaisiin vaikeuksissa. Melko varmaa on, että lapsi on tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että isi ja äiti puhuivat omaa kieltään.
Ensi kertaan,
Toodles!
"Mom!", sanoi ja nauru jatkui.
"Mommymommy!", sai lapsi jatkettua naurunsa seasta. Hihittelystä ei ollut tulla loppua.
Lapsen sai hihittelemään se, että äiti puhui muutaman sanan englantia. Yleensä englantia puhuu jälkikasvulle ainoastaan isä, tai jos äiti puhuu, niin silloin hän puhuu isälle. Jos äiti puhuu isälle suomea, niin silloin isi on pulassa. Pahasti.
Meillä päätettiin ensimmäisen lapsen saapumista odotellessa, että lapsista tulee kaksikielisiä. Se oli oikeastaan täysin itsestäänselvää. Tuossa vaiheessa olimme miehen kanssa rakentaneet suhteemme pääasiassa englannin kielellä, mutta siitä huolimatta olisi tuntunut hassulta, mikäli perhe olisi ollut kokonaan englanninkielinen. Minusta olisi ollut vaikeaa puhua lapselle englantia, ja tunnekieltä siitä olisi ollut hankalaa muodostaa. Tällöin kommunikaatio lapsen kanssa uhkaisi mielestäni jäädä hiukan pintapuoliseksi.
Kaksikielisyyteen kannustettiin ja tuettiin jo neuvolassa ennen syntymää ja olemme saaneet mielestäni hyvin neuvoja lapsen kaksikielisyyden tukemiseen. Käytännössä kyse ei ole sen hankalammasta hommasta kuin yksikielisenkään lapsen puheen "opettaminen", tai ainakin niin luulen.
 |
| Lapsen kirjahyllyssä kahden kielen satukirjat majailevat sulassa sovussa |
Heti alkuu meille kerrottin, että lapselle tulee puhua ainoastaan omaa äidinkieltä. Esimerkiksi miehen suomenkieli on ihan ymmärrettävää, mutta siinä vilisee valtoimenaan kielioppivirheitä. Jos olisimme molemmat puhuneet suomea, olisi lapsi saattanut oppia mieheltä "huonoa" suomea. Koska puhumme molemmat tiukasti omaa kieltämme lapselle, on hänelle muodostunut luontainen tarve molempien kielien käyttämiseen päivittäin. Esimerkiksi ruokapöydässä isä noteeraa suomeksi maitoa pyytävän lapsen, mutta pyytää häntä kertomaan saman englanniksi. Iltasadun aikaan äiti ei lue englanninkielistä satukirjaa, vaan pyytää valitsemaan suomenkielisen "äidin satukirjan".
Kodin ulkopuolella lapsi käyttää vaihdellen kumpaakin kieltä, riippuen siitä kumpaa kieltä puhuvien ihmisten kanssa hän on tekemisisssä. Esimerkiksi päiväkodissa puhutaan suomea, mutta isän tullessa hakemaan lasta kotiin, puhuvat he keskenään englantia.
Miehen sukulaisiin yhteyttä pidettäessä puhutaan yleensä toisen osapuolen omaa äidinkieltä tai päivittäistä "käyttökieltä". Näin englannin "opettajien" määrää saadaan lisätttyä, eikä kielen oppiminen ole ainoastaan isän harteilla.
Vaikka kielen kehityksen hitauden yhteys kaksikielisyyteen onkin ilmeisesti myytti, olemme huomanneet että lapsi oppii kieltä hieman yksikielistä ikätoveriaan verkkaisemmin. Tässä lienee kyse siitä, että aivan pienen lapsen saattaa olla hiukan haasteellista omaksua kahta eri sanastoa yhtä aikaa. Tästä huolimatta on suositeltavaa, että molemmat kielet opetetaan yhtä aikaa, sillä peräkkäin tai vuoron perään oppimiselle ei ole olemassa hyvää syytä. Koska kumpikaan kieli ei varsinaisesti tule ennen toista, ei lapsi myöskään joudu kääntämään kieltä toiseksi, vaan hän oppii ajattelemaan melkoisen joustavasti.
Meillä hyvä esimerkki lapsen joustavasta ajattelusta ja kielenymmärryksestä on tapa jolla lapsi vaihtaa kielestä toiseen sen enempää asiaa miettimättä. Kerran sanoin miehelle iltaunien aikaan, että lapsen soittorasia taitaa olla menossa rikki. Sanoin tuon miehelle englanniksi ja tarkoitin lausahduksen nimenomaan hänelle. Samassa lapsi parkaisi hätääntyneenä sängystään: "Soittorasia!". Hän siis kuuli lauseen englanniksi ja vastasi lähempänä olevalle vanhemmalle vanhemman omalla kielellä.
Meillä avain kaksikielisyyden opettamiseen on ollut molempien kielien yhdenvertaisuuden hyväksyntä ja määrätietoisesti oman kielen puhuminen lapselle. Itselleni oli esikoisen kanssa aluksi vaikeaa puhua suomea, koska tiedostin puhuvani vauvalle joka ei juurikaan reagoi sanomisiini. Toisen lapsen kanssa alusta saakka suomen puhuminen on ollut helpompaa, koska nyt siihen on jo tottunut. Lisäksi suuren osan päivää puhettani on kuuntelemassa myös vanhempi lapsi. Ei siis tunnu enää siltä että höpöttelen itsekseni.
