Ei menny niinku Strömsössä

Olin kirjoittanut jo alun tosi aurinkoisen positiiviselle postaukselle siitä miten äippäliini tarvitsee aamupalaa jaksaakseen ja mitä kaikkea ihanaa ja terveellistä meidän aamupaloilla syödään. Tänään sellaisen postauksen kirjoittaminen tuntui kuitenkin aika tympeältä, koska aamupala koostui lähinnä litrasta kahvia ja suoraan suuhun pursotetusta majoneesista. Ei ollut silleen oikein fiilistä kirjoittaa siitä miten hyvälle tuoksuu vasta keitetty tuore kahvi tai kuinka kivaa on, kun appelsiiniviipaleet ovat symmetrisesti lautasella. Tänä aamuna ei nimittäin tuoksunut muu kuin viemäri.

Kävi nimittäin niin, että perjantaina, juuri viikonlopun kynnyksellä laitoin astianpesukoneen päälle ja lähdin nappulan kanssa ulkoilemaan. Oltiin viimeinkin löydetty se meidän rattaisiin sopiva sisaruslauta ja päätettiin että mennään pienelle ajelulle. Oli kivaa, kaikkia nauratti ja lapsi oli innoissaan uudesta kulkupelistä. Laskettiin tähtiä ja ihmeteltiin että missä se kuu luuraa.

Kotiin tultua mies ilmoitti että oli laittanut pesurin pois päältä, koska se piti niin surkeaa ääntä. Muutamaa tuntia myöhemmin todettiin, että kone on rikki ja rikkoutuu koko ajan vaan pahemmin. Astiat lojuivat likaisina pitkin tiskipöytää. Tuli tirautettua muutama puhtaan vitutuksen aiheuttama kyynel ja räyhättyä miehelle. Koska koneen rikkoutuminen oli todellakin sen vika. Kuinkas muutenkaan.

Viikonlopun aikana ajatus käsin tiskaamisesta alkoi olla ihan ok juttu. Onhan sitä tiskattu ennenkin. Lapsikin tykkäsi kun pääsi läträämään tiskialtaaseen ja ajateltiin että eihän tässä kiirettä ole. Korjataan sitten kun ehditään.

Eilen illalla päätin vielä ennen rentouttavaa suihkua huuhdella vauvan tuttipullot keittämistä varten. Kesken huuhteluoperaation huomasin seisovani lammikossa. Seurasi hätääntynyttä pälyilyä, että mistä se vesi oikein tulee. Onko se edes vettä? Onko tämä nyt sitä raskauden jälkeistä inkontinenssia?

Ei ollut.

Selvisi, että käyttämättä olleeseen astianpesukoneeseen virtasi pikkuhiljaa likaista vettä poistoputken kautta ja nyt oli tullut altaan reuna vastaan. Koneen syöverereistä lorotti vettä pitkin lattiaa ja keittiön mattoa. Itse kone lainehti viemärille haisevasta vedestä ja riisinjyvistä.

Lopun iltaa kökittiin miehen kanssa keittiön lattialla ja käytettiin talouden joka ikinen pyyhe lattian kuivaamiseen. Kauhottiin vettä koneesta muovilautasella ja rikkalapiolla. Yökittiin ja kiroiltiin, välillä saatettiin nauraakin. Revittiin kone paikaltaan irti ja todettiin, että se on yläosastaan juuttunut kiinni tiskipöytään. Huomattiin, että poistoputken tulppa on kadonnut. Sanotaan, että yhteinen tekeminen on sitä laadukasta parisuhdeaikaa. En tiedä mahtaako tämä täyttää kriteerit. Yhden aikaan yöllä luovutettiin ja mentiin nukkumaan. Totesin nukkumaan käydessäni että: "I need some serious spooning now.". Aamulla oli herätys seitsemältä. Unelias lapsi totesi "Oh dear", nähdessään keittiön tilan.

Tänä aamuna on saatu tilattua korjaaja paikalle, soitettu vakuutusyhtiöön ja yökitty sille likavedelle joka ei tunnu loppuvan vieläkään. On juotu kahvia ja todettu että kyllä tää tästä. On oltu tyytyväisiä että ostettiin muutama vuosi sitten hiukan hintavampi kone, niin että kannattaa korjata.
Nyt ei jaksa ärsyttää edes se, että kissa kuulostaa huutavalta venäläisturistilta vaatiessaan ruokaa, tai että tuli eilen illalla keitettyä vauvan tuttinauha pilalle. Tämä päivä ei tunnu maanantailta, sillä se oli jo eilen.

