Ihmisen ja maailman väliin

Taas ollaan kesässä. Yllätyksekseni voin sanoa: onneksi.

Olen viime vuosiin saakka ollut voimakkaasti talvi-ihminen, mutta nykyisin huomaan kaipaavani valoa ja kesän helppoutta.

Tänä keväänä valon kaipuu tuntui olevan vielä tavallista voimakkaampi. Se ikkunasta tuleva valo ei riittänytkään, leskenlehteäkään ei ehtinyt jäädä ihmettelemään kun oli niin kiire ajaa töihin. Ajoittain jäin kotimatkoilla tuijottamaan edessä pyörivää tuulimyllyn lapaa ja hetken luulin olevani painajaisteni tieteisleffassa. Tuntui että tarvittiin jotain erityistä lämpöä, valoa ja pysähtyneisyyttä. 

 Koska vapaa-aika (se vähä mitä viime kuussa oli) tuntui menevän rentoutumisen suorittamiseksi, ei jahkailulle oikein ollut aikaa. Asiaan piti paneutua kunnolla ja mielellään äkkiä. Havahduin eräänä vapaapäivänäni (suoritettuani ensin vapaapäivää onnistuneesti siivouksen ynnä muun merkeissä) mieheni kysymykseen: "Mitä sinä oikein haluat tehdä?" Tässä ei siis ollut kyse mistään syvällisestä kysymyksestä, vaan rehellisestä tiedustelusta siitä millaista tekemistä pitäisin hauskana. En osannut vastata. Koska aikaa on niin vähän, vastauksen olisi pitänyt mielestäni olla jotain mahtavaa, once-in-a-lifetime -elämyksiä tai vastaavaa. Kysymystä seuranneeseen hiljaisuuteen ei oikein voinut olla tyytyväinen.

Mietin, milloin oloni on ollut kevein. Mieleeni tulivat tietyt hetket, olen aina kutsunut niitä keltaisiksi hetkiksi. Noina hetkinä aurinko on laskemassa kesäiseen iltaan ja jostain laskeutuu hiljaisuus. Tai ainakin siltä tuntuu. Maailma näyttää hetken keltaiselta, kuin vanhoissa valokuvissa. Ensimmäisen kerran muistan ihailleeni keltaista hetkeä kotipihalla katsellessani mummon syreenipuskaa. Myöhemmin sama hetki on toistunut useita kertoja. Kerran muistan tuijotelleeni ikkunasta naapurin laitumelle korttipelin lomassa. Lehmä ammui ja käki kukkui. Muistan miettineeni mahtoiko kukaan muu huomata ajan juuri pysähtyneen hetkeksi.

Koska ymmärrän hyvin, ettei keltaista hetkeä voi luoda keinotekoisesti, oli yritettävä keksiä muuta. Ehkä riittäisi, että pyrkisin samaan olotilaan kuin noina kesäiltoina. Tai ehkä voisin vain yrittää hidastaa aikaa. Ei sen pysähtyä tarvitsisi. 

Hitaasti yritin opetella pysymään hetkessä. Edes vapaapäivinä. Niin imelältä kuin se kuullostaakin, toteutin suunnitelmaani istumalla sohvan nurkassa kahvikupin kanssa. Nukuin päiväunia. Hyräilin lapselle päättömiä lauluja omasta päästäni. Ihastelin pikkusieviä sisustusjuttuja, joihin normaalisti en kiinnittäisi huomiota. Tuhosin kliinisen ja täydellisyyteen pyrkivän sisustukseni. Annoin muratin nuupahtaa ja ripustelin seinille kitaroita ja pieniä ristipistotöitä. Ostin itselleni ja lapselle hassut essut. Leivoin sämpylää koska tuntui siltä.

Hassua (ja imelää) kyllä, se mitä teinkin, toimi. Valo tuntuu saapuvan pikkuhiljaa. Herään aamuisin kiireettä ja istuudun lapsen kanssa lattialle. Himoitsen värejä ympärilleni joka suunnasta. Nukun edelleen päiväunia, mutta entistä paremmalla menestyksellä. Olen luultavasti helpompi kumppani.