Tällä hetkellä nappulassa on jo havaittavissa muutamia kaksikielisiin lapsiin liitettyjä ominaisuuksia. Muksu tuntuu sopeutuvan muuttuviin tilanteisiin melko hyvin, minkä voidaan katsoa olevan osittain kaksikielisyyden tuoma etu. Toinen etu jo vauvana aloitetusta kielikylvystä on se, että lapsella ei ole aksenttia kummankaan kielen suuntaan. Näin välihuomautuksena kerrottakoon, että äiti pitää kovin hellyyttävänä, kun lapsi pulputtaa häkellyttävän aidolta kuulostavaa englantia. Ja aitoahan se onkin, sillä hänellä on kaksi syntyperäistä kieltä.
Jatkoa ajatellen on tutkimusten valossa odotettavissa, että lapsi saattaa oppia luku- ja kirjoitustaidon hieman nopeammin. Myös ymmärrys muista kielistä saattaa olla yksikielistä lasta paremmalla tasolla ja kaksikielisen lapsen voi olla helpompi oppia muita kieliä. Mahdollisia ongelmia saattavat olla esimerkiksi kielien yhdistäminen kesken lauseen, tai "epätäydellinen kaksikielisyys", mutta jälkimmäisen kohdalla pitää huomioida, että kyse on tuolloin luultavasti puheen kehityksen häiriöstä, eikä syy ole kaksikielisyydessä.
Muutaman vuoden kuluttua vanhempi lapsi pääsee toivon mukaan englanninkieliselle luokalle kouluun (toki nuorempi seuraa samaa polkua), jolloin englantia saadaan päivittäiseen käyttöön enemmän ja kielien ero tasoittuu entisestään. Tällä hetkellä päiväkodissa puhutaan suomea, minkä vuoksi lapsi myös puhuu suomea sujuvammin.
Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on hieman kliseisesti mielestäni suuri rikkaus, josta lapsi lähes poikkeuksetta hyötyy. Pohja rakennetaan pienestä pitäen, ja peruspilareina ovat selkeästi vanhempien yhteinen halu opettaa lapselle molemmat kielet ja siinä suunnitelmassa pysyminen. Välillä voi tuntua siltä, että olisi helpompaa vain puhua lapselle sitä kieltä, joka sillä hetkellä on vahvempi, mutta jatkossa oltaisiin vaikeuksissa. Melko varmaa on, että lapsi on tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että isi ja äiti puhuivat omaa kieltään.
Ensi kertaan,
Toodles!
maanantai 20. helmikuuta 2017
Keisarin kierrätetyt vaatteet
Sanotaan, että pikkusisar kulkee usein isompien sisarustensa vanhoissa vaatteissa kyllästymiseen saakka. Mitä useampi isosisar perheestä löytyy edeltäsi, sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi saada uusia vaatteita. Ever.
No, meillä ei tilanne ole sen ruusuisempi vaikka olisit esikoinen. Lapsiparat syntyivät nimittäin vannoutuneen kirpputorifanaatikon perheeseen.
Olen vuosikausia ostanut suurimman osan vaatteistani kirpputorilta. Kiersin kotikaupunkini kirpputoreja koulun hyppytuntien aikana ollessani 13-vuotias ja tuossa iässä vallallaan ollut hippikausi sopi kirpputorien kanssa yhteen loistavasti. Sieltä löytyi se täydellinen nahkatakki,ne pitkät hameet ja raidallinen Kehitysmaakaupan laukku. Nykyisin hippeily on huomattavasti vähentynyt, mutta kirpputorille palaan edelleen. Enää en osta ainoastaan itselleni, vaan myös lapsille.
Lastemme vaatteista suurin osa on joko tutuilta saatuja tai kirpputoreilta hankittuja. Uusia vaatteita ostetaan aika harvoin ja useinmiten uudet vaatteet tulevat lahjoina tai tuliaisina. Kirpputoreilta löytyy todella helposti vaatteita vastasyntyneestä noin kokoa 80cm käyttävään lapseen. Tuossa vaiheessa lapset kasvavat aika vauhdikkaasti, joten yleensä tuon kokohaarukan vaatteet jäävät aika vähälle käytölle. Näin ollen ne ovat usein myös hyväkuntoisia. Tuosta isommalle vaatteiden löytäminen on hiukan haasteellisempaa, mutta ei missään nimessä vaikeaa. Ihan mitä tahansa en kirpputorilta mukaan tietenkään kelpuuta, ja lasten vaatehankinnoissa omalla kohdallani pätee muutama hyväksi havaittu sääntö:
No, meillä ei tilanne ole sen ruusuisempi vaikka olisit esikoinen. Lapsiparat syntyivät nimittäin vannoutuneen kirpputorifanaatikon perheeseen.