Nyt juodaan lisää kahvia.

Ensi kertaan,

Toodles!

Aurinkoa lautasella

Tänä aamuna herännyttä tervehti meidän kulmilla viimeiaikoina aika harvoin bongattu ilmiö: aurinko. On siis selvästi helmikuu ja kuljetaan kohti kevättä. Lapsi oli kovasti sitä mieltä, että taivaalla röllöttää kuu. Ilmeisesti oli päässyt kaamosaika vaikuttamaan sen verran että auringon olemassaolo oli tyystin unohtunut. Runsas valo oli ilmeisesti perin hermostuttavaa, koska muksu totesi aika pian että ikkunaverhot olisi kiva laittaa kiinni.

Siinä missä vampyyrin lailla varjoon karannut lapseni ei innostunut auringosta, minä taas tunsin itseni ihan erityisen energiseksi. Teki mieli häärätä keittiössä ja kokkailla jotain kivaa. Mies oli pyytänyt pannukakkuja jo jonkin aikaa, joten päätin viimeinkin toteuttaa toiveen lempeästä hiilarikoomasta.

Olen vuosien varrella etsinyt sitä "The Pannukakkuohjetta", jolla saisi kuohkeita pannareita. Joskus lopputulos on saanut miehen hyväksynnän (mm. BBC foodin Flyffy American pancakes ) ja toisinaan taas ei. Perheen pannukakkukriitikko on aika tiukka ja rima on nostettu ilmeisen korkealle miehen isän toimesta. Kuulemma lapsuudessa pannukakut olivat sormen paksuisia ja kuohkeita.

Tällä kertaa ajattelin jättää täydellisen pannukakun metsästyksen toissijaiseksi ja päätin kokeilla miten porkkana istuisi pannukakkutaikinaan. Vaihdoin myös "valkoisen" sokerin ruokokidesokeriin ja jätin itse taikinasta voin pois. Paistettaessa pannulle tulee rasvaa kuitenkin, joten en sitä kokenut tarpeellisena taikinaan laittaa.

Paistovaiheessa selän taakse ilmestyi uteliaita neniä ja kävi niinkuin aina ennenkin: ensimmmäinen pannukakku päätyi kriitikon suuhun.
- Ja se sai hyväksyvän, tyytyväisen ynähdyksen.

Jos haluat tietää, millaisella pannukakulla hyväksyntä saatiin, kokeile seuraavaa:


Aurinkoiset porkkanapannukakut:

2 porkkanaa (kohtuullisen hienoa raastetta, mutta ei kuitenkaan mössöä)
5dl maitoa
1 muna
4dl vehnäjauhoja
1rkl leivinjauhetta
1,5rkl ruokokidesokeria

Raasta porkkanat suoraan kulhoon.
Lisää joukkoon maito ja sekoita.
Lisää kananmuna. Olen joskus laittanut useammankin kananmunan, mutta nyt sattui olemaan vain yksi.
Lisää sokeri ja sen jälkeen venhäjauhot leivinjauheineen. Vatkata hytkytetään ilmavasti.
Paistetaan pannulla voin (tai öljyn) kanssa. Taikinaa menee yhteen pannariin noin 1dl verran ja taikinasta saa noin 5-8 pannukakkua koosta riippuen.
Pannukakkuja ei kannata käristää ihan karmealla lämmöllä, vaan ennemmin hissukseen. Kakku on kuitenkin paksu, ja tuppaa palamaan ennen kypsymistään, jos et malta odottaa ja väännät hellan nupit tappiin asti.

Valmiiden pannukakkujen kanssa voi kokeilla vaikka appelsiinimarmeladia tai hunajaa. Appelsiinijäätelö voisi myös sopia.
Arvoisa ruokakriitikko sukeltaa näihin yleensä siirapin ja voin kanssa. Joskus seuraan liittyy pekoni.

Täydellisen pannukakun metsästys jatkukoon. Tosin, vasta nokosien jälkeen. Nämä eväät eivät nimittäin ole sieltä energisoivimmasta päästä.