Alkukesä tuo vielä muutoksia mukanaan, joitakin pieniä ja ainakin yhden melko suuren. Ehkä sitten autopilotti saadaan kytkettyä pois päältä

Nyt osaan jo ainakin vastata mieheni kysymykseen siitä mitä haluan tehdä. Jaksan ilmeisesti uskoa siihen että vapaa-aikaa tulee vastaisuudessakin ja kaikkea ei tarvitse ehtiä yhdessä päivässä. Tärkeintä on kai olla läsnä niinä muinakin hetkinä.

Tuntuuko tarina tutulta kellekään?

Kuinka sinä kytkit autopilotin pois päältä?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. kuvituksena toimivat elämääni tällä hetkellä paljon valoa ja keltaista tuovat asiat. Ne tavarat joita olen kerännyt itseni ja maailman väliin. Niihin hetkiin kun siihen väliin jotain tarvitaan <3 

Pikkujuttuja

Viimeksi esittelemästäni ompelutuotoksesta innostuneena otin tehdäkseni  heti uuden projektin. Tai itse asiassa useita projekteja. Osa niistä keskittyi nimenomaan ompeluun, mutta tottakai sivuraiteille tuli ajauduttua nopeammin kuin lumi suli auringossa parvekkeeltamme.

Onnistumisestani innostuneena päätin muuttaa ilmeen asuntomme jokaisesta huoneesta. Vaatimaton tavoite (krhm). Tästä osa vaati ompelua, osa taas ainoastaan hermoja sekä minulta että mieheltä. Mies saa hengenahdistusta siitä kun nainen kantaa kotiin ison kasan verhoja ja jälleen uusia tyynyjä sekä vilttejä eikä istuudu alas ennen kuin kaikki on silitetty, ripustettu ja puunattu paikoilleen. Nainen (minä) taas ei kykene seisahtumaan paikoilleen ennen kuin grande visio on totetutettu.

Ensimmäiseksi (käsitöiden saralla siis) otin käsittelyyni Tähtisilmän huoneessa muutostamme saakka nököttäneen ikivanhan patjan. Alunperin tarkoitukseni oli kantaa se varastoon ja unohtaa sinne, mutta lapsi ja mies tuntuivat tykkäävän että huoneen nurkassa oli jonkinlainen (öö..miksi tuota nyt kutsuisi) sohvantapainen jolla lekotella ja lukea kirjoja.

Alkuperäisessä muodossaan viritelmä vaan sattui olemaan susiruma ja hankala käyttää. Päälle viritetyt viltit olivat eriparia ja patja seilasi pitkin lattiaa koska se ei pysynyt kauniisti taitettuna.
Käyttäjiä tuo ei tuntunut häiritsevän, mutta allekirjoittaneen sisäinen sisustusnatsi tuntui sekoavan asiasta totaalisesti.

Eräänä sunnuntaina aseistauduin mattoveitsen sekä kankaan kera ja lukittauduin reiluksi puoleksi tunniksi keittiöön patjan kanssa.

Tapahtui seuraavaa:

Vanhat nahat nyljettiin kuin Uhrilampaissa konsanaan. Samalla leikkasin patjan kahtia tuosta taitteen kohdalta.

Päälliseen käytin kahta vanhaa fleecehuopaa. Mittailuun en suotta jaksanut tuhrata aikaa...

Lopputulos näytti tältä:
(kyllä se sieltä lelujen alta vähän näkyy)

Tässä vaiheessa kerrottakoon että tuo "lopputulos" olikin välitila. Tähtisilmän huoneen sisustuksen mennessä jotakuinkin uusiksi, huomasin ettei jäljelle jäänyt juurikaan mitään pinkkiä. Tilalle vaihtuivat kirkkaat värit, joiden kanssa vaaleanpunainen ei sovi mitenkään. Ei ainakaan natsin mielestä.

Seuraavalla kauppareissulla (millään kauppareissulla, Eurokankaaseen menin ja ihan tarkoituksella) mukaan tarttui piiitkä pätkä kirkkaanpunaista ja uutuudenpehmeää fleeceä, johon pääsin käsiksi paria viikkoa myöhemmin.

Tällä kertaa piirsin kaavankin.

Piirsin jopa USEITA kaavoja.

Välivaiheessa otettiin kuvia, hyvä tulee.

