Katse menneeseen vuoteen ja varovaista vilkuilua tulevaan

Istuimme työpaikan taukosoffalla vuodenvaihteen kynnyksellä, lirppien aamukahvia ja salaa toivoen, että josko pääsisi hiukan etuajassa kotiin jotta ehtisi kauppaan ajoissa. Itselläni oli vielä illan ruokalistan tarvikkeet ostamatta ja vissykin pitäisi ehtiä jäähdyttää. Tinan suhteen en ollut tehnyt päätöksiä.

Kahvia juodessamme ennen vuoron alkua, tuumasimme yhteen ääneen että tämän vuoden loppuminen ei harmita yhtään. Nyökkäsin, ja tuumin vielä tuon jälkeenkin itsekseni mennyttä vuotta.

Vuoden alku meni vielä melkoisessa sumussa uuden perheenjäsenen vuoksi. Muistan vuodenvaihteesta sen, että muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen kului todella hitaasti. Tuntui, että pitkästä aikaa vuorokaudessa riitti minuutteja vaikka mihin.
Samalla odotin sekavissa fiiliksissä maaliskuun ensimmäistä, jolloin olin suunnitellut palaavani töihin.

Ennen maaliskuuta kaikki kuitenkin ehti muuttua. Päätin jatkaa äitiyslomaa heinäkuulle saakka. Samalla takaraivoon hiipi aiheellinen pelko siitä että siinä vaiheessa ei saattaisi olla enää työpaikkaa mihin palata. Millä perhe elätettäisiin?

Reilun pari kuukautta myöhemmin juhlittiin äitienpäivää. Muutamaa päivää aikaisemmin olin ollut viikonlopun ajan sairaalassa Tähtisilmän kanssa. Sitä, miksi sairaalassa olimme, ei kukaan osannut kertoa. Ohimennen esitettiin kysymyksiä, jotka viittasivat epäilykseen vakavasta, parantumattomasta sairaudesta. Ei haluttu pelotella, mutta lääkärit eivät voineet myöskään poissulkea mitään.
Juuri ennen äitienpäivää pääsimme kotiin mukanamme diagnoosin alku, joka pyyhki ainakin osan huolesta pois. Lopullinen vastaus saatiin syyskuussa. (Tähtisilmä on muuten ihan kunnossa)

Kesäkuussa laskimme tarkkaan äitiys- ja työttömyysrahoja, sekä kesälomistani saamiani lomarahoja. Aikomuksena oli muuttaa suurempaan asuntoon ja rauhallisemmalle alueelle.

Elokuussa muutimme yhden päivän aikana kaiken omaisuutemme asunnosta toiseen. Vanhaa ja uutta kotia siivotessa kului useita tunteja. Samalla mielessä painoi huoli siitä kuinka jäljelle jääneillä varoilla pärjättäisiin. Entä jos tulisi taas yllätyksiä?

Elokuun puolivälissä lähdin maanantai aamuna töihin ensimmäisen kerran sitten elokuun 2013. Työpaidan väri oli vaihtunut, työkaverit olivat vaihtuneet. Alkoi totuttelu 37,5h työviikkoon ja siihen, että kotona odottaisi pieni lapsi ja väsynyt mies. Mies, joka saattaisi kokea lapsen kanssa yksin olemisen raskaana.

Alun kompuroinnin ja muutamien itkuraivareiden jälkeen arki alkoi jälleen rullaamaan. Uskokaa tai älkää, lapsi säilyy hengissä myös koti-isin hoidossa. Olen nähnyt sen itse. Ja äidin on ihan ok käydä töissä olematta maailman paskin mutsi. Myönnän kyllä, että välillä katsellessani kotikulmillani kulkevia kotiäitejä, selkääni pitkin kiipeää kateuden karvainen peikko. Sitten muistan, että käyn töissä itseni ja perheeni vuoksi.

**

Vuoden 2015 otin vastaan sohvallani maaten, sulatellen kanasalaattia ja vissylasi kädessäni. Kyllä, se ehti viilentyä juuri sopivasti. Katselimme raketteja parvekkeeltamme Tähtisilmän tuhistessa omassa sängyssään.