Ensi kertaa,

Toodles! (röyh)

Pullataikinan ja vuotavan nenän välimaastossa

Olen huomannut, että teen silloin tällöin viikonlopuille tosi lennokkaita suunnitelmia. "Tänä viikonloppuna tehdään jotain merkityksellistä", huomaan ajattelevani. Pitää saada lapselle niitä muistoja. Ettei tule lapsesta katkeraa aikuista. Välillä ne suunnitelmat toteutuvat, välillä taas..no..eivät.

Tänä viikonloppuna olin suunnitellut että lähdetään vanhemman lapsen kanssa talvitapahtumaan. Katsottaisiin lumilinnaa ja ihailtaisiin jääveistoksia. Kuuma kaakao tuoksuisi ja pakkanen saisi lumen kiiltämään. Tiedättehän.

Lauantaiaamu alkoi kuitenkin hiukan toisella tapaa. Aika äkkiä kävi selväksi että äidin nenään tuoksuisi ennemminkin käsidesi ja hangen sijaan kimmeltäisi korkeintaan muutama tuskahien pisara omalla otsalla. Toisella lapsella vuosi silmä, toisella nenä. Toisen kanssa päädyttiin jonottamaan ensin hoitoa saamaan ja sen jälkeen jonotettiin troppia. Koska oli lauantai, sai jonottamista harrastaa ihan antaumuksella. Onneksi potilaalla tuntui olevan homma kuitenkin hallussa ja suuremmalta mielipahalta vältyttiin hienosti.

Kun sitten takaisin kotiin pääsin, päätin että kyllä tästä nyt sentään pullapäivä tehdään. Ei jää sitten ainoastaan se käsidesin käry tästä päivästä mieleen. Koska varmaahan on, että kaikista päivistä nimenomaan tämä päivä piirtyisi voimakkaana lapsen mieleen.

Vaivasin taikinan ja jätin kohoamaan "hetkeksi" tiskipöydälle. Leivottaisiin lapsen kanssa yhdessä. Aika riensi. Lapsi meni nukkumaan. Taikina oli edelleen kohoamassa. Ei tullut niitä pullantuoksuisiakaan muistoja nyt. Ellei olisi väsyttänyt, olisi varmaan harmittanut. Liian myöhään illalla viskelin taikinan etäisesti pullaa muistuttavina köntteinä pellille ja työnsin uuniin.

Lopputulema oli, että pullasta tuli rumaa, mutta hervottoman hyvää. Siitä tuskin olisi tuollaista tullut, ellei pullatouhujen seassa olisi tapahtunut elämää. Ellei se taikina olisi unohtunut useaksi tunniksi oman onnensa nojaan.

Seuraavana aamuna yllätin lapsen istumassa onnellisena pullakulhon vieressä. En tiedä vieläkään montako pullaa oli syöty ennen kuin käry kävi (ei hätää, vahva veikkaus on että kiinni jäätiin ensimmäisen pullan kanssa), mutta pullat aamutuimaan löytänyt lapsi oli melkoisen tyytyväinen. Lasta ei juurikaan hetkauttanut että kokematta jäi tällä kertaa lumilinna ja hohtavat hanget, eikä pullaakaan paistettu. Äiti sen sijaan sai arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka elämä tapahtuu siellä vuotavien nenien ja unohdettujen pullataikinoiden välissä. Siellä, missä lapsi laskee sekunteja itse tekemänsä puuron valmistumiseen ja esittää onnistuneesti yllättynyttä kun kainaloon päätyy jotenkin pullapussi, vaikka äiti oli ne muka piilottanut. Tai silloin, kun lapsi istuu kissan vieressä keittiön pöydän ääressä ja yrittää ehtiä syödä voin paahtoleivän päältä ennen kuin kissa ehtii seota sulan voin huumaavasta tuoksusta.

Ei siihen aina sen kummempaa tarvita. Vaikka joskus niitä lumilinnojakin on ihan kiva käydä katsomassa.

The Pulla

Ensi kertaan,

Toodles!

Hippikeskiviikko ja viikon ruokalista

Viime viikon ruokalista oli ainakin omasta mielestäni vaatimattomasti arvioituna menestys. Joka päivälle oli suunniteltuna hyvää ruokaa ja melkein joka päivä se hyvä ruoka saatiin pöytäänkin asti.
Budjetti venyi hienoisesti. Karkeasti arvioituna rahaa ruokakauppaan kaikkineen meni noin 150 euroa. Vaan sillä rahalla oltiin kyllä viimesen päälle mahat killillään joka päivä. Tuumattiin miehen kanssa, että jos tuolla rahalla noin hyvin saa perheen ruokittua, niin so be it.