Tikkausta vähän laiteltiin saumakohtaan koristeeksi.

Valmis tuotos sujautettiin vanhan  päällisen päälle ja ommeltiin täyttöaukko käsin kiinni.
Ja todellakin siis SUJAUTETTIIN. Edellisen päällisen pukeminen paljaalle superlonille oli melkoista tuskaa, kumpikaan käytetyistä materiaaleista kun ei ole tunneuttu liukkaudestaan.

Lopputulokseen olivat kaikki tyytyväisiä, sekä natsi että lapsi.

Tuota päällistä ommellessani havahduin ompelukoneestani kantautuneeseen melkoisen surulliselta kuullostavaan ulinaan. Sellaiseen, joka kuuluu kun kaksi metalliosaa hinkkaa yhteen tai kun liitutaulua kynsitään.
Kun tuollainen ääni kuuluu ompelukoneesta, se ei kai enteile kauhean hyvää. Laitetta oli kuitenkin öljytty mahdollisuuksien rajoissa ja puhdisteltukin silloin tällöin.
Kiroiltuani hetken äänekkäästi ja mainittuani jotain siitä kuinka ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin teollisuuskoneita, muistin että uskollisella ratsullani oli kyllä jo 10 vuotta ikää. Ja oma kaasujalkani oli nimenomaan tottunut teollisuuskoneisiin.
Oli tullut aika päästää kone eläkkeelle ja rekrytoida seuraaja.

Viime maanantaina meille muutti uusi työjuhta. Ja kylläpä se oli kaunis (ehkä osittain siksi että se on kopio mummon polkusingeristä).

Ollaan tässä hiljalleen tutustuttu toisiimme ja eilen sitten sain viimein flunssan taltutettua edes siinä määrin että pääsin hetkeksi istumaan koneen ääreen. Tähtisilmän iskiessä nokkamukilla tahtia, surruttelin keittiöön pienen apuvälineen.

Nyt pysyy rullat ojennuksessa! Meillä on näköjään jatkuva pula säilytystilasta, joten tällaiset ripustimet vapauttavat kummasti tilaa kaapeista muulle roinalle.

(Testailin samalla koristeommelta)

Siitä, onko tämä nyt sitten sisustuksellisesti mikään kovinkaan ihana juttu, voidaan olla montaa mieltä. Mutta tulipahan nyt tehtyä. Keltainen sopii tällä hetkellä ihanteellisesti uudistettuun keittiöön, joten ihan metsään ei olla menty :)
Tuota katsellessa alkaa tehdä mieli sellaista vanhaa metallitarjotinta ja tyrkyttimen roikottimia.

Sisustamisen ja ompelun lomassa olen myös koristellut itseäni:

Tätä projektia on nyt nakutettu yhteensä noin 5-6 tuntia. Ensi kerralla saamme luultavasti kuvan valmiiksi.
Keskellä pitsiä on Tähtisilmän nimi pitsin seassa, joten sen vuoksi joudun tässä nyt esittelemään myös mahtavia kuvankäsittelytaitojani (*köh*paint*köh*).

Ylläolevasta kuvasta nolostuneena lapseni muutti eilen omaan asuntoonsa:

Tuumin tässä, että pitäisikö tuo päällystää. Tähtisilmä nimittäin katosi mökkiinsä heti aamulla silmät auki saatuaan. Tai jos rakentaisi isomman ;)

Noh, ensi kertaan

Toodles!

Jostain on aloitettava

Olen seurannut sivusta erästä erittäin motivoitunutta ihmistä. Hän näyttää selkeästi tietävän mistä pitää ja missä haluaa muutamien vuosien kuluttua olla. Se innostuneisuus jaksaa pysäyttää ja ihmetyttää vielä pitkän ajan jälkeenkin. Toisaalta se pelottaakin. Entä jos innostus lakkaa tai se on ollut turhaa.

Puhun omasta miehestäni. Mies koodaa.
Mies on koulutukseltaan tradenomi, kuten minäkin. Kiinnostuksen todellinen kohde nyt vain sattui löytymään tutkintotodistuksen saannin jälkeen. Jo pitkän aikaa mies on kahlannut läpi kaiken maailman koodikirjoja, artikkeleita ja tehnyt lukemattomia harjoituksia, joista en sivusta katsoessani ymmärrä yhtään mitään. Ymmärrän vain että hän suhtautuu tekemäänsä erittäin intohimoisesti.