Tulin tuumineeksi odotuksiani tulevalle vuodelle. Tällä hetkellä tuntuu että on hyvä näin. Vuosi takaperin elo oli hiukan haasteellisempaa.
En tosin tiedä, osaanko asettaa itselleni konkreettista tavoitetta. "Laihdu 10 kiloa ennen juhannusta"-tuntuisi melkoisen typerältä.

En tehnyt lupauksia, en ole koskaan niitä tehnyt. Esitin kuitenkin itselleni pari toivetta ja kehitysideaa liittyen osa-alueisiin, jotka olivat loppuvuodesta jääneet hieman hunningolle kaikessa kiireessä.

Vuosi 2015 on ainakin avautunut valoisissa merkeissä. Se on jo nyt sisältänyt monia onnen ja onnistumisen hetkiä, joita toivon tähän vuoteen mahtuvan vielä useita lisää. Ehkä tänä vuonna ylä- ja alamäet pysyvät hiukan loivempina kuin edeltävänä vuonna. Alku on ainakin lupaava.

Sen, että aikaa löytyy nyt jopa neulomiselle, täytyy olla positiivinen merkki. Eikö vain?

Seuraavaan kertaan,
Toodles!

p.s. yksi esittämistäni toiveista liittyy siihen, että päivittäisin blogia hiukan useammin ;)

Ajatusten vuosi

On kulunut pian vuosi siitä kun meidän perheen elämä muuttui melkoisesti. Kahden hengen talouteen muutti pieni ihminen, joka kieputti molemmat vanhempansa pikkusormiensa ympärille ensihetkistä lähtien. Vuoden aikana tuosta pienestä ihmeestä on kasvanut rajojaan rohkeasti koetteleva neiti, joka haastaa vanhempansa päivittäin. Vuoden aikana olemme oppineet tuntemaan toisemme ja myös itsemme.

Vuosi on herättänyt myös paljon ajatuksia. Omalla kohdallani lähinnä äitiyteen ja sen ympärillä velloviin uskomuksiin liittyen. Koen olevani huolehtiva ja lastani syvästi rakastava äiti. Silti usko omaan äitiyteen on välillä koetuksella, ja uskoa koettelevat pääasiassa itseni ulkopuolelta tulevat ärsykkeet. Jokaisella meistä, minullakin, kun on ajatus siitä millainen hyvä vanhempi on. Pidämme usein tiukasti, jopa toisen tunteita huomioon ottamatta kiinni näistä uskomuksistamme. Äitiydestä mielipiteen esittäminen on usein yhtä riskialtista kuin uskonnoista väittely.

Tähtisilmän elämän alkumetreillä törmäsin ensimmäiseen uskomukseen, jonka en edes uskonut vaivaavan itseäni:

On lapsen parhaaksi tulla syntyneeksi perinteisesti. 

Sillä hetkellä kun lääkäri ilmoitti tekevänsä kiireellisen sektion, en todellakaan edes sekuntia ajatellut väittäväni vastaan. Kyseessä saattoi olla lapsen henki. Jälkikäteenkään en itse ajatellut, että olisin jotenkin luistellut läpi synnytyksen jonkinlaista ohituskaistaa ja "valinnut" helpon tien hoitaa synnytys pois alta. Kuitenkin muutamia kertoja kuulin aiheesta kommentteja sisällöllä: "no, sehän hoitui sitten helposti, oma synnytykseni kesti xx tuntia ja synnytin muuten ilman kivunlievitystä saunan lauteilla sadan asteen pakkasessa ja samalla ammuin karhun vapaalla kädelläni kun taas toisella imetin kuuttatoista muuta lastani".

Vaikka elämme vuotta 2014, tuntuu meissä silti elävän jopa jotenkin romanttinen ajatus siitä kuinka jokainen nainen synnyttää "luonnollisesti". Totuus on kuitenkin se, että kaikki meistä eivät selviäisi asiasta kertomaan.

Tähän en kuitenkaan törmännyt kovinkaan montaa kertaa, ja kun synnytýksestä kului enemmän ja enemmän aikaa, aiheesta tuli aina vain harvemmin enää puhetta.

Tämän jälkeen päätään nosti jo uusi uskomus, jonka rikkominen oli itsellenikin erittäin vaikea kokemus:

Rintaruokinta on parasta lapsellesi.