Tämän viikon kauppareissun satoa.

Viime viikko innosti ruokalistan suunnitteluun jo etukäteen, joten tänä aamuna kirjanmerkeistä tarvitsi oikeastaan vain valita mieleiset päivälliset ja kirjoitella kauppalistaan tarvikkeet ylös. Ostin kerralla oikeastaan kaiken, mitä koko viikon ruokiin tarvitaan. Viikon aikana täydennetään taas maitoa, vihanneksia, leipää ja hedelmiä tarpeen mukaan. Vaan eihän sitä tiedä, vaikka tällä viikolla ryhtyisi paistelemaan sämpylöitä.

Äeteen herkku: Pirkan Supermix <3

Tällä viikolla ruokalistalle päätyi:

Tiistai: Kanajauhelihakeitto
Keskiviikko: Täyteläinen tomaattikeitto
Torstai: Pulled Chicken
Perjantai: Meksikonpata
Lauantai: Nautaa hoisin kastikkeessa
Sunnuntai: Pestokrepit

Tällä viikolla uusi juttu on kasviskeskiviikko. Tämän mies jo nimesi hippikeskiviikoksi. Älkää vaan kertoko sille että sunnuntainkaan ruokaan ei kuulu lihaa.
Ajatus kasvisruokapäivään oli ollut mielessä jo pidempään. Meillä syödään mielestäni liikaa lihaa, vaikka onneksi punaista kuitenkin lohdullisen vähän. Silti parantaa todellakin voi.

Tällä viikolla kauppakassiin päätyi tavallista enemmän luomua. "Tavallista enemmän" tarkoittaa siis sitä, että ylipäätään jotain luomutuotteita ostettiin. Yleensä kun niitä ei valitettavasti juurikaan hankittua tule. Lisäksi keräsin mukaan erilaisia kuivahedelmiä aamupuuroon ja ostin piirun verran parempaa kahvia. Pieniä hyvän mielen ruokajuttuja.

Tiistain kanakeitto poseeraa korianterihunnussaan.

Viime viikon perusteella uskaltaa jo sanoa, että meillä tällainen etukäteen suunnittelu on tehnyt päivällisistä todella paljon monipuolisempia. On myös jokseenkin rentoutavaa kun kahden pienen lapsen kanssa voi keskittyä muihin juttuihin kuin päivittäisen kauppareissun suunnitteluun ja ruokien ainaiseen miettimiseen.

Joko teillä on ryhdytty ruokasuunnitteluun? Mites toi hippikeskiviikko?

Ensi kertaan,

Toodles!

Havaintoja parisuhteesta

Heräät lauantaiaamuna valkoisista lakanoista, puhtoisesta kodistasi. Edellisen illan drinkit tuntuvat ehkä pienenä pistelynä otsaluun takana, mutta mitään jäätävää krapulaa ei ole. Illalla on ollut hauskaa taas, olet tanssinut niin että jalkoja pakottaa edelleen. Ihan ymmärrettävää, olithan laittanut jalkaan ne uudet korkokengät. Olet tytyyväinen, että meikit tuli pestyä kotiintulon jälkeen. Olo on nyt raikas kuin aamuauringon kastepisarassa kylpevällä heinäsirkalla.

Nenääsi leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Tuoreen kahvin on keittänyt tuore poikaystävä, jonka kanssa olette seurustelleet muutaman kuukauden. Eletään vielä ns. kuherruskuukautta. Se uuden suhteen pahoinvointia aiheuttava epävarmuus on kadonnut, mutta perhoset eivät kuitenkaan ole vielä ihan täysin laskeutuneet vatsan pohjalle. Tämä on sitä aikaa kun istutaan tuntikausia tuijottelemassa tähtiä ja juodaan punaviiniä illallisella. Sitten se mies tarjoilee kahvia sänkyyn ja istuu viereen.

Sitten, katseenne kohtaavat. Aivan niin kuin ne ovat kohdanneet toistuvasti menneellä viikolla. Kellot pysähtyvät, kuulet takkatulen lämpimän räiskeen (sinulla ei ole takkaa) ja uskot vakaasti, että taustalla alkoi juuri soida Foreignerin "I want to know what love is" ja sänkysi täyttyi tulipunaisilla ruusun terälehdillä.
Siinä hetkessä kahvikupit, vaatteet (Ne tarkoin valitut pitsialusvaatteet ja Calvin Kleinin juuri oikeista paikoista tukevat bokserit. Tiedäthän.), peitot ja lemmikkikissa lentävät. Hän on vahva ja hellä, sinä olet herkkä ja kaunis. Sitä ilotulitusta kestää, ja kestää ja kestää. Ikkunat huurtuvat talonne koko kerroksesta ja naapuri joutuu lähtemään seksitupakalle kesken kaiken. Tätä muistellaan vielä kiikkustuolissakin.