Tulin tuumineeksi, että tapasin itsekin suhtautua johonkin samalla tavoin. Aloittaessani artesaanin opinnot, muistan olleeni intoa täynnä. Kerroin kaikille kuinka haluan olla isona vaatesuunnittelija. Ensimmäisen vuoden jälkeen kuulin työttömyysprosentin alallani hipovan 75%:a (tämä siis vuonna 2005), joten odotukset oman uran suhteen vaatetusalalla eivät olleet enää kovinkaan korkealla.

Valmistuttuani lopetin ompelun oikeastaan kokonaan. Olin tottunut hyvään: tehokkaisiin teollisuusompelukoneisiin, suureen työtilaan ja lähes ehtymättömään tarvikevarastoon. Keskityin pääasiassa neulomiseen, koska siihen nyt sattui olemaan tilaa ja neuleen saattoi viedä mukanaan mihin vain.

Jostain syystä keksin eräänä iltana sängyssä maatessani että haluan ryhtyä uudelleen ompelemaan. Koska kaavojen piirtämiseen ei olisi juurikaan tilaa, päätin hankkia kaavat valmiina. Ompelisin jotain pientä joka viikonloppu tai silloin kun aikaa sattuu olemaan.

Kaupassa kaavalehteä valitessani huomasin monen asian muuttuneen. Lehdet olivat pääasiassa neulojille ja virkkaajille. Aikaisempi suosikkilehteni MODA oli lopetettu (tai muutettu kotiliesi-käsityöksi). Myös kangaskaupassa ompelun suosion väheneminen oli helppo huomata. Kankaita ei ole saatavilla oikeastaan muuhun kuin sisustustuotteiden valmistukseen. Vaatekankaat pölyttyvät hyllyissä surkean näköisenä.

Rennon (ja helpon) perusmallin löydettyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen:

Yht'äkkiä muistin miksi oli niin kätevää piirtää YHDET kaavat oman koon mukaan..

Seuraavana aamuna ompelukoneen jalan alta pullahti ensimmäinen ompelus pitkään aikaan. Ja se oli SOPIVA!

Kuten huomaatte, aloitin todellakin simppelistä mallista ja kaavasta. Kangas antaa anteeksi kiemurtelevan tikin, eikä vuorikangasta tai tukikankaita tarvita. Edes napinläpiä ei tähän malliin tehty.

Malli on Ottobren uusimmasta naisten mallistosta ja se täyttää juuri ne vaatimukset joita ensimmäiselle ompelukselle olin mielessäni keksinyt. Se on myös täydellinen laiskan päivän (ja tulevan loman) mekko. JA SIINÄ ON TASKUT!!

Kuten otsikkokin kertoo: jostain on aloitettava. Olkoon tämä alku uudelle (tai vanhalle) harrastukselle, joka toivon mukaan jatkuu kauan. Ehkä koulun päättymisestä on kulunut tarpeeksi aikaa ja ompelu alkaa jälleen tuntua mieleiseltä.

Who knows, stay tuned.

Ensi kertaan,
Toodles!

Katse menneeseen vuoteen ja varovaista vilkuilua tulevaan

Istuimme työpaikan taukosoffalla vuodenvaihteen kynnyksellä, lirppien aamukahvia ja salaa toivoen, että josko pääsisi hiukan etuajassa kotiin jotta ehtisi kauppaan ajoissa. Itselläni oli vielä illan ruokalistan tarvikkeet ostamatta ja vissykin pitäisi ehtiä jäähdyttää. Tinan suhteen en ollut tehnyt päätöksiä.

Kahvia juodessamme ennen vuoron alkua, tuumasimme yhteen ääneen että tämän vuoden loppuminen ei harmita yhtään. Nyökkäsin, ja tuumin vielä tuon jälkeenkin itsekseni mennyttä vuotta.