Olen vuosikausia ostanut suurimman osan vaatteistani kirpputorilta. Kiersin kotikaupunkini kirpputoreja koulun hyppytuntien aikana ollessani 13-vuotias ja tuossa iässä vallallaan ollut hippikausi sopi kirpputorien kanssa yhteen loistavasti. Sieltä löytyi se täydellinen nahkatakki,ne pitkät hameet ja raidallinen Kehitysmaakaupan laukku. Nykyisin hippeily on huomattavasti vähentynyt, mutta kirpputorille palaan edelleen. Enää en osta ainoastaan itselleni, vaan myös lapsille.
 |
| Pyykkipäivän värioksennusta. Suurin osa vaatteita kierrätettyjä. |
Lastemme vaatteista suurin osa on joko tutuilta saatuja tai kirpputoreilta hankittuja. Uusia vaatteita ostetaan aika harvoin ja useinmiten uudet vaatteet tulevat lahjoina tai tuliaisina. Kirpputoreilta löytyy todella helposti vaatteita vastasyntyneestä noin kokoa 80cm käyttävään lapseen. Tuossa vaiheessa lapset kasvavat aika vauhdikkaasti, joten yleensä tuon kokohaarukan vaatteet jäävät aika vähälle käytölle. Näin ollen ne ovat usein myös hyväkuntoisia. Tuosta isommalle vaatteiden löytäminen on hiukan haasteellisempaa, mutta ei missään nimessä vaikeaa. Ihan mitä tahansa en kirpputorilta mukaan tietenkään kelpuuta, ja lasten vaatehankinnoissa omalla kohdallani pätee muutama hyväksi havaittu sääntö:
- Muista tarkistaa vaatteen kunto huolellisesti. Onko vaate menettänyt muotonsa? Ovatko saumat siistit? Ovatko tukikankaat paikallaan vai riippuvatko ne yhden liimatipan varassa? Onko vaate nukkaantunut? Entäpä tahrat?
Itselleni esimerkiksi villiintynyt nukkakasvusto on semisti "NoNo". Joissain tapauksissa olen valmis tarttumaan nukanpoistajaan. Tahrat taas eivät käy laatuun alkuunkaan, joten niitä kyylään yleensä haukan lailla. Sama koskee tietysti myös rikkinäisiä vaatteita. Ei ole mieltä ostaa valmiiksi likaisia tai reikäisiä vaatteita, sillä lapset osaavat tahrata ja hajoittaa ne ihan itse. Omissa vaatteissani hyväksyn tahraisetkin jos vaate on kiva. Omaan vaatteeseen kun uskaltaa tunkea tahranpoistajia ja vaikka kloriittiakin, mutta lapsen vaatteisiin en kovin vahvoja mömmöjä halua laittaa. Myös kiertävät saumat ja vetoketjuista tai neppareista hilseilevät maalit saavat jättämään vaatteen ostamatta.
- Haista vaatetta.
No, voiko tuota selkeämmin enää sanoa. Varastolta ja takamukselta haiseva vaate ei päätyisi omaan vaatekaappiini, eikä se päädy myöskään lapseni päälle. Vaikka kirpputoritavaroiden nuuskuttelu saattaa tuntua hassulta, on nenää hyvä opetella käyttämään. Haisevasta vaatteesta ei tiedä onko lemu muuttanut vaatteeseen pysyvästi vai mahtaako se lähteä esimerkiksi tuulettamalla tai etikkakylvyssä. On myös hakalaa päätellä miksi haju on vaatteessa. Se voi olla merkki esimerkiksi homeesta.
- Onko hinta käytetylle vaatteelle sopiva?
Omalla kohdallani en ole asettanut vaatteille tiettyä hintakattoa. Pidän kuitenkin aina mielessäni, että kotiin kantamani vaatteen tulee kestää 95 asteen pesu. Otan tuossa tietoisen riskin, koska useimmissa vaatteissa pesuohje on 40 astetta. Näin ollen pesemällä pesuohjeen vastaisesti, hyväksyn sen, että vaate ei saata kestää pesua, jolloin käytetty raha menee ainakin osittain hukkaan. Usean vuoden kestäneiden testien jälkeen olen huomannut, että suurin osa lastenvaatteista kestää kuuman pesun, eivätkä värit tai muoto yleensä kärsi.
Hintoja tutkaillessani en yleensä tee paljoa eroa esimerkiksi Me&I:lle ja H&M:n trikoopaidalle. Silmissäni molemmat ovat käytettyjä. Molemmat myös kestävät pesuja ja käyttöä yleensä samalla tavalla. Hiljattain maksoin POMPdeLUXin farkuista 4,5 euroa ja Seppälän farkuista 2 euroa. Molemmat kuluvat samalla tavoin lapsen käytössä, toista merkkiä vaan löytää harvemmin noin edulliseen hintaan.
 |
| Suloinen sekamelska äitiyspakkauksia, Marimekkoa, Lindexiä ja Henkkamaukkaa |
Nämä ohjenuorat mielessäni pitäen, olen harvoin kantanut kirpputorilta kotiin pettymyksiä. Ostan pääasiassa puuvillaa tai pellavaa, sillä siedän huonosti keinokuituja itsellänikään. Luonnonkuitujen hoito on myös huomattavasti helpompaa (pesu, tuuletus, tahranpoisto) ja nyppyyntyminen on vähäisempää.