Nukahdatte sylikkäin. Jotenkin maagisesti kumpikaan ei ole edes ällöttävän hikinen, eivätkä kenenkään raajat puudu vaikka makaatte lusikassa tuntikausia.

***

Seitsemän vuotta myöhemmin heräät siitä samasta sängystä. Kohottaudut sängyllä, ja huomaat makaavasi maitolammikossa. Illalla nukkumaanmeno ilman rintaliivejä tuntui jotenkin villiltä idealta. Enää ei niinkään. Et ole koskenutkaan alkoholiin vuosikausiin, mutta päässä jyskyttää silti, koska valvoit puolille öin. Jalkoja pakottaa, koska söit taas suolaa illalla, ja nyt varpaasi muistuttavat lähinnä nippua nakkeja. Kynsilakka on halkeillut. Halkeillut on myös silmien alle nuhraantunut ripsivärikerros, jonka "unohdit" pestä illalla pois. Käännät kylkeä ja huomaat juuri paikantaneesi lapsesi kadonneeksi julistetun muovisen paistinpannun. Tyynyn alla on nuken vaippa.

Nenääsi leijailee tuoksu, joka kertoo että vaipparoskis jäi eilen viemättä. Makuuhuoneen ovi pamahtaa auki ja lapsi juoksee huoneeseen täynnä koko yön sisäänsä padonneita kysymyksiä. "äiti!! ootko hereillä! onko nälkä? keitetäänkö puuroo?". Hetkessä muutut ihmispomppulinnaksi. Siinä rytkässä lentää korkeintaan laatta.

Käännät katsomaan miestäsi, joka on juuri herännyt. Sillä on tukka pystyssä ja parin päivän parransänki. Jalassaan sillä on pitkät kalsarit ja villasukat. Niin on sinullakin. Katsenne kohtaavat ja hetken ajan olet varma että jaatte tismalleen saman ajatuksen: "Mee keittämään kahvia, anna please mun nukkua". Näinä aamuina tiedät eläväsi, kun istut vessassa epsisiotomiahaavan kanssa ja yrität saada lehden luettua ennen kuin olo muuttuu liian tukalaksi. Ajatus ylimääräisistä tavaroista tavarassasi saa selkäkarvat (kyllä, sinulla on niitä) pystyyn vielä jonkin aikaa. Seikkaluksi riittää kun etsii leivänmuruja raskausarpisen vatsanahan poimuista.

Nukahdat vielä hetkeksi. Hormonit pitävät huolen siitä, että jatkuvasti on hiki. Vaikka vaan hengität.


Kuulostaako tutulta?
Mitä tapahtui?

Tässä välissä tapahtui seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana teistä kahdesta tuli toistenne kumppaneita. Poikaystävästä tuli se mies, joka kuivasi hikisen otsasi ja seisoi paikallaan ääntäkään päästämättä, kun teit parhaasi rusentaaksesi siltä sormet supistusten välissä. Sinä ymmärsit, että miehesi on muutakin kuin mitä Old Spice -mainos antaa ymmärtää. Sinusta tuli nainen, jota kuulet miehesi kutsuvan puhelimessa vaimokseen, kun Vattenfallilta yritetään taas tarjota uutta sähkösopimusta.
Vuodet tekivät teistä isän ja äidin. Kaksi kertaa. Luulitte että sopimukseen kuuluisi lasten kasvattaminen, mutta kävikin ilmi että lapset tulivat kasvattamaan myös teitä. Vuodet vetivät korostustussia epäkohtienne päälle ja haastoivat sietokykynne. Niille vuosille haistatitte pitkät ja keskisormet tanassa jatkoitte matkaa katsomatta taaksenne.

Ne vuodet opettivat, että valkoiset lakanat ja puhtoinen koti ovat toisarvoisia. Niille on aikansa ja paikkansa. Eivätkä ne pitsialusvaatteet niin mukavia edes olleet. Ainakaan miehen mielestä.