Vuoden alku meni vielä melkoisessa sumussa uuden perheenjäsenen vuoksi. Muistan vuodenvaihteesta sen, että muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen kului todella hitaasti. Tuntui, että pitkästä aikaa vuorokaudessa riitti minuutteja vaikka mihin.
Samalla odotin sekavissa fiiliksissä maaliskuun ensimmäistä, jolloin olin suunnitellut palaavani töihin.

Ennen maaliskuuta kaikki kuitenkin ehti muuttua. Päätin jatkaa äitiyslomaa heinäkuulle saakka. Samalla takaraivoon hiipi aiheellinen pelko siitä että siinä vaiheessa ei saattaisi olla enää työpaikkaa mihin palata. Millä perhe elätettäisiin?

Reilun pari kuukautta myöhemmin juhlittiin äitienpäivää. Muutamaa päivää aikaisemmin olin ollut viikonlopun ajan sairaalassa Tähtisilmän kanssa. Sitä, miksi sairaalassa olimme, ei kukaan osannut kertoa. Ohimennen esitettiin kysymyksiä, jotka viittasivat epäilykseen vakavasta, parantumattomasta sairaudesta. Ei haluttu pelotella, mutta lääkärit eivät voineet myöskään poissulkea mitään.
Juuri ennen äitienpäivää pääsimme kotiin mukanamme diagnoosin alku, joka pyyhki ainakin osan huolesta pois. Lopullinen vastaus saatiin syyskuussa. (Tähtisilmä on muuten ihan kunnossa)

Kesäkuussa laskimme tarkkaan äitiys- ja työttömyysrahoja, sekä kesälomistani saamiani lomarahoja. Aikomuksena oli muuttaa suurempaan asuntoon ja rauhallisemmalle alueelle.

Elokuussa muutimme yhden päivän aikana kaiken omaisuutemme asunnosta toiseen. Vanhaa ja uutta kotia siivotessa kului useita tunteja. Samalla mielessä painoi huoli siitä kuinka jäljelle jääneillä varoilla pärjättäisiin. Entä jos tulisi taas yllätyksiä?

Elokuun puolivälissä lähdin maanantai aamuna töihin ensimmäisen kerran sitten elokuun 2013. Työpaidan väri oli vaihtunut, työkaverit olivat vaihtuneet. Alkoi totuttelu 37,5h työviikkoon ja siihen, että kotona odottaisi pieni lapsi ja väsynyt mies. Mies, joka saattaisi kokea lapsen kanssa yksin olemisen raskaana.

Alun kompuroinnin ja muutamien itkuraivareiden jälkeen arki alkoi jälleen rullaamaan. Uskokaa tai älkää, lapsi säilyy hengissä myös koti-isin hoidossa. Olen nähnyt sen itse. Ja äidin on ihan ok käydä töissä olematta maailman paskin mutsi. Myönnän kyllä, että välillä katsellessani kotikulmillani kulkevia kotiäitejä, selkääni pitkin kiipeää kateuden karvainen peikko. Sitten muistan, että käyn töissä itseni ja perheeni vuoksi.

**

Vuoden 2015 otin vastaan sohvallani maaten, sulatellen kanasalaattia ja vissylasi kädessäni. Kyllä, se ehti viilentyä juuri sopivasti. Katselimme raketteja parvekkeeltamme Tähtisilmän tuhistessa omassa sängyssään.

Tulin tuumineeksi odotuksiani tulevalle vuodelle. Tällä hetkellä tuntuu että on hyvä näin. Vuosi takaperin elo oli hiukan haasteellisempaa.
En tosin tiedä, osaanko asettaa itselleni konkreettista tavoitetta. "Laihdu 10 kiloa ennen juhannusta"-tuntuisi melkoisen typerältä.

En tehnyt lupauksia, en ole koskaan niitä tehnyt. Esitin kuitenkin itselleni pari toivetta ja kehitysideaa liittyen osa-alueisiin, jotka olivat loppuvuodesta jääneet hieman hunningolle kaikessa kiireessä.

Vuosi 2015 on ainakin avautunut valoisissa merkeissä. Se on jo nyt sisältänyt monia onnen ja onnistumisen hetkiä, joita toivon tähän vuoteen mahtuvan vielä useita lisää. Ehkä tänä vuonna ylä- ja alamäet pysyvät hiukan loivempina kuin edeltävänä vuonna. Alku on ainakin lupaava.