On myös tiettyjä vaatteita, joita EN osta:
- alusvaatteet (no hei, haloo) ja puklurätit
- ulkoiluvaatteet
- pipot
Alusvaatteiden ostamatta jättämistä tuskin tarvitsee perustella. Ulkoiluvaatteiden kohdalla on hiukan hankalaa arvioida kuntoa ja ne ovat yleensä myös kalliita. Ulkoilupuvuista saa kyllä silmämääräisesti arvioitua kunnon päällisin puolin, mutta esimerkiksi edellisen käyttäjän pesutottumuksia ei usein tiedä mistään. Huuhteluaineet saattavat pilata esimerkiksi DryMaxx- tai Gore-tex -pinnoiteen, minkä huomaa vasta vaatetta käytettäessä. Pinnoitteet voivat myös kulua ajan mittaan pois. Näihin vaatteisiin en myöskään uskaltaisi toteuttaa tuota 95 asteen mantraani pesujen suhteen, koska ulkoiluvaatteet ovat lähes poikkeuksetta keinokuitua. Toki poikkeuksiakin on ja tälläkin hetkellä etsin vanhemmalle lapselle puuvillaista kevättakkia.
Suurimman osan pipoista voisi kyllä pestä riittävän kuumassa, mutta jotenkin pipojen ostaminen ällöttää liikaa. Nappulalla on ikävä tapa imeskellä omaa kypärämyssyään ja ajatus hänestä mussuttamassa jonkun toisen mussuttamaa myssyä on vaan liikaa.
Listasta puuttuvat kengät, mutta niiden kohdalla suodattimet ovat kohtuullisen tiukalla. Siinä missä itselleni ostaisin henkitoreissaan korskuttavat Converset (koska ne on Converset), niin lapsen kohdalla popot tulee syynättyä tarkkaan jos niitä on aikomus ostaa. Vedenpitäviä talvikenkiä en kirpputorilta kotiin kiikuttaisi ja sandaalit ovat siinä ja siinä, mutta tennarit ovat mielestäni ok.
 |
| Potkuhousut vuosimallia -89, paljettikollari himpan uudempi |
Kuten sanottu, olen kiertänyt kirpputoreja lähestulkoon siitä saakka kun aloin päättää itse mitä päälleni puen. Tästä syystä koen jotenkin luonnolliseksi, että myös lasten kohdalla jatkan samaa rataa. "Pinttyneen" tavan lisäksi mieltä lämmittää se, että omalla kohdallani ei päde "13 kiloa uusia vaatteita ja kilo kierrätettyjä" -periaate. Sen verran nimittäin katsotaan jokaisen suomalaisen ostavan vuoden aikana vaatteita. Sama määrä heitetään yleensä pois. Arviolta 9 kiloa päätyy roskiin ja 4 kiloa kierrätykseen. Ja toki kierrättämällä säästää myös melkoisen määrän rahaa.
Käytetäänkö teillä kiertäneitä vaatteita vai onko tää ihan "No way in hell"? Joskus kun on sattunut silmään keskustelu siitä miten äitiyspakkaus koetaan "lumpuiksi joissa meidän lapsi ei ainakaan kulje", niin herää kysymys että saako se kulkea kirpparilta ostetussa Calvin Kleinissa?
Ensi kertaan,
Toodles!
maanantai 13. helmikuuta 2017
Ei menny niinku Strömsössä
Olin kirjoittanut jo alun tosi aurinkoisen positiiviselle postaukselle siitä miten äippäliini tarvitsee aamupalaa jaksaakseen ja mitä kaikkea ihanaa ja terveellistä meidän aamupaloilla syödään. Tänään sellaisen postauksen kirjoittaminen tuntui kuitenkin aika tympeältä, koska aamupala koostui lähinnä litrasta kahvia ja suoraan suuhun pursotetusta majoneesista. Ei ollut silleen oikein fiilistä kirjoittaa siitä miten hyvälle tuoksuu vasta keitetty tuore kahvi tai kuinka kivaa on, kun appelsiiniviipaleet ovat symmetrisesti lautasella. Tänä aamuna ei nimittäin tuoksunut muu kuin viemäri.
Kävi nimittäin niin, että perjantaina, juuri viikonlopun kynnyksellä laitoin astianpesukoneen päälle ja lähdin nappulan kanssa ulkoilemaan. Oltiin viimeinkin löydetty se meidän rattaisiin sopiva sisaruslauta ja päätettiin että mennään pienelle ajelulle. Oli kivaa, kaikkia nauratti ja lapsi oli innoissaan uudesta kulkupelistä. Laskettiin tähtiä ja ihmeteltiin että missä se kuu luuraa.
Kotiin tultua mies ilmoitti että oli laittanut pesurin pois päältä, koska se piti niin surkeaa ääntä. Muutamaa tuntia myöhemmin todettiin, että kone on rikki ja rikkoutuu koko ajan vaan pahemmin. Astiat lojuivat likaisina pitkin tiskipöytää. Tuli tirautettua muutama puhtaan vitutuksen aiheuttama kyynel ja räyhättyä miehelle. Koska koneen rikkoutuminen oli todellakin sen vika. Kuinkas muutenkaan.
Viikonlopun aikana ajatus käsin tiskaamisesta alkoi olla ihan ok juttu. Onhan sitä tiskattu ennenkin. Lapsikin tykkäsi kun pääsi läträämään tiskialtaaseen ja ajateltiin että eihän tässä kiirettä ole. Korjataan sitten kun ehditään.