Ensi kertaan,

Toodles!

Hyvä ruoka, tyytyväinen lompakko, part 2.

Selailin vanhoja blogitekstejä ja huomasin että keväällä meillä oli ruoka- ja budjettihommat aika hyvällä mallilla. Ruokabudjettia pidettiin onnistuneesti yllä pari kuukautta (muistaakseni), mutta viime aikoina kauppareissut ovat taas alkaneet olla jokapäiväisiä ja ruokakauppaan syydetään rahaa aika hurjia summia. Ruokia ei ole juurikaan suunniteltu etukäteen, vaan yleensä saman päivän päivällisestä päätetään kauppaan lähtiessä. Välillä suunnittelu tehdään vasta kaupassa.

Heti uuden perheenjäsenen syntymän jälkeen ei oikein jaksanutkaan paneutua ruokalistojen tekemiseen tai tarjousten vertailuun. Pääasia että koko perhe tuli ruokittua ja lepoa saatiin riittävästi että kaikki pysyivät tyytyväisinä. Mutta nyt kun arki selkeästi on alkanut rullaamaan entiseen malliin, ei ollut enää mitään syytä olla tarttumatta toimeen.

Tuijotin aamulla jonkin aikaa tyhjää paperia ja totesin, että edellisestä menusta on liian kauan aikaa. Oli hankalaa keksiä ruokia seitsemäksi päiväksi, varsinkin kun jo jonkin aikaa oli tuntunut siltä että kaikki kestosuosikit ja ns. "varmat onnistujat" oli käytetty niin loppuun, että ne tuntuivat tukkivan korvakäytävätkin.

Ongelman selättääkseni päädyin selailemaan Hellapoliisin ehdotuksia viikon ruokalistoiksi. Yhdistelin muutamasta viikkomenusta herkullisimman kuuloiset ruoat ja tuntia myöhemmin paperilla oli sekä ruoka- että kauppalista. Ruokalistalle päätyi kokeiluun uusi ruoka joka päivälle, joten eiköhän sinne suosikkiruokiinkin saada tämän viikon jälkeen aika suurella varmuudella jotain uutta.

Viikon ruokalistalla on:

Maanantai: Siskonmakkarapihvit
Tiistai: Helppo kanavokki
Keskiviikko: Mintulla maustetut lihapullat
Torstai: Sitruunainen broileri-perunavuoka
Perjantai: Munakasrulla
Lauantai: Tomaattinen broilericurry
Sunnuntai: Jauheliha-linssilasagne

Tällä viikolla ei ollut tarkoituksena tikistää kauppaan menevää summaa niin pieneksi kuin mahdollista. Halusin ennemminkin nähdä, kuinka paljon kauppaan kuluu jos hankitaan hintaa tuijottamatta kaikki mitä hyvään ruokaviikkoon tarvitaan. Päivällistarpeiden lisäksi kauppalistalle päätyi aamiaistarvikkeita, eli pääasiassa jogurtteja ja parit erilaiset puurohiutaleet. Viikon hemmotteluostos aamiaiselle oli Fazer Alku maistuvampi kaurapuuro ja avokadot ruisleivän päälle. Listan ulkopuolelta ns. "heräteostoksia" olivat Fastin proteiinipudit ja lajitelma Domino-keksejä iltapäiväkahveille.




Viikon ruokiin kului noin 90 euroa. Tuohon summaan ei kuulu äidinmaidonkorviketta tai lasten vaippoja. Viikon aikana käydään myös luultavasti täydentämässä kasviksia, leipää ja maitoa, joten luultavasti entisen budjetin 100 euroa ei ihan tule riittämään viikoksi. Mutta ihan hurjaa ylitystä tuskin tulee.

Ihan hyvä ensimmäiseksi viikoksi tällä tiellä. Kauppakuittia katsellessa tuli mieleen muutama kohta joissa olisi voinut säästää. Joku voisi esimerkiksi sanoa, että lapsi voisi syödä pakastimesta mustikoita hedelmäsmoothien sijaan, tai että leivät voisi leipoa itse. Tällä viikolla kuitenkaan ei ollut kiinnostusta kokeilla, kuinka onnistuu sämpylöiden paisto kahden pikkulapsen kanssa, tai kuinka tyynenä onnistuisin pysymään hinkatessani sitä mustikkaa lapsesta ja keittiöstä. Rehellisesti sanottuna oli myös erityisen kivaa ostaa kaunis valkosipuliletti ja tuoretta minttua niiden tavallisten sijaan.