Tästä aiheesta keskustellaan välillä edelleenkin. Osa ystävistäni tuntui muuttuvan käveleviksi meijereiksi kuin itsestään, osa taas ei. Itse kuuluin tuohon jälkimmäiseen joukkioon.

Nykyisin rintaruokintaa suositellaan lapsen ensisijaiseksi ravinnoksi 6 kuukauden ikään saakka. Monet meistä ottavat suosituksen erittäin kirjaimellisesti ja kun tähän ajatukseen lisätään tunnepuoli mukaan, saadaan uskomus jonka mukaan hyvä ja huolehtiva äiti rintaruokkii lastaan. Hän pystyy siihen, koska haluaa niin. Mikäli tämä suoritus ei onnistu, äidissä on jotain vikaa. Ei siis fyysistä vikaa, vaan äiti ei selkeästi ajattele lapsensa parasta. Mahtaako hän edes välittää lapsestaan?

Omaksi harmikseni keräsin paljon tietoa aiheesta yrittäessäni löytää sitä maagista keinoa muuttaa itseni lapseni tarpeita vastaavaksi maitovarastoksi. Tuntuu, että aiheesta kiistellään usein verissäpäin (toivottavasti vain kuvainnollisesti) ja vastakkain ovat imettäjät ja korviketta käyttävät äidit, sekä heidän lähisukunsa ja luultavasti myös naapurit. Välillä keskusteluun yhtyy myös lähikaupan kassa, jolla on asiaan oma kantansa.

Korviketta käyttävä äiti on monissa keskusteluissa laiska ja itsekeskeinen. Hän ei viitsi yrittää tarpeeksi, koska pullon lämmittäminen on helpompaa ja näin rinnatkaan eivät mene pilalle. Hän saattaa olla jopa hiukan tyhmäkin ja taloudellista puolta tämä nainen ei ymmärrä ainakaan, ostettu maitohan on pirun kallista. Mutta hirveintä imettämättömyydessä on se, että äiti sairastuttaa oman lapsensa. Lapsen vastustuskyky on korvikkeen vuoksi pyöreä nolla, ja tämän vuoksi hän tulee elämään elämämänsä milloin minkäkin sairauden riuduttamana.

Meidän perheessämme ihmettä ei tapahtunut, vaikka välillä paatunut pakana harkitsi jopa rukoilua. Pullojen käyttö oli todellakin helppoa, sen kun saattoi lapselle antaa vaikka perheen mies. Pullojen päivittäinen keittäminen taas oli jotain minkä olisin mielelläni vaihtanut tissien huuteluun. Kävi jopa niin onnellisesti, että lapsemme on täysin terve. Tähtisilmä sairasti ensimmäisen flunssansa viikko sitten. Hänellä ei muuten ole allergioita, ymmärtääkseni lapsellani kuuluisi olla niitäkin juuri korvikeruokinnan vuoksi.

Ilmeisesti vältimme luodin jollain tuurilla.

Kuitenkin näistä syvällä elävistä uskomuksista (nimenomaan uskomuksista, sillä asiaa harvoin perustellaan faktoin) johtuen allekirjoittaneen oli vaikeaa hyväksyä "epäonnistumista" imetyksen saralla. Tiedän etten ole yksin ja toivon, että tämän asian suhteen harrastaisimme enemmän suvaitsevaisuutta toisiamme kohtaan.


Seuraava äitiyden myytti kolahtikin vasta jonkin aikaa myöhemmin:

Hyvä äiti pysyy kotona lapsen kanssa

Itse lähdin töihin Tähtisilmän ollessa 9 kuukauden ikäinen.

Tämä asia oli perheessämme sovittu jo ennen Tähtisilmän syntymää. Lähipiirin ymmärrys tätä valintaa kohtaan oli riittävä.

Perheen ja lähipiirin ulkopuolla tuli vastaan usein kummastelua. Kuinka äiti voi jättää noin pienen lapsen yksin. Suhde lapseen kärsii, lapsi kärsii. Ei kai sitä nyt päiväkotiin sentään?

No ei, Tähtisilmä jäi kotiin toisen vanhemman kanssa. Lapsi viettää päivät isän kanssa, äiti tulee iltaisin töistä kotiin ja kohtaa ovella hymyilevän lapsensa. Lisäksi perhe saa ostettua äidin palkalla leipää ja välillä voitakin.