Sen, että aikaa löytyy nyt jopa neulomiselle, täytyy olla positiivinen merkki. Eikö vain?

Seuraavaan kertaan,
Toodles!

p.s. yksi esittämistäni toiveista liittyy siihen, että päivittäisin blogia hiukan useammin ;)

Ajatusten vuosi

On kulunut pian vuosi siitä kun meidän perheen elämä muuttui melkoisesti. Kahden hengen talouteen muutti pieni ihminen, joka kieputti molemmat vanhempansa pikkusormiensa ympärille ensihetkistä lähtien. Vuoden aikana tuosta pienestä ihmeestä on kasvanut rajojaan rohkeasti koetteleva neiti, joka haastaa vanhempansa päivittäin. Vuoden aikana olemme oppineet tuntemaan toisemme ja myös itsemme.

Vuosi on herättänyt myös paljon ajatuksia. Omalla kohdallani lähinnä äitiyteen ja sen ympärillä velloviin uskomuksiin liittyen. Koen olevani huolehtiva ja lastani syvästi rakastava äiti. Silti usko omaan äitiyteen on välillä koetuksella, ja uskoa koettelevat pääasiassa itseni ulkopuolelta tulevat ärsykkeet. Jokaisella meistä, minullakin, kun on ajatus siitä millainen hyvä vanhempi on. Pidämme usein tiukasti, jopa toisen tunteita huomioon ottamatta kiinni näistä uskomuksistamme. Äitiydestä mielipiteen esittäminen on usein yhtä riskialtista kuin uskonnoista väittely.

Tähtisilmän elämän alkumetreillä törmäsin ensimmäiseen uskomukseen, jonka en edes uskonut vaivaavan itseäni:

On lapsen parhaaksi tulla syntyneeksi perinteisesti. 

Sillä hetkellä kun lääkäri ilmoitti tekevänsä kiireellisen sektion, en todellakaan edes sekuntia ajatellut väittäväni vastaan. Kyseessä saattoi olla lapsen henki. Jälkikäteenkään en itse ajatellut, että olisin jotenkin luistellut läpi synnytyksen jonkinlaista ohituskaistaa ja "valinnut" helpon tien hoitaa synnytys pois alta. Kuitenkin muutamia kertoja kuulin aiheesta kommentteja sisällöllä: "no, sehän hoitui sitten helposti, oma synnytykseni kesti xx tuntia ja synnytin muuten ilman kivunlievitystä saunan lauteilla sadan asteen pakkasessa ja samalla ammuin karhun vapaalla kädelläni kun taas toisella imetin kuuttatoista muuta lastani".

Vaikka elämme vuotta 2014, tuntuu meissä silti elävän jopa jotenkin romanttinen ajatus siitä kuinka jokainen nainen synnyttää "luonnollisesti". Totuus on kuitenkin se, että kaikki meistä eivät selviäisi asiasta kertomaan.

Tähän en kuitenkaan törmännyt kovinkaan montaa kertaa, ja kun synnytýksestä kului enemmän ja enemmän aikaa, aiheesta tuli aina vain harvemmin enää puhetta.

Tämän jälkeen päätään nosti jo uusi uskomus, jonka rikkominen oli itsellenikin erittäin vaikea kokemus:

Rintaruokinta on parasta lapsellesi.

Tästä aiheesta keskustellaan välillä edelleenkin. Osa ystävistäni tuntui muuttuvan käveleviksi meijereiksi kuin itsestään, osa taas ei. Itse kuuluin tuohon jälkimmäiseen joukkioon.

Nykyisin rintaruokintaa suositellaan lapsen ensisijaiseksi ravinnoksi 6 kuukauden ikään saakka. Monet meistä ottavat suosituksen erittäin kirjaimellisesti ja kun tähän ajatukseen lisätään tunnepuoli mukaan, saadaan uskomus jonka mukaan hyvä ja huolehtiva äiti rintaruokkii lastaan. Hän pystyy siihen, koska haluaa niin. Mikäli tämä suoritus ei onnistu, äidissä on jotain vikaa. Ei siis fyysistä vikaa, vaan äiti ei selkeästi ajattele lapsensa parasta. Mahtaako hän edes välittää lapsestaan?