Eilen illalla päätin vielä ennen rentouttavaa suihkua huuhdella vauvan tuttipullot keittämistä varten. Kesken huuhteluoperaation huomasin seisovani lammikossa. Seurasi hätääntynyttä pälyilyä, että mistä se vesi oikein tulee. Onko se edes vettä? Onko tämä nyt sitä raskauden jälkeistä inkontinenssia?
Ei ollut.
Selvisi, että käyttämättä olleeseen astianpesukoneeseen virtasi pikkuhiljaa likaista vettä poistoputken kautta ja nyt oli tullut altaan reuna vastaan. Koneen syöverereistä lorotti vettä pitkin lattiaa ja keittiön mattoa. Itse kone lainehti viemärille haisevasta vedestä ja riisinjyvistä.
Lopun iltaa kökittiin miehen kanssa keittiön lattialla ja käytettiin talouden joka ikinen pyyhe lattian kuivaamiseen. Kauhottiin vettä koneesta muovilautasella ja rikkalapiolla. Yökittiin ja kiroiltiin, välillä saatettiin nauraakin. Revittiin kone paikaltaan irti ja todettiin, että se on yläosastaan juuttunut kiinni tiskipöytään. Huomattiin, että poistoputken tulppa on kadonnut. Sanotaan, että yhteinen tekeminen on sitä laadukasta parisuhdeaikaa. En tiedä mahtaako tämä täyttää kriteerit. Yhden aikaan yöllä luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Totesin nukkumaan käydessäni että: "I need some serious spooning now.". Aamulla oli herätys seitsemältä. Unelias lapsi totesi "Oh dear", nähdessään keittiön tilan.
Tänä aamuna on saatu tilattua korjaaja paikalle, soitettu vakuutusyhtiöön ja yökitty sille likavedelle joka ei tunnu loppuvan vieläkään. On juotu kahvia ja todettu että kyllä tää tästä. On oltu tyytyväisiä että ostettiin muutama vuosi sitten hiukan hintavampi kone, niin että kannattaa korjata.
Nyt ei jaksa ärsyttää edes se, että kissa kuulostaa huutavalta venäläisturistilta vaatiessaan ruokaa, tai että tuli eilen illalla keitettyä vauvan tuttinauha pilalle. Tämä päivä ei tunnu maanantailta, sillä se oli jo eilen.
Nyt juodaan lisää kahvia.
Ensi kertaan,
Toodles!
Kävi nimittäin niin, että perjantaina, juuri viikonlopun kynnyksellä laitoin astianpesukoneen päälle ja lähdin nappulan kanssa ulkoilemaan. Oltiin viimeinkin löydetty se meidän rattaisiin sopiva sisaruslauta ja päätettiin että mennään pienelle ajelulle. Oli kivaa, kaikkia nauratti ja lapsi oli innoissaan uudesta kulkupelistä. Laskettiin tähtiä ja ihmeteltiin että missä se kuu luuraa.
Kotiin tultua mies ilmoitti että oli laittanut pesurin pois päältä, koska se piti niin surkeaa ääntä. Muutamaa tuntia myöhemmin todettiin, että kone on rikki ja rikkoutuu koko ajan vaan pahemmin. Astiat lojuivat likaisina pitkin tiskipöytää. Tuli tirautettua muutama puhtaan vitutuksen aiheuttama kyynel ja räyhättyä miehelle. Koska koneen rikkoutuminen oli todellakin sen vika. Kuinkas muutenkaan.
Viikonlopun aikana ajatus käsin tiskaamisesta alkoi olla ihan ok juttu. Onhan sitä tiskattu ennenkin. Lapsikin tykkäsi kun pääsi läträämään tiskialtaaseen ja ajateltiin että eihän tässä kiirettä ole. Korjataan sitten kun ehditään.
Eilen illalla päätin vielä ennen rentouttavaa suihkua huuhdella vauvan tuttipullot keittämistä varten. Kesken huuhteluoperaation huomasin seisovani lammikossa. Seurasi hätääntynyttä pälyilyä, että mistä se vesi oikein tulee. Onko se edes vettä? Onko tämä nyt sitä raskauden jälkeistä inkontinenssia?
Ei ollut.
Selvisi, että käyttämättä olleeseen astianpesukoneeseen virtasi pikkuhiljaa likaista vettä poistoputken kautta ja nyt oli tullut altaan reuna vastaan. Koneen syöverereistä lorotti vettä pitkin lattiaa ja keittiön mattoa. Itse kone lainehti viemärille haisevasta vedestä ja riisinjyvistä.
Lopun iltaa kökittiin miehen kanssa keittiön lattialla ja käytettiin talouden joka ikinen pyyhe lattian kuivaamiseen. Kauhottiin vettä koneesta muovilautasella ja rikkalapiolla. Yökittiin ja kiroiltiin, välillä saatettiin nauraakin. Revittiin kone paikaltaan irti ja todettiin, että se on yläosastaan juuttunut kiinni tiskipöytään. Huomattiin, että poistoputken tulppa on kadonnut. Sanotaan, että yhteinen tekeminen on sitä laadukasta parisuhdeaikaa. En tiedä mahtaako tämä täyttää kriteerit. Yhden aikaan yöllä luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Totesin nukkumaan käydessäni että: "I need some serious spooning now.". Aamulla oli herätys seitsemältä. Unelias lapsi totesi "Oh dear", nähdessään keittiön tilan.