Näiden muutaman esimerkin lisäksi uskomuksia ja ajatuksia on varmasti niin monta kuin on äitejäkin. Meistä jokainen tekee asiat omalla tavallaan. Olisi mukavaa jos jokainen meistä muistaisi sen ja kunnioittaisi toisten valintoja.

Itse jatkan äitiyden mysteerin tutkimista ja yritän löytää itselleni sopivat toimintatavat. Perheemme on kulkenut yhteistä matkaansa vasta hetken verran. Vuoden kuluttua olemme taas viisaampia ja vahvempia yhdessä.

Tämän tunneoksennuksen jälkeen haluan toivottaa kaikille äideille hyvää matkaa valitsemallaan tiellä. Muistakaa, ettei kaikkia tienviittoja kannata lukea, ja joskus liftarit on hyvä jättää tienposkeen odottamaan kaltaistaan seuraa ;)

Ruuhkaviikot?

Huhu, elossa ollaan, vaikka hiljaista on ollutkin. Olen tuntenut hurjaa kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on aikaa tehdä käsitöitä ja toteuttaa luovia ideoitaan muutenkin kuin pikaisissa päiväunissaan. Itselläni aika menee melkolailla töissä (kyllä, sinne palattiin. paluu oli vaikeampaa äidille, kuin mitä se oli tyttärelle) ja kotona Tähtisilmää halaillessa.

Viimeisiin äitiyslomaviikkoihin mahtui vierailuja merten takaa, useita illallisia loppukesän auringossa ja MUUTTO uudelle paikkakunnalle. Tuo viimeinen tapahtui kolme viikkoa sitten ja yritän toipua tapahtuneesta edelleen :D

Koska en ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään (noin niinkuin käsitöiden saralla) päätin esitellä teille kotimme valkeita seiniä ja sitä ainoaa viime viikkona harrastamaani käsityötä josta kykenen suoriutumaan: naulojen ja taulukoukkujen seinään kiinnittämistä.

Näistä, ainakin omaa mieltäni lämmittävistä yksityiskohdista siirryn esittelemään käsityön josta en tunnu suoriutuvan kunnialla ihan hetkeen:

Niitä on kuusi.

Synnintunnustus.

Kuinka moni voi rehellisesti sanoa harjoittavansa korjausompelua, tuota isoäideiltä opittua jaloa taitoa? En minä ainakaan. 

Olen varmaan varsinainen häpeäpilkku ahkerien ja säästäväisten käsityöharrastajien keskuudessa. Kierrättäjät luultavasti vaihtaisivat minut nähdessään kadun toiselle puolelle kulkemaan, jos tietäisivät kuinka vähän korjaan vaatteitani. Artesaanit hyökkäisivät kimppuuni sormustimet tanassa ja ratkojiaan heiluttaen. Pelottava mielikuva, josta herkkä saattaisi menettää yöunensa.

Kaikelta kirppistelyltäni aloin miettiä vaatteiden korjaamisen tarpeellisuutta. Ok, ostan vaatteeni suurimmaksi osaksi käytettynä, mutta kai niistä saisi silti enemmän irti jos vain hiukan joskus parsisi. En voi edes vedota siihen että korjattu vaate näyttää resuiselta, sillä osaan toki korjata vaatteen ilman että langanpäät ja väärällä värillä kursitut pistot näkyvät kilometrin päähän. 

Koska viimeaikoina käsitöille on jäänyt uskomattoman vähän aikaa, olen ehtinyt vapaina hetkinäni käydä läpi vaatekaappiani ja puntaroida valintojani. Löysin kaapistani muun muassa nitojalla korjatut shortsit. Pääsi epäuskoinen nauru ja sitten iski häpeä. Samoissa housuissa killuu napin paikalla hakaneula. Se nappi on materiaalilapussa kiinni ja odottaa pääsyään tositoimiin. Samalla kertaa kaapin pohjalta löytyi iänkaikkinen lempparivillatakkini, jonka taskun pohjalla on reikä. Se on ollut siellä monta vuotta. Nyt voisi sanoa että soijaa pukkaa. Nimittäi hävettää niin että hiki meinaa tulla.