Omaksi harmikseni keräsin paljon tietoa aiheesta yrittäessäni löytää sitä maagista keinoa muuttaa itseni lapseni tarpeita vastaavaksi maitovarastoksi. Tuntuu, että aiheesta kiistellään usein verissäpäin (toivottavasti vain kuvainnollisesti) ja vastakkain ovat imettäjät ja korviketta käyttävät äidit, sekä heidän lähisukunsa ja luultavasti myös naapurit. Välillä keskusteluun yhtyy myös lähikaupan kassa, jolla on asiaan oma kantansa.

Korviketta käyttävä äiti on monissa keskusteluissa laiska ja itsekeskeinen. Hän ei viitsi yrittää tarpeeksi, koska pullon lämmittäminen on helpompaa ja näin rinnatkaan eivät mene pilalle. Hän saattaa olla jopa hiukan tyhmäkin ja taloudellista puolta tämä nainen ei ymmärrä ainakaan, ostettu maitohan on pirun kallista. Mutta hirveintä imettämättömyydessä on se, että äiti sairastuttaa oman lapsensa. Lapsen vastustuskyky on korvikkeen vuoksi pyöreä nolla, ja tämän vuoksi hän tulee elämään elämämänsä milloin minkäkin sairauden riuduttamana.

Meidän perheessämme ihmettä ei tapahtunut, vaikka välillä paatunut pakana harkitsi jopa rukoilua. Pullojen käyttö oli todellakin helppoa, sen kun saattoi lapselle antaa vaikka perheen mies. Pullojen päivittäinen keittäminen taas oli jotain minkä olisin mielelläni vaihtanut tissien huuteluun. Kävi jopa niin onnellisesti, että lapsemme on täysin terve. Tähtisilmä sairasti ensimmäisen flunssansa viikko sitten. Hänellä ei muuten ole allergioita, ymmärtääkseni lapsellani kuuluisi olla niitäkin juuri korvikeruokinnan vuoksi.

Ilmeisesti vältimme luodin jollain tuurilla.

Kuitenkin näistä syvällä elävistä uskomuksista (nimenomaan uskomuksista, sillä asiaa harvoin perustellaan faktoin) johtuen allekirjoittaneen oli vaikeaa hyväksyä "epäonnistumista" imetyksen saralla. Tiedän etten ole yksin ja toivon, että tämän asian suhteen harrastaisimme enemmän suvaitsevaisuutta toisiamme kohtaan.


Seuraava äitiyden myytti kolahtikin vasta jonkin aikaa myöhemmin:

Hyvä äiti pysyy kotona lapsen kanssa

Itse lähdin töihin Tähtisilmän ollessa 9 kuukauden ikäinen.

Tämä asia oli perheessämme sovittu jo ennen Tähtisilmän syntymää. Lähipiirin ymmärrys tätä valintaa kohtaan oli riittävä.

Perheen ja lähipiirin ulkopuolla tuli vastaan usein kummastelua. Kuinka äiti voi jättää noin pienen lapsen yksin. Suhde lapseen kärsii, lapsi kärsii. Ei kai sitä nyt päiväkotiin sentään?

No ei, Tähtisilmä jäi kotiin toisen vanhemman kanssa. Lapsi viettää päivät isän kanssa, äiti tulee iltaisin töistä kotiin ja kohtaa ovella hymyilevän lapsensa. Lisäksi perhe saa ostettua äidin palkalla leipää ja välillä voitakin.




Näiden muutaman esimerkin lisäksi uskomuksia ja ajatuksia on varmasti niin monta kuin on äitejäkin. Meistä jokainen tekee asiat omalla tavallaan. Olisi mukavaa jos jokainen meistä muistaisi sen ja kunnioittaisi toisten valintoja.

Itse jatkan äitiyden mysteerin tutkimista ja yritän löytää itselleni sopivat toimintatavat. Perheemme on kulkenut yhteistä matkaansa vasta hetken verran. Vuoden kuluttua olemme taas viisaampia ja vahvempia yhdessä.