Tänä aamuna on saatu tilattua korjaaja paikalle, soitettu vakuutusyhtiöön ja yökitty sille likavedelle joka ei tunnu loppuvan vieläkään. On juotu kahvia ja todettu että kyllä tää tästä. On oltu tyytyväisiä että ostettiin muutama vuosi sitten hiukan hintavampi kone, niin että kannattaa korjata.
Nyt ei jaksa ärsyttää edes se, että kissa kuulostaa huutavalta venäläisturistilta vaatiessaan ruokaa, tai että tuli eilen illalla keitettyä vauvan tuttinauha pilalle. Tämä päivä ei tunnu maanantailta, sillä se oli jo eilen.
Nyt juodaan lisää kahvia.
Ensi kertaan,
Toodles!
tiistai 7. helmikuuta 2017
Aurinkoa lautasella
Tänä aamuna herännyttä tervehti meidän kulmilla viimeiaikoina aika harvoin bongattu ilmiö: aurinko. On siis selvästi helmikuu ja kuljetaan kohti kevättä. Lapsi oli kovasti sitä mieltä, että taivaalla röllöttää kuu. Ilmeisesti oli päässyt kaamosaika vaikuttamaan sen verran että auringon olemassaolo oli tyystin unohtunut. Runsas valo oli ilmeisesti perin hermostuttavaa, koska muksu totesi aika pian että ikkunaverhot olisi kiva laittaa kiinni.
Siinä missä vampyyrin lailla varjoon karannut lapseni ei innostunut auringosta, minä taas tunsin itseni ihan erityisen energiseksi. Teki mieli häärätä keittiössä ja kokkailla jotain kivaa. Mies oli pyytänyt pannukakkuja jo jonkin aikaa, joten päätin viimeinkin toteuttaa toiveen lempeästä hiilarikoomasta.
Olen vuosien varrella etsinyt sitä "The Pannukakkuohjetta", jolla saisi kuohkeita pannareita. Joskus lopputulos on saanut miehen hyväksynnän (mm. BBC foodin Flyffy American pancakes ) ja toisinaan taas ei. Perheen pannukakkukriitikko on aika tiukka ja rima on nostettu ilmeisen korkealle miehen isän toimesta. Kuulemma lapsuudessa pannukakut olivat sormen paksuisia ja kuohkeita.
Tällä kertaa ajattelin jättää täydellisen pannukakun metsästyksen toissijaiseksi ja päätin kokeilla miten porkkana istuisi pannukakkutaikinaan. Vaihdoin myös "valkoisen" sokerin ruokokidesokeriin ja jätin itse taikinasta voin pois. Paistettaessa pannulle tulee rasvaa kuitenkin, joten en sitä kokenut tarpeellisena taikinaan laittaa.
Paistovaiheessa selän taakse ilmestyi uteliaita neniä ja kävi niinkuin aina ennenkin: ensimmmäinen pannukakku päätyi kriitikon suuhun.
- Ja se sai hyväksyvän, tyytyväisen ynähdyksen.
Jos haluat tietää, millaisella pannukakulla hyväksyntä saatiin, kokeile seuraavaa:
Aurinkoiset porkkanapannukakut:
2 porkkanaa (kohtuullisen hienoa raastetta, mutta ei kuitenkaan mössöä)
5dl maitoa
1 muna
4dl vehnäjauhoja
1rkl leivinjauhetta
1,5rkl ruokokidesokeria
Raasta porkkanat suoraan kulhoon.
Lisää joukkoon maito ja sekoita.
Lisää kananmuna. Olen joskus laittanut useammankin kananmunan, mutta nyt sattui olemaan vain yksi.
Lisää sokeri ja sen jälkeen venhäjauhot leivinjauheineen. Vatkata hytkytetään ilmavasti.
Paistetaan pannulla voin (tai öljyn) kanssa. Taikinaa menee yhteen pannariin noin 1dl verran ja taikinasta saa noin 5-8 pannukakkua koosta riippuen.
Pannukakkuja ei kannata käristää ihan karmealla lämmöllä, vaan ennemmin hissukseen. Kakku on kuitenkin paksu, ja tuppaa palamaan ennen kypsymistään, jos et malta odottaa ja väännät hellan nupit tappiin asti.
Valmiiden pannukakkujen kanssa voi kokeilla vaikka appelsiinimarmeladia tai hunajaa. Appelsiinijäätelö voisi myös sopia.
Arvoisa ruokakriitikko sukeltaa näihin yleensä siirapin ja voin kanssa. Joskus seuraan liittyy pekoni.
Täydellisen pannukakun metsästys jatkukoon. Tosin, vasta nokosien jälkeen. Nämä eväät eivät nimittäin ole sieltä energisoivimmasta päästä.
Ensi kertaa,
Toodles! (röyh)
Siinä missä vampyyrin lailla varjoon karannut lapseni ei innostunut auringosta, minä taas tunsin itseni ihan erityisen energiseksi. Teki mieli häärätä keittiössä ja kokkailla jotain kivaa. Mies oli pyytänyt pannukakkuja jo jonkin aikaa, joten päätin viimeinkin toteuttaa toiveen lempeästä hiilarikoomasta.