Seuraava projektini onkin rakkaiden vaatteideni huolto. Pienien reikien paikkaaminen ja nappien ompelu. Sensellainen. Korjausompelu on siitä hassu juttu että moisesta nyhertämisestä tuppaa tulemaan hyvä olo. Siis sillon kun sitä viitsii tehdä. Nirvanaan halutessaan voi parsia sukasta puhki kuluneen kantapään.

Mikäli tunnistat itsesi tästä synnintunnustuksestani, haastan sinutkin elvyttämään rempalleen päässeet vaatteesi :) 

Jos taas voit rehellisesti sanoa korjausompelua harrastavasi, niin juo vaikka pullakahvit ja päivittele meidän syntisien touhuja

Ensi kertaan,

Toodles!

Hello stud!

Innostuin jokin aika sitten shoppailemaan Facebookin Askartelu -kirppiksellä. Nimensä mukaan kirppikseltä löytyy kaikenlaista askarteluun liittyvää, muun muassa kaipaamiani niittejä ja helmiä. Parin onnenkantamoisen seurauksena postipoika kiikutti minulle sievoisen kasan mm. pyramidiniittejä, joille minulla olikin jo projekti valmiina.

Ostin viime kesänä kirppikseltä Lindexin repaleiset farkkushortsit, joita käytin koko raskausajan (loppuaikana tosin jatkopalan kanssa) ja jotka ovat päässeet ahkeraan käyttöön myös vatsakummun pienennyttyä. Koska omistan kuitenkin useammat shortsit, ajattelin että yhdet  voisi valjastaa diy -projektiin. Nyt jo entistä repaleisemmiksi muuttuneet farkkupöksyt sopivat tähän mainiosti.

Kasa niittejä, ratkoja, sekä pihdit aseinani kävin housujen kimppuun. Useamman niittipiikin aiheuttaman ähkäisyn jälkeen olin saanut aikaiseksi seuraavaa:

(joku voisi tuhahtaa, että et sitten viitsinyt koko taskua irrottaa...)

 

Sisäpuolelle tarvittiin vielä vuorikangasta taskun kohdalle, sillä en välttämättä halua niittien pistelevän jatkuvasti pakaraani. Toisekseen, en tiedä noiden niittien pesunkestävyydestä, joten mahdollisen ruostumisen varalta on ehkä aiheellista välttää ihokontaktia noiden piikkien kanssa.

Lopputulos on ainakin tekijänsä mielestä onnistunut. Räyheyttä löytyy, mutta se ei kuitenkaan loikkaa heti silmille.

Niittejä löytyisi vielä lisää (reilusti), mutta pitänee harkita tarkkaan mihin nuo kallisarvoiset metallipalaset käytän :)

Ensi kertaan,

Toodles!

Jakkaran uudet vaatteet

Mainitsin jo aikaisemmin Tähtisilmän aloittaneen syöttötuolikokeilut. Neidin valtaistuin ei vain aivan täyttänyt ainakaan äidin asettamia kriteerejä jälkikasvulle sopivaksi ruokailupaikaksi. Itse tuolissa ei ollut mitään vikaa (itse asiassa kyseessä on sellainen ihana vanha malli, jonka saa myöhemmin taitettua pikkuiseksi tuoliksi ja pöydäksi), mutta edellisen omistajan ruokalista oli tarttunut istuimeen melkoisen tiukasti kiinni ja päällinenkin puuttui.

Aloitin ihan vaan kunnon puhdistuksella, osan muonajäämistä hankasin ammattitaitoisesti teräsvillalla. Toivottavasti yksikään puuseppä ei lue tätä.

Putsauksen jälkeen vietin yhden illan asuntomme parvekkeella hioen tuoliosaa ja pärskien vimmatusti. Osa jäi vielä hiomatta, mutta tärkein, eli Tähtisilmän ulottuville tuleva alue tuli siistittyä. Loppuun voi palata myöhemmin.

Koska halusin säilyttää tuolin edes jokseenkin puhtaana, halusin saada sille päällisen. En siis varsinaista pehmustetta, vaan PÄÄLLISEN. Muutaman kaupan valikoimia turhaan kurkittuani, päädyin tekemään niinkuin olin alunperin suunnitellutkin: ostin pätkän kivan väristä vahakangasta.