Tämän tunneoksennuksen jälkeen haluan toivottaa kaikille äideille hyvää matkaa valitsemallaan tiellä. Muistakaa, ettei kaikkia tienviittoja kannata lukea, ja joskus liftarit on hyvä jättää tienposkeen odottamaan kaltaistaan seuraa ;)

Ruuhkaviikot?

Huhu, elossa ollaan, vaikka hiljaista on ollutkin. Olen tuntenut hurjaa kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on aikaa tehdä käsitöitä ja toteuttaa luovia ideoitaan muutenkin kuin pikaisissa päiväunissaan. Itselläni aika menee melkolailla töissä (kyllä, sinne palattiin. paluu oli vaikeampaa äidille, kuin mitä se oli tyttärelle) ja kotona Tähtisilmää halaillessa.

Viimeisiin äitiyslomaviikkoihin mahtui vierailuja merten takaa, useita illallisia loppukesän auringossa ja MUUTTO uudelle paikkakunnalle. Tuo viimeinen tapahtui kolme viikkoa sitten ja yritän toipua tapahtuneesta edelleen :D

Koska en ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään (noin niinkuin käsitöiden saralla) päätin esitellä teille kotimme valkeita seiniä ja sitä ainoaa viime viikkona harrastamaani käsityötä josta kykenen suoriutumaan: naulojen ja taulukoukkujen seinään kiinnittämistä.

Näistä, ainakin omaa mieltäni lämmittävistä yksityiskohdista siirryn esittelemään käsityön josta en tunnu suoriutuvan kunnialla ihan hetkeen:

Niitä on kuusi.

Synnintunnustus.

Kuinka moni voi rehellisesti sanoa harjoittavansa korjausompelua, tuota isoäideiltä opittua jaloa taitoa? En minä ainakaan. 

Olen varmaan varsinainen häpeäpilkku ahkerien ja säästäväisten käsityöharrastajien keskuudessa. Kierrättäjät luultavasti vaihtaisivat minut nähdessään kadun toiselle puolelle kulkemaan, jos tietäisivät kuinka vähän korjaan vaatteitani. Artesaanit hyökkäisivät kimppuuni sormustimet tanassa ja ratkojiaan heiluttaen. Pelottava mielikuva, josta herkkä saattaisi menettää yöunensa.

Kaikelta kirppistelyltäni aloin miettiä vaatteiden korjaamisen tarpeellisuutta. Ok, ostan vaatteeni suurimmaksi osaksi käytettynä, mutta kai niistä saisi silti enemmän irti jos vain hiukan joskus parsisi. En voi edes vedota siihen että korjattu vaate näyttää resuiselta, sillä osaan toki korjata vaatteen ilman että langanpäät ja väärällä värillä kursitut pistot näkyvät kilometrin päähän. 

Koska viimeaikoina käsitöille on jäänyt uskomattoman vähän aikaa, olen ehtinyt vapaina hetkinäni käydä läpi vaatekaappiani ja puntaroida valintojani. Löysin kaapistani muun muassa nitojalla korjatut shortsit. Pääsi epäuskoinen nauru ja sitten iski häpeä. Samoissa housuissa killuu napin paikalla hakaneula. Se nappi on materiaalilapussa kiinni ja odottaa pääsyään tositoimiin. Samalla kertaa kaapin pohjalta löytyi iänkaikkinen lempparivillatakkini, jonka taskun pohjalla on reikä. Se on ollut siellä monta vuotta. Nyt voisi sanoa että soijaa pukkaa. Nimittäi hävettää niin että hiki meinaa tulla.

Seuraava projektini onkin rakkaiden vaatteideni huolto. Pienien reikien paikkaaminen ja nappien ompelu. Sensellainen. Korjausompelu on siitä hassu juttu että moisesta nyhertämisestä tuppaa tulemaan hyvä olo. Siis sillon kun sitä viitsii tehdä. Nirvanaan halutessaan voi parsia sukasta puhki kuluneen kantapään.

Mikäli tunnistat itsesi tästä synnintunnustuksestani, haastan sinutkin elvyttämään rempalleen päässeet vaatteesi :) 

Jos taas voit rehellisesti sanoa korjausompelua harrastavasi, niin juo vaikka pullakahvit ja päivittele meidän syntisien touhuja

Ensi kertaan,

Toodles!