Olen vuosien varrella etsinyt sitä "The Pannukakkuohjetta", jolla saisi kuohkeita pannareita. Joskus lopputulos on saanut miehen hyväksynnän (mm. BBC foodin Flyffy American pancakes ) ja toisinaan taas ei. Perheen pannukakkukriitikko on aika tiukka ja rima on nostettu ilmeisen korkealle miehen isän toimesta. Kuulemma lapsuudessa pannukakut olivat sormen paksuisia ja kuohkeita.
Tällä kertaa ajattelin jättää täydellisen pannukakun metsästyksen toissijaiseksi ja päätin kokeilla miten porkkana istuisi pannukakkutaikinaan. Vaihdoin myös "valkoisen" sokerin ruokokidesokeriin ja jätin itse taikinasta voin pois. Paistettaessa pannulle tulee rasvaa kuitenkin, joten en sitä kokenut tarpeellisena taikinaan laittaa.
Paistovaiheessa selän taakse ilmestyi uteliaita neniä ja kävi niinkuin aina ennenkin: ensimmmäinen pannukakku päätyi kriitikon suuhun.
- Ja se sai hyväksyvän, tyytyväisen ynähdyksen.
Jos haluat tietää, millaisella pannukakulla hyväksyntä saatiin, kokeile seuraavaa:
Aurinkoiset porkkanapannukakut:
2 porkkanaa (kohtuullisen hienoa raastetta, mutta ei kuitenkaan mössöä)
5dl maitoa
1 muna
4dl vehnäjauhoja
1rkl leivinjauhetta
1,5rkl ruokokidesokeria
Raasta porkkanat suoraan kulhoon.
Lisää joukkoon maito ja sekoita.
Lisää kananmuna. Olen joskus laittanut useammankin kananmunan, mutta nyt sattui olemaan vain yksi.
Lisää sokeri ja sen jälkeen venhäjauhot leivinjauheineen. Vatkata hytkytetään ilmavasti.
Paistetaan pannulla voin (tai öljyn) kanssa. Taikinaa menee yhteen pannariin noin 1dl verran ja taikinasta saa noin 5-8 pannukakkua koosta riippuen.
Pannukakkuja ei kannata käristää ihan karmealla lämmöllä, vaan ennemmin hissukseen. Kakku on kuitenkin paksu, ja tuppaa palamaan ennen kypsymistään, jos et malta odottaa ja väännät hellan nupit tappiin asti.
Valmiiden pannukakkujen kanssa voi kokeilla vaikka appelsiinimarmeladia tai hunajaa. Appelsiinijäätelö voisi myös sopia.
Arvoisa ruokakriitikko sukeltaa näihin yleensä siirapin ja voin kanssa. Joskus seuraan liittyy pekoni.
Täydellisen pannukakun metsästys jatkukoon. Tosin, vasta nokosien jälkeen. Nämä eväät eivät nimittäin ole sieltä energisoivimmasta päästä.
Ensi kertaa,
Toodles! (röyh)
maanantai 6. helmikuuta 2017
Pullataikinan ja vuotavan nenän välimaastossa
Olen huomannut, että teen silloin tällöin viikonlopuille tosi lennokkaita suunnitelmia. "Tänä viikonloppuna tehdään jotain merkityksellistä", huomaan ajattelevani. Pitää saada lapselle niitä muistoja. Ettei tule lapsesta katkeraa aikuista. Välillä ne suunnitelmat toteutuvat, välillä taas..no..eivät.
Tänä viikonloppuna olin suunnitellut että lähdetään vanhemman lapsen kanssa talvitapahtumaan. Katsottaisiin lumilinnaa ja ihailtaisiin jääveistoksia. Kuuma kaakao tuoksuisi ja pakkanen saisi lumen kiiltämään. Tiedättehän.
Lauantaiaamu alkoi kuitenkin hiukan toisella tapaa. Aika äkkiä kävi selväksi että äidin nenään tuoksuisi ennemminkin käsidesi ja hangen sijaan kimmeltäisi korkeintaan muutama tuskahien pisara omalla otsalla. Toisella lapsella vuosi silmä, toisella nenä. Toisen kanssa päädyttiin jonottamaan ensin hoitoa saamaan ja sen jälkeen jonotettiin troppia. Koska oli lauantai, sai jonottamista harrastaa ihan antaumuksella. Onneksi potilaalla tuntui olevan homma kuitenkin hallussa ja suuremmalta mielipahalta vältyttiin hienosti.
Kun sitten takaisin kotiin pääsin, päätin että kyllä tästä nyt sentään pullapäivä tehdään. Ei jää sitten ainoastaan se käsidesin käry tästä päivästä mieleen. Koska varmaahan on, että kaikista päivistä nimenomaan tämä päivä piirtyisi voimakkaana lapsen mieleen.
Vaivasin taikinan ja jätin kohoamaan "hetkeksi" tiskipöydälle. Leivottaisiin lapsen kanssa yhdessä. Aika riensi. Lapsi meni nukkumaan. Taikina oli edelleen kohoamassa. Ei tullut niitä pullantuoksuisiakaan muistoja nyt. Ellei olisi väsyttänyt, olisi varmaan harmittanut. Liian myöhään illalla viskelin taikinan etäisesti pullaa muistuttavina köntteinä pellille ja työnsin uuniin.