Tällä viikolla päästään siis kokeilemaan paljon uusia ruokia ja nautiskellaan budjetin hiukan natistessa liitoksistaan. Ensi viikolle voisi sitten ottaa jo tavoitteeksi vaikka sämpylöiden leipomisen tai pienemmän budjetin ruokaohjeiden etsimisen. Toisaalta kiinnostaisi myös kokeilla miten erilaiset teemat (luomu, kotimaisuus, vegeviikko) vaikuttaisivat kauppalaskuun.

Täällä siis ollaan oltu ruoan suhteen hiukan kuin ne kuuluisat Ellun kanat (En oikein tajua sitä Ellua, miten se ei edelleenkään saa niitä lintujaan ruotuun?), mutta korjausliikkeisiin ollaan pikkuhiljaa ryhtymässä. Tässä tilanteessa olen tyytyväinen pieniin askeliin, vaikka yleensä olen enemmän "kaikkimulletännehetinyt" -tyyppiä kaikessa.

Kuinka teillä hoidetaan ruokien suunnittelu? Tehdäänkö ruokalista kuukaudeksi kerrallaan, vai päätetäänkö päivän menu siinä vaiheessa kun kauppakassia purkaessa selviää mitä tuli ostettua?

Ensi kertaan,

Toodles!

(kuvat: Pinterst & Freeimages.com)

It's oh so quiet

Edellisestä postauksesta näkyy olevan yli puoli vuotta. Puolen vuoden aikana olisi kyllä ollut asiaa useammankin kerran, mutta aikaa ei ollut. Bloggerille kai kun ei voi sanella postausta, tai ainakaan minä en tuollaiseen mahdollisuuteen ole törmännyt.

Tälle hiljaisuudelle, niin kuin aina kaikelle, on kuitenkin ihan käypä selitys. Viimeisen postauksen aikaan meidän perheessä oli kolme jäsentä: Äeti, Karvanaama ja Nappula. Ja tietysti kissa. Blogiin en kuitenkaan siinä vaiheessa katsonut tarpeelliseksi kertoa, että vatsanahkan alla kupli ja myllersi. Perhe odotti uutta jäsentä saapuvaksi.

Siinä missä ensimmäisen lapsen kanssa aikaa tuntui olevan vaikka mihin, nyt sitä ei todellakaan ollut. Nappulan loma päiväkodista kesti käytännössä koko kesän ja aika tuntui juoksevan ohi hirveää vauhtia. Itse laskin aikaa koko kesän ja syksyn ajan raskausviikkoina. Ne tuntuivat huitelevan ohi niin ettei niistä meinannut selvillä pysyä millään.

Kun loppusyksyn aikaan noidat kiersivät tienoota kurpitsalyhdyt iloisesti käsikynkässä heiluen, meille saapui kauan odotettu paketti.

Tuon jälkeen ei sitten ollut aikaa blogille sitäkään vähää. Mutta ei ollut kyllä asiaakaan. Oli vain sitä uuden vauvan tuoksuista sumua, joka saa unohtamaan että pesit hampaat juuri varttia aiemmin, ja joka uskottelee sumussa kulkevalle, että kukaan ei huomaa vaikka tukka olisikin ollut viikon pesemättä ja että maitotahrat kuuluvat ihan normaaliin pukeutumiseen. Vaikka se sumu tällä kertaa olikin suloisen lämmintä, on silti helpotus että kaikkein sakein hernerokka on jo takanapäin.

Viimeisen kuukauden aikana blogin pariin palaaminen alkoi tuntua koko ajan enemmän ja enemmän houkuttelevalta. Olisipahan jotain omaa tekemistä. Saisi hioa hiukan ruostunutta kirjoitustaitoa, eikä tulisi tukittua mm. Facebookin uutisvirtaan ihan niin järkyttävän mittaisia statuksia. Eli tällä hetkellä alkaa taas olla asiaa. Ihan liikaa. Ja nyt on näköjään aikaakin.

Tässä kohtaa toivoisinkin lukijoilta (jos niitä vielä on) toiveita tai ehdotuksia tulevia postauksia koskien. Olisiko mielessäsi joku aihe, josta haluaisit erityisesti lukea?
Viskaa kommenttiboksiin ehdotuksesi, niin yritän toteuttaa toiveen.

Ensi kertaan,

Toodles!