Päällisen valmistus sujui jokseenkin joutuisasti. Otin muutamia mittoja avuksi ja sovittelin päällistä muutaman kerran paikalleen varmistaakseni, että olen yhä oikealla polulla. 

Pyllyn alle ja selän taakse tarvittiin hiukan pehmikettä, joten päädyin leikkelemään kaapissa lojunutta peittoa.

Vahakankaan lisäksi hankin tähän projektiin valkoista kanttinauhaa sekä reilun puoli metriä tarranauhaa. 

Olen lopputulokseen jokseenkin tyytyväinen ja näin viikon verran päällistä testailtuani voin kertoa että tuo on todella helppo pitää puhtaana ja Tähtisilmäkin tuntuu tykkäävän jakkaransa uudesta päällisestä. Ainoa miinus tulee jokseenkin kököistä tikkauksista. Vanha ompelukoneeni ei nimittäin ollut kauhean innoissaan vahakankaan ompelusta..

Projekti oli myös sen verran edukas, että näitä viitsii tehdä useammankin :)

Eipä miulla muuta,

Toodles!

Pelastakaa converset

Törmäsin taannoin kirppisreissullani pariin erityisen surkean näköisiä tennareita. Kyseessä olivat täysin ehjät ja käyttökelpoiset kengät, mutta edellinen omistaja ei ollut joko halunnut/jaksanut/osannut pestä niitä koskaan. Hintaa rusehtaviksi muuttuneille rassukoille oli laitettu 2 euroa.

Tuolla hetkellä kenkien kotiuttamisen ainoa syy oli se, että olen melkoisen merkkiuskollinen mitä tulee tennareihin. Converse on selkeä suosikki, sillä en ole koskaan käyttänyt mukavampia kenkiä.

Kotona pyykkäsin kendät tahranpoistoaineella ja muutamalla muulla hiukan epäilyttävällä töhnällä (mm. hankausnesteellä) ja puhdistin kumiosat "taikasienellä". Selvisi, että kenkävanhusten alkuperäinen väri oli ollut lohenpunainen. Kulunut vaalea pinkki oli mielestäni suloinen, mutta mielen perukoilla muhi jo idea kenkien muokkaamiseen.

...Kului pari kuukautta ja tulin hankkineeksi parilla eurolla suuren pussillisen sekalaisia helmiä. Siitä se ajatus sitten lähti.

Valikoin helmipussista violetin ja pinkin sävyisiä, sekä hempeitä pastellivärisiä helmiä. Mutu-tuntumalla sommitellen mentiin. Aluksi suunnittelin myös kiinnittäväni sekaan muutamia pyramidiniittejä, mutta päädyin hylkäämään niitit projektin edetessä.

 

Helmet on ommeltu kaksinkertaisella langalla (krhm..yksi kerrallaan) tennareiden ulkoreunaan. Toisen puolen jätin tyhjäksi, koska en halunnut helmien hankaavan toisiaan vasten kävellessä (toissijainen seikka tottakai on se, että helmet yksinkertaisesti loppuivat).

Popot odottelevat vielä arvoisiaan nauhoja, jonka jälkeen nämä jaloissa pääsee kesäkadulle tepastelemaan :) En ole osannut sielä päättää sopisiko näihin paremmin valkoinen vai vaaleanpunainen satiininauha..

Helmien ompelu sujui sutjakkaasti iltahommina elokuvia ja Sinkkuelämää katsellen. Ainoa kohta jota ehkä hankalammaksi voisi kutsua oli kantapään kohdalla, sillä tennarit vahvistetaan noista kohdista. Tässä tapauksessa kantapään kohta oli vahvistettu kumilätkällä, josta hentoinen ompeluneula ei taistelutta halunnut mennä läpi. Noista kohdin helmet on ommeltu ainoastaan pintakankaaseen, kun taas muissa kohdissa neulan sai survaista läpi kaikista kangaskerroksista.

That's it! Conssit pelastettu! ..Varastossa olisi yhdet toisetkin vanhat tennarit meikkiä odottamassa.

Seuraavaa projektia varten on jo varastoituna niittejä ja kankaisia ruusun terälehtiä..

Seuraavaan kertaan,
Toodles!