Lopputulema oli, että pullasta tuli rumaa, mutta hervottoman hyvää. Siitä tuskin olisi tuollaista tullut, ellei pullatouhujen seassa olisi tapahtunut elämää. Ellei se taikina olisi unohtunut useaksi tunniksi oman onnensa nojaan.
Seuraavana aamuna yllätin lapsen istumassa onnellisena pullakulhon vieressä. En tiedä vieläkään montako pullaa oli syöty ennen kuin käry kävi (ei hätää, vahva veikkaus on että kiinni jäätiin ensimmäisen pullan kanssa), mutta pullat aamutuimaan löytänyt lapsi oli melkoisen tyytyväinen. Lasta ei juurikaan hetkauttanut että kokematta jäi tällä kertaa lumilinna ja hohtavat hanget, eikä pullaakaan paistettu. Äiti sen sijaan sai arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka elämä tapahtuu siellä vuotavien nenien ja unohdettujen pullataikinoiden välissä. Siellä, missä lapsi laskee sekunteja itse tekemänsä puuron valmistumiseen ja esittää onnistuneesti yllättynyttä kun kainaloon päätyy jotenkin pullapussi, vaikka äiti oli ne muka piilottanut. Tai silloin, kun lapsi istuu kissan vieressä keittiön pöydän ääressä ja yrittää ehtiä syödä voin paahtoleivän päältä ennen kuin kissa ehtii seota sulan voin huumaavasta tuoksusta.
Ei siihen aina sen kummempaa tarvita. Vaikka joskus niitä lumilinnojakin on ihan kiva käydä katsomassa.
Ensi kertaan,
Toodles!
Tänä viikonloppuna olin suunnitellut että lähdetään vanhemman lapsen kanssa talvitapahtumaan. Katsottaisiin lumilinnaa ja ihailtaisiin jääveistoksia. Kuuma kaakao tuoksuisi ja pakkanen saisi lumen kiiltämään. Tiedättehän.
Lauantaiaamu alkoi kuitenkin hiukan toisella tapaa. Aika äkkiä kävi selväksi että äidin nenään tuoksuisi ennemminkin käsidesi ja hangen sijaan kimmeltäisi korkeintaan muutama tuskahien pisara omalla otsalla. Toisella lapsella vuosi silmä, toisella nenä. Toisen kanssa päädyttiin jonottamaan ensin hoitoa saamaan ja sen jälkeen jonotettiin troppia. Koska oli lauantai, sai jonottamista harrastaa ihan antaumuksella. Onneksi potilaalla tuntui olevan homma kuitenkin hallussa ja suuremmalta mielipahalta vältyttiin hienosti.
Kun sitten takaisin kotiin pääsin, päätin että kyllä tästä nyt sentään pullapäivä tehdään. Ei jää sitten ainoastaan se käsidesin käry tästä päivästä mieleen. Koska varmaahan on, että kaikista päivistä nimenomaan tämä päivä piirtyisi voimakkaana lapsen mieleen.
Vaivasin taikinan ja jätin kohoamaan "hetkeksi" tiskipöydälle. Leivottaisiin lapsen kanssa yhdessä. Aika riensi. Lapsi meni nukkumaan. Taikina oli edelleen kohoamassa. Ei tullut niitä pullantuoksuisiakaan muistoja nyt. Ellei olisi väsyttänyt, olisi varmaan harmittanut. Liian myöhään illalla viskelin taikinan etäisesti pullaa muistuttavina köntteinä pellille ja työnsin uuniin.
Lopputulema oli, että pullasta tuli rumaa, mutta hervottoman hyvää. Siitä tuskin olisi tuollaista tullut, ellei pullatouhujen seassa olisi tapahtunut elämää. Ellei se taikina olisi unohtunut useaksi tunniksi oman onnensa nojaan.
Seuraavana aamuna yllätin lapsen istumassa onnellisena pullakulhon vieressä. En tiedä vieläkään montako pullaa oli syöty ennen kuin käry kävi (ei hätää, vahva veikkaus on että kiinni jäätiin ensimmäisen pullan kanssa), mutta pullat aamutuimaan löytänyt lapsi oli melkoisen tyytyväinen. Lasta ei juurikaan hetkauttanut että kokematta jäi tällä kertaa lumilinna ja hohtavat hanget, eikä pullaakaan paistettu. Äiti sen sijaan sai arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka elämä tapahtuu siellä vuotavien nenien ja unohdettujen pullataikinoiden välissä. Siellä, missä lapsi laskee sekunteja itse tekemänsä puuron valmistumiseen ja esittää onnistuneesti yllättynyttä kun kainaloon päätyy jotenkin pullapussi, vaikka äiti oli ne muka piilottanut. Tai silloin, kun lapsi istuu kissan vieressä keittiön pöydän ääressä ja yrittää ehtiä syödä voin paahtoleivän päältä ennen kuin kissa ehtii seota sulan voin huumaavasta tuoksusta.
Ei siihen aina sen kummempaa tarvita. Vaikka joskus niitä lumilinnojakin on ihan kiva käydä katsomassa.
 |
| The Pulla |
Ensi kertaan,
Toodles